VI.

Mutta Eljas ei mennyt hankiretkelle maanantaina, eivätkä sinne menneet

muutkaan. Ilma oli kyllä kaunis, raitis ja puhdas, nariseva hanki

kannatti kyllä kulkijan, huoneita oli kyllin Oulunkylässä, mutta lähtöä

ei tullut. Niin se oli päätetty ylemmissä ilmoissa.

Eli se riippui oikeastaan kamreeri Hallmanin nykyisestä asemasta

yhteiskunnassa. -- Tällä oli uudesta arvostaan paljon vastuksia ja

paljon velvollisuuksia. Ei siinä kyllin, että piti itsensä osata

asettua semmoiselle kannalle, että olisi sekä ylempäinsä että

alempainsa ja vielä yleisönkin mieliksi -- jo se oli helkkarin vaikeaa,

-- mutta hänen täytyi vielä lisäksi asettaa perheolonsa ja

seurustelupiirinsä asianomaiseen järjestykseen, nimittäin semmoiseen,

että se samalla vastasi hänen asemaansa yhteiskunnan johtavien

henkilöjen joukossa ja oli hänelle itselleen niin edullinen kuin

suinkin. -- Tuosta kaikesta oli kamreerille paljon huolta.

Ylellisyyttä hän periaatteesta vihasi; hänestä oli väärin ja loukkaavan

julkeata elää niinkuin useat hänenkin asemassaan sen pahempi elivät,

uhkeasti kuin ruhtinaat maassa semmoisessa, jossa kansan suurin osa

vuotensa läpi tuskin jaksoi pitää itseään leivässä ja piimässä. Ei.

Kamreeri oli milloin tahansa valmis jyrkästi moittimaan sellaista

uhkaylellisyyttä. -- Mutta toisakseen, pitihän kaiken olla

asianmukaisen hyvästi asetettuna, niinkuin hänen nykyinen asemansa

yhteiskunnassa sen vaati, -- ei muhkeasti, ei palvovasti, mutta siltä

väliltä. Sillä eihän sitä nyt taasen, Herra Jumala, voinut

liikanaisella ja huomiota herättävällä ahnaudentapaisella

menettelylläkään suorastaan asettua ulkopuolelle niitä piirejä,

joihin nyt kerta kumminkin kuului.

Semmoisten periaatteiden mukaan se oli kamreeri asettanut elämisensä.

Sen mukaan oli hän, perheen saavuttua uuteen kotiin, myös valinnut

seurustelupiirinsä niiden kesken, jotka olivat yhtäläisessä asemassa

yhteiskunnassa kuin hänkin. Tulijaispidot oli pidetty, mutta mitään

lähempää seurapiiriä ei ollut vielä keräytynyt, -- lähimpinä olivat

vielä ne, joita oli vanhan kotipuolen tuttavia.

Tyttölapsille, jotka pikkukaupungissa olivat tottuneet iloiseen

seuraelämään, leikkeihin ja tansseihin, oli tuo erikoisasema hyvin

kiusallinen, eikä taas kamreerin mieleen ollut oikein se, että he yhä

enemmän seurustelivat entisten tuttaviensa kanssa. Mutta minkäpä sille

teki, ja kun nämä, -- enimmäkseen opiskelevaa nuorisoa kumpaakin

sukupuolta -- panivat hankiretket toimeen, niin eihän hän ollut voinut

kieltää lapsiltaan tuota viatonta huvitusta. Hyvin häntä tosin oli

epäilyttänyt tuo kotiin kutsuminen, mutta pitihän rukouksiin vihdoin

suostua, kun niitä rouvakin kannatti. Jäljestäkäsin tuo kuitenkin yhä

enemmän häntä mietitytti ja kadutti, ja hän päätti kutsua »lasten

paaleihin» muitakin -- uudesta seurapiiristään. Se oli syy, miksi

luutnantteja ja muita outoja naamoja oli näkynyt retkeläisten

tansseissa. Mutta kamreeri huomasi illan kuluessa hyvin, että tämä

seura ei sovi yhteen. Toinen tai toinen aines pois, -- ei auta! Ja kun

tyttöset taas alkoivat puhua uusista hankiretkistä ja tansseista, niin

ukko kävi levottomaksi ja närkästyneeksi. »Antakaa nyt jo olla, en minä

viitsi enää kuulla», tuumaili hän. Huolettava siinä oli pulma.

Silloin tuli kamarineuvos P:ltä kutsut tansseihin sunnuntai-illaksi. Se

teki selvän asiasta, lopun hankiretkistä. Niiden lopettamiseen tuli

lisäksi muita syitä, jotka kauhistivat kamreeria.

Kun luutnantti Lendau, se samainen Hellaan sankari, samana iltapäivänä

kävi kamreerin luona muutaman paperin kanssa -- luutnantin isä oli

arvoltaan kamreeria korkeampi ja tämä oli siis melkein velvollinen

siihen paperiin kirjoittamaan, -- niin siellä tuli puhe äskeisistä

lastentansseista ja niistä monista talonpoikaisista keltanokista, joita

siellä oli ollut. Kamreeri selitti, että kun nämä olivat perheessä

tuttuja vanhastaan pikkukaupungin ajoilta, niin oli hän katsonut

sopivaksi ja kohteliaaksi kerran kutsua heitä taloonsa, vaikkei ollut

aikomus niitä useammin seurapiiriin vetää.

Luutnantti sanoi sen kyllä ymmärtäneensä. Muutoin hän heistä yhden

tunsikin jo entuudestaan, ehk'ei paraalta puolen, sen näet pitkän,

ruskeakiharaisen. Usein oli hänet nähnyt Hellaan ravintolassa ym.

yhdessä jonkun huonompiin kerroksiin kuuluvan naisen seurassa;

muutamassa julkisessa tilaisuudessa se pariskunta oli erittäinkin

yleistä huomiota herättänyt, ja oli täytynyt viimein ohjata ulos

molemmat.

-- Soo! Vai moinen heittiö!

-- Niin, muutoin en tunne, vaikka lie kelpo mieskin, muistui vain

mieleeni, kun hänet täällä näin niinkuin etumaisena herrastelevan.

-- Se hävitön! Olisitpa silloin sanonut, niin eiköhän olisi taas

löytynyt reikä ulos. --

Ja kun tytöt illallispöydässä puhuivat hankiretken lykkäämisestä

tiistaiaamuksi sunnuntaisen tanssin tähden, niin isä suuttui. Hän

suuttui hyvin harvoin, mutta nyt hän löi kahvelin päätä pöytään, niin

että teekupit läikähtivät.

-- Sen minä sanon kerrassaan, että niistä on tullut loppu,

hankiretkistä ja teidän seurustelemisistanne kaikenlaisten renttujen

kanssa. Minkälaisia ihmisiä vedätte te minun huoneisiini, ja vielä

muitten ihmisten pariin! Täytyyhän minun hävetä silmät päästäni. Ja

luuletteko oikeitten ihmisten enää huolivan meitä joukkoonsa, kun

täällä näkevät kaikkea liekoa. Tiedättekö, mikä mies sekin teidän

Eljaanne on, joka täällä muka kukkona pöyhisteli toisten vertaistensa

parissa? Tiedättekö, että koko kaupunki tuntee hänet irstaaksi

heittiöksi, jolla ei edes ole häpyä peitellä siivottomuuttaan?

Ja kamreeri kertoi, mitä oli luutnantilta kuullut, eikä suinkaan

valkaissut tämän sivelemää pohjaväriä.

-- Ja samanlaisia ovat kaikki. Onko se sopiva seura... No, no älkäähän

nyt itkekö, tehän ette tienneet, eikähän se vielä niin vaarallista

ollut. Mutta pitää olla arka nimestään ja arvostaan, kun kerta on asema

yhteiskunnassa. -- Lauhtuneena ja tyytyväisenä päätökseen sytytti isä

sikaarin ja käveli huoneeseensa.

Tytöt itkasivat pikkuisen rauenneita toiveitaan, kun kaikki uneksitut

keväthuvit kuivuivat, mutta lohduttausivat pian kiirehtiessään

valmistautumaan tansseihin sunnuntai-illaksi. Sylvia suri sentään

kauemmin aikaa, itki vielä sängyssä maata pantuaan ja oli alakuloisena

kokonaista pari päivää, sekä haaveksi saaneensa jo tuntea palasen

elämän todellisuutta. Pirstoihin oli mennyt hänen ideaalinsa, -- hän

oli jo melkein Eljasta rakastanut. Mutta nyt hän päätti karkoittaa

tykkänään mielestään Eljaan kuvan, tuon kurjan, joka ei ollut sen

arvoinen, että häntä ajattelikaan. Nyt hän ymmärsi, miksi toiset olivat

hänen Hellaaseen menemistään ilveilleet, nyt tiesi hän, kuka se nainen

oli ollut Hellaan parvella, nyt tajusi hän koko sen ruman kavaluuden.

Sentähden, kun hän eräänä päivänä näki Eljaan tulevan vastaansa

kadulla, hymyssä suin ja nähtävästi aikeessa puhutella, hän tuskin

silmän liikkeellä kylmästi vastasi tervehdykseen, niin että mies jäi

naama pitkänä takaapäin töllistelemään.

Lassi tuli sopimuksen mukaan sunnuntaina ilmoittamaan, että

Oulunkylässä huoneet oli tilattu, että Antti oli ostanut viuluunsa

varakielet ja että siis aamulla oli kokouduttava Arkadian portaille

puoli kuusi. Mutta kohta hän jo äimistyi ja sanattomaksi jäi siitä

kohtelusta. Tyttöjä ei näkynyt, ei kuulunut -- Lassi oli toivonut

hupaista illanviettoa perheen keskuudessa -- ja isännän kamarissa,

johon hänet käskettiin istumaan, oli kovin tukalata. Ei kamreeri eikä

hän tiennyt mitä sanoa, istuskelivat vain siinä vastakkain.

-- Ne on jo huoneet tilattuna Oulunkylässä, sopersi Lassi vihdoin.

-- Vai niin, vai niin. Pankaa tupakka. Me olemme tästä lähdössä

kamarineuvos P:lle tanssiaisiin... Me lähdemme jo kohta. -- Kello ei

ollut kuuttakaan.

-- Ohoo. Ja tekö sanotte neitosille, että aamulla...

-- Minä sanon, että ne eivät lähde mihinkään aamulla eikä illalla.

Niin, se tahtoo sanoa, he lähtevät illalla kamarineuvos P:n luo

tanssiaisiin ... jo kohta.

-- Yhy.

-- Niin, täällä oli luutnantti Lendau, ja minä olen kuullut ...

kerrotaan koko kaupungissa että te, eli se herra, se pitkä

ruskeatukkainen, se...

-- Eljasko?

-- Niin, kuuluu käyttäytyneen monella lailla pahasti, eli rumasti,

seurustelleen kadulla ja yleisissä paikoin, teattereissa ja

arpajaisissa pahamaineisten naisten kanssa, ymmärrättekö?

-- Joo. Vai puhuivatko ne minustakin?

-- Eivät, eivät suinkaan, mutta kuten te sen näette, enhän minä voi

antaa tyttäreni seurustella sellaisten kanssa, näette sen, siihen

asemaan katsoen, joka minulla on yhteiskunnassa -- te ymmärrätte itse.

-- Joo. Mutta tarkoitatteko te minuakin?

-- En, en mitenkään. Enkähän minä sitä usko, mutta kun puhuvat, ja sitä

täytyy näettesen mukautua oloihinsa -- te ymmärrätte.

-- Joo. Mutta minä en ymmärrä, mitä se kuuluu hankiretkeen.

-- Herra Jumala, kuinka te olette tyhmä. Kun miehet yhtenä päivänä

esiintyvät kapakkaenkelin seurassa arpajaisissa ja toisena tulevat

minun tyttäriäni pyytämään retkille, semmoisessa asemassa kuin minä

olen, niin enhän siihen voi suostua, te voitte muuten olla jos kuinka

kunnollisia, mutta kun kerrotaan -- ymmärrättehän?

-- Joo. Mutta kerrotaanko sitä _minustakin_?

-- Ei, ei suinkaan.

-- Se on hyvä se. Hyvästi!

-- Hyvästi. Käykäähän pian taas ... niin, käykäähän joskus.

Lassi oli ymmärtänyt senverran, ettei heidän retkestään tullut mitään

nyt eikä vasta ja juuri Eljaan typeryyden takia. Ja häneenkin oli

varjoa langennut. -- Kalman kalpeana syöksyi hän portaita alas ja mennä

vouhki katua pitkin juuri kuin höyryn voimalla, takki leuhtoen auki ja

lakki päässä vinossa. Ihmiset syrjäytyivät pelokkaina, kun hän

esplanaadin poikki viiletti ja ylös Yrjönkadulle. Kun hän soitti Eljaan

ja Juhanan ovelle, niin kajahti koko kerros, ja matami säikähti niin,

ettei tahtonut kiireessä löytää avainta eikä avaimenreikää ovea

avatakseen.

-- Enkö minä jo sanonut sinulle, ettei se passannut ja että sinä

turmelisit kaikki, puhui Lassi jo ennenkuin sisään pääsi. -- Niin,

miten on nyt käynyt? Kenen syy? -- Hän puhkui hengästyneenä.

-- No miten? Ja kenen ne syyt? Ja missä asiassa? Istu Lassi ja ryyppää

vettä, äläkä puraise kieltäsi. -- Eljas harjasi juuri pyhätakkiaan, oli

aikeessa mennä teatteriin. Hän oli iloisella mielellä, oli päiväntyönsä

tehnyt, päivä paistoi huoneeseen ja koko maailma näytti hymyilevältä,

eikä hän siis ensinkään voinut ymmärtää Lassin suuttumusta eikä

kiihoittunutta mielentilaa.

-- Kenenkö syyt? Oliko se siivoa kävellä hienoissa arpajaisissa

kapakkatytön vieressä koko illan, ja kadulla ja teattereissa, -- missä

kaikissa kuulut kulkeneen?

-- Kuule Lassi! Mitä hemmettiä sinulla on aina siitä tytöstä puhumista?

Minä sanon sen sinulle kerrassaan ja viimeisen kerran, että se on minun

asiani, eikä kenenkään muun. Ja sinä saat...

-- Vai ei kenenkään muun. Eivätkö ne siat jo olleet sotkeneet minuakin

siihen juttuun, niin että hädintuskin pelastin oman kunniani.

-- Oman kunniasi -- sen olet syönyt monesti. Mutta pura suustasi, mitä

sinulla on purkamista. Mitä tietää tuo kaikki puuskuminen?

-- Hitto hänet tiesi! Senverran vain tiedän, että juuri sinun

tökeryytesi takia ei tule meidän hankiretkestämme mitään, ei huomenna

eikä koskaan. Mene nyt Oulunkylään peruuttamaan huoneita ja mene itse

kamreerilta kuulemaan.

-- Kamreerissako nyt olet ollut? -- Eljas päätti lypsää tiedot

Lassilta.

-- Olen ollut. Ja olisitpa sinä siellä ollut minun housuissani, niin

etköhän olisi lähtöä saanut. Mutta minun käskettiin käydä vastakin.

-- Ja mitä siellä sanottiin? Mitä ihmeitä ne ovat sinulle näyttäneet?

-- Mitä! Ovella jo piika hampaita näytti, tyttöjä ei näytetty ollenkaan

ja isäntä näytti kuin olisi vasta saanut selkäänsä ja lisää odottaisi.

Sanoi menevänsä erään kamariherran luo tanssimaan ja sanoi, ettei hän

päästä tyttöjään semmoisten pariin.

-- Niin mimmoisten?

-- Semmoisten kuin sinä. Minun suhteeni peruutti toki sanansa ja käski

käydä talossa. -- Pitääkin olla mies tökerö, kun menee Hellaan Annin

pariin oikeissa paikoissa. Kaikki ihmiset kuuluvat kertoneen, ja muuan

luutnantti.

-- Ahaa! Vai niin! -- Eljaalle alkoi asia vähitellen selvitä, vaikk'ei

Lassin sanoissa paljon tolkkua ollut. Mutta pääasian hän käsitti.

-- Vai niin, vai niin! Juokse nyt ympäri kaupunkia ja ilmoita

retkeläisille, ettei retkestä tule mitään. Minä en juokse. Eikä sitä

toki tarvitsekaan, jo sen tietää koko maailma. Hyh! se on miestä. Kun

minä en olisi jo siellä varoittanut. -- Ja missä se on Juhanakin ja

hänen tupakkansa?

Mutta Eljas ei enää kuunnellut Lassin porinata. Seisoi vain takki

kädessä ja mietti. -- Hän oli merkitty mies, hylyksi merkitty. Ja

minkätähden? Sentähden, että hän kerran oli ajatellut hyvää ihmisistä

ja maailmasta, oli uneksinut voivansa joskin pienessä muodossa saada

aikaan jotakin hyvää, kaunista, jaloa, sentähden että hän oli

haaveksinut löytyvän viattomuutta, puhtautta, lujaa tahtoa, sentähden

että hän oli ollut mieletön ja luullut suoruudella ja rehellisyydellä

mihinkään päästävän. Sentähden oli hän nyt potkaistu pois niistä

seuroista, joihin pääsi mikä roivaaja tahansa, kun vain ymmärsi

peitellä törkeytensä, sen tähden oli hän vielä tuottanut mielipahaa ja

ikävyyksiä muillekin. Niitä hän nyt siinä mietti yhä takkiaan

harjatessaan eikä kuullut Lassin porinaa.

-- Ja mitä se tuosta takistaan hankaa, pakisi yhä Lassi. -- Kukahan

sieltä nyt soittaa -- kas Antti. Joko olet kylliksi harjautunut viulua

viiltämään? Hehehe! Huomenna me emme, Antti, lähdekään mihinkään, ja

tiedätkö miksi?

Tiesihän se jo Antti. Oli kuullut sisareltaan, jolle Sylvia oli

kertonut, ettei heitä haluttanut seurustella kaikenlaisten kanssa, ja

oli lausunut ihmettelynsä Eljaan julkeudesta ja röyhkeydestä. Ja niistä

ikävistä asioista se oli nyt Antti tullut juttelemaan.

Kolmissa miehin he nyt istuivat siinä ja miettivät kovaa kohtaloaan.

Kovin oli heille nolosti käynyt. Lassi varsinkin tempoili ja haukuskeli

etenkin Eljasta, muistellen hyvin tarkkaan, kuinka hän oli maneesissa

varoittanut. Antti ei Eljasta ahdistanut, oli vain kummissaan

äkkinäisestä käänteestä ja pahoitteli hukkaan menneitä humaloita. Eljas

istui äänetönnä, tuijotti maahan ja mietti. Äkkiä kavahti hän, tempasi

lakkinsa ja virkahti:

-- Pojat, lähdetään Hellaaseen.

-- Eikö lie selvintä, tuumasi Lassikin, joka jo moneen kertaan oli

purkanut sisuansa.

-- Niin lähdetään, kehoitti Anttikin. Mitäpäs se istumalla ja

hautomalla paranee. Kun ei meidän seurastamme huolita, niin haetaan

itse seuramme.

-- Hellaan Anni, vanha tuttu, hyvä juttu. Hänhän se on Eljaalta paperit

pilannut, lohduttakoon nyt vuorostaan.

-- Hyvin olet sinäkin, Lassi, lohdutuksen tarpeessa. Mutta viina se

huuhtovi huolet pois...

Niin lähdettiin siis! -- Eljas työnsi toiset ulos ja tuli itse

jäljestä.

Paljon sitä viinaa käytetään suruja ja huolia hetkeksi karsimaan

mielestä. Sillä vaikkakin ne kohta taasen uudella vauhdilla palaavat,

niin on suloista, lohduttavaa kumminkin, jos kuin lyhyeksi ajaksi

päästä vapaaksi ajatuksesta, joka muutoin herkeämättä kaivelee mieltä

ja kummituksena sielussa pyörii nukkuessa ja valveilla.

Sitävarten ei Eljas kumminkaan nyt ehdottanut Hellaaseen menoa. Hänessä

heräsi vain äkkiä halu mennä katselemaan, minkälaista siellä nyt Annin

eläminen oli, vieläkö tuo muisteli häntä ja heidän menneitä houreitaan

ja teeskentelikö tuo vielä viatonta pelastettavaa. Ennen oli hän

kammonut ajatustakin uudistaa tuota tuttavuutta, nyt hänestä tuntui,

että hänellähän ei ollut enää mitään peitettävää tai hävettävää omissa

eikä maailman silmissä. Hänet oli ajettu pois muista piireistä ja

juurikuin karkoitettu Annin luo. -- Kun he kävelivät maantietä ja

Hellas alkoi pilkistää puitten lomitse, muisti Eljas, kuinka hän siinä

viikko sitten oli kieltänyt tuntevansa Annia, ja muisti silloin

punastuneensa. Oli hän nyt siitä palkkansa saanut!

Vanhassa tutussa salissa istahtivat vieraat erään pöydän ympärille ja

heläyttivät tiukua. Mutta Anni ei tullut, toinen tuli, vanhempi ja

rumempi. Vasta myöhemmin saapui Anni -- kaupungilla oli ollut, -- ja

Eljaasta näytti, että hän oli reippaampi ja iloisempi kuin ennen, mutta

myös vapaampi. Tuttavallisesti tervehti hän vieraita, taputti muuatta

herraa paljaalle päälaelle, toiselle pisti kättä ja nyökäytti päätä,

kun tämä kohotti lasinsa juodakseen hänen maljansa.

Samassa havaitsi hän tuttavamme nurkkapöydässä ... mutta ei, hän ei

hämmästynyt, ei punastunut, tuli vain rohkeasti kohti.

-- Oo! Harvinaisiakin vieraitahan täällä on. Mistäpäin nyt tuuli

puhaltaa, kun herratkin ovat kerran taas tänne osanneet?

-- Pohjoisesta tuulee, kylmästi ja kolkosti. Sehän se ajoi, selitti

Antti!

-- Niin, tännekö lämmittelemään? Eihän sitä näy tarvitun talvenkaan

pakkasissa.

-- Talvella on lämmitelty muualla. Ettekö tosiaan ole nähneet meitä

koko tällä vuosiluvulla, kysäisi Eljas, silmiin katsoen.

-- Olenpa kyllä nähnyt teidän lämmittelevän täällä Hellaan puolessakin.

Saako teistä ketä onnitella?

-- Saahan meitä kaikkia. Hahaha! Lassi nauroi. -- Eljasta varsinkin,

sillä hän on eniten jäähdytetty.

-- Vai niin. No hän tulistuu kai taas huomenna! Pahempi se on, kun

vähitellen, mutta myötään, hyytymistään hyytyy, -- silloin ei sula

koskaan.

Eljas ymmärsi, että tyttö tuolla tarkoitti itseään. Muut jatkoivat yhä

juttua, kertoilivat, laskivat pilaa ja nauroivat, ja Eljas nauroi myös

toisin vuoroin, toisin oli vallan vakava. -- Mutta kesken kaiken

kysäisi Antti, että kenellä heistä oikeastaan rahoja oli maksaa kaikki

nuo juomiset, joita runsaanlaisesti kului. Kevätpuoli oli köyhin aika,

jolloin kaikkien ylioppilaiden taskut asustivat tyhjinä. Neljä markkaa

oli yhteensä miehillä. Keltä nyt lainaisi; päiväkaudet näki

ylioppilaita juoksevan tuttavan luota toisen luo uudistamaan samaa

pyyntöä, »vippaapa minulle kymmeninen», ja epäiltävää oli, olivatko he

illalla rahakkaammat kuin aamulla. Keneltä siis saisi nyt iltapuhteella

Hellaassa? Mutta Lassi hoksasi, että eiköhän Eljaan sana käy täällä

rahasta, hänelle niin tutussa paikassa. Kovin oli Eljaan vastenmielistä

mennä kysäisemään, mutta täytyihän, ja velaksi olisi saatu vaikka

paljonkin. Uutta tilattiin. Vähitellen keräysi tuttavia muitakin heidän

seuraansa, -- teattereista ja vieraisilta kun palasivat. Niin tuli

sinne Juhanakin; hän oli taas saattanut Julian Malminkadulle ja sieltä

lähtenyt kävelemään Hellasta kohti niinkuin kerran ennenkin, vaikk'ei

hän nyt ainakaan tiennyt tulla Eljasta sieltä hakemaan.

Muut vieraat olivat vähitellen menneet pois tai siirtyneet toisiin

suojiin, ja kun siinä vielä istuttiin hetkinen ja tunteet kiihtyivät,

niin alkoi jo tuntua juhlalliselta, kohtapa puheitakin pidettiin. Ne

näet ovat aina välttämättömiä seurauksia veljellisesti innostuneesta

mielentilasta. Kohta nousi Eljaskin puhetta pitämään.

Hän oli kerran ennenkin siinä samassa huoneessa puhunut, puolta vuotta

aikaisemmin, hän muisti sen hyvin. Samoin kuin silloinkin kilautti hän

nytkin lasia ja pyyhkäsi tukan silmiltään, ja niinkuin silloinkin

seisoi Anni ovella ja kuunteli. Mutta eroa oli niitten puheitten

välillä. Silloin oli hän hehkunut innostuksesta ja toiveista;

katkeroita sanoja, pettymyksen, halveksimisen sanoja tulvi nyt hänen

huuliltaan -- luonnollisesti, sillä kovin oli hän nyt ärtyneessä

mielentilassa. -- Keskustelu oli illan kuluessa tietysti liikkunut

äskeisen häneen kohdistuneen häväistyksen tienoilla, eikä siis

kummakaan, jos Eljas puhui siitä ja itsestään. Nuoren mieli näet on

semmoinen, että jos mitä hetken tuntee, niin se pitää heti saada

toisille puhutuksi. Eljas kertoi toiveistaan, niiden raukenemisista ja

tunteistaan. Hän oli muka taistellut -- pieksänyt ilmaa, hän oli ollut

kuin tuulimylly. Taistelu alkoikin nyt vasta; hän aikoi nyt taistella

kahta kovemmin, tuhatta tulisemmin, mutta vastapuolueen riveissä,

aukaistakseen omia silmiään ja muitten. »Ja jos arkana vetäydyn

syrjään», huudahti hän, »jos kätkeydyn suojaan maailman mainingeista,

silloin saatte majani ovelle ripustaa taulun: Tässä lepää Eljas...» --

Samassa pyysi hän myös sanoa joksikin ajaksi jäähyväiset hyville

veljilleen. Hän oli näet päättänyt parin päivän perästä lähteä pois

Helsingistä, paeta maalle piiloon yksinäisyydessä oppimaan, miettimään,

vakautumaan.

Näin hän hehkuen puhui ja eläköötä huudettiin julmasti. Toinen vastasi,

ja taas huudettiin ja juotiin. Eikä siinä kohta oltu surkeita eikä

menehtyneitä, ei köyhiä eikä kipeitä. Tyttökin, Anni, tuli siihen

istumaan ja joipa likööriä kuin mies. Eljaan vieressä hän pysytteli,

naureskeli vain, ja kun Eljas hänet veti polvelleen, niin istuipa

siinäkin arastelematta oikein rakkaasti käsi kaulassa ja penkoili

Eljaan tuuheata tukkaa!

-- Se on tuolle Eljaalle nähtävästi yhdentekevää, olipa polvella Sylvia

vai Anni.

-- Olipa kamreerin tyttö vai Hellaan tyttö, ykskaikki!

-- Kunhan on tyttö ja rakas.

-- Kippis Anni, juodaanpa sitä vanhaa rakkautta muistellen, hei!

-- Hei! Kapakkatyttö juopi kun juotetaan ja rakastaa kun rakastutetaan,

virkkoi Anni ja kiskaisi lasin pohjaan.

Aamupuoli oli jo, kun he Hellaasta irtausivat. Mutta ei tehnyt

silloinkaan mieli vielä kaupunkiin lähteä, ja kun yö oli kaunis, ilma

raitis ja puhdas, päättivät he yksimielisesti astella hiukan metsään

päin vilvoittelemaan ja raitistelemaan. Siellä kävelivät he kauan,

milloin jutellen, milloin ääneti, enimmäkseen ääneti; hetkisen ilo oli

hervahtanut, kullakin oli nyt omat mietteensä harkittavina. Tuumaa oli

seassa vakavampaakin. Ja kun he vihdoin takaisin palasivat, alkoi

keväinen päivä jo sarastaa; kohtahan lähestyi se aika, jolloin heidän

oli ollut määrä mennä hankiretkelle. Nyt he menivät kotiin nukkumaan.

-- Mikaelin kadulla tuli joukko ihmisiä vastaan, palasivat

kamarineuvoksesta, praasnikoista, tanssiaisista. Siinä tuli kamreerikin

rouvineen ja heti jäljestä Sylvia ja Alma. Kohteliaasti nostivat

nuorukaiset lakkia, joskin ilveen hymy saattoi pilkistellä jostakin

silmännurkasta. Mutta Eljas katsoi Sylviaa rohkeasti silmiin, juurikuin

olisi tahtonut sanoa: »niin, niin, tämmöisiä hävyttömiä yönkulkijoita

me olemme, -- ovatko muut parempia?»

Siinä olivat syyt, miks'ei maanantaiaamuisesta hankiretkestä

Oulunkylään tullut mitään. Mutta se ei vaikuttanut mullistavasti

mihinkään piireihin, ei vaikuttanut muuta, kuin että Juhana jäi yksin

asumaan huoneeseen kivitalon kolmannessa kerroksessa Yrjönkadun

varrella. Sillä eräänä päivänä ajoi Eljas rautatietä pohjoiseen päin ja

nousi junasta muutamalla pienellä asemalla Hämeessä. Siellä maalla

aikoi hän nyt lukea; tahtoi viihdyttää mieltään, joka oli monesta

syystä kiihtynyt, tahtoi vakautua, ja sinne jäi hän kesään asti.

Silloin tuli kotoa kirje, että isä oli sairastunut, tuli kohta toinen,

mustalla lakalla, että isä oli kuollut, perhe jäänyt vähiin varoihin.

Eljaan täytyi ruveta elämisestään itse huolta pitämään, ja hän hankki

sentähden aluksi itselleen kotiopettajan paikan eräässä varakkaassa

perheessä, johon hän jäikin vuodeksi.