V.

Kevätaika se on huvitusten aikaa. Iloisampaa puoltansa tarjoaa luonto

ja elämä, ja ilomielin käypi ihminenkin tähän tarjottuun, valoisampaan

puoleen käsiksi. Etelämailta, Niilin rannoilta rientävät laululintuset,

leivot ja peipposet pohjolaan, ja etelästä kai, ehk'ei juuri Niilin

rannoilta, saapuvat posetiivitkin pihamaillemme uudella vauhdilla

vääntelemään vinkuvia säveleitään. Nämä säveleet ja keskipäivän

heloittava paiste ajavat ihmiset ulos huoneistaan nauttimaan

unestaan heräävän luonnon nuorteutta ja turmelemaan jalkineensa

likavesilätäköissä. Kevät tekee lopun talven pitkistä, ikävistä

puhteista, säästää kaasua ja kynttilöitä, sulkee luistinradat ja

pakottaa nuorison nousemaan ylös aamulla ani varain hankiretkille

lähteäkseen. --

Arkadiateatterin edustalle sitä piti kokouduttaman jo kuuden aikana,

täsmälleen. Kelkkoja mukaan, mutta ei evästä; siitä on niin paljon

puuhaa ja sotkua, teelusikat ja veitset katoavat ja vaihtuvat, ja se on

sitäpaitsi niin epärunollista, maalaismaista.

Vähitellen siihen alettiinkin keräytyä pienissä joukoissa. Uni oli

vielä useammassa silmässä; eivät ne silmät tahtoneet oikein auki

päästä, mutta arastelivat lumen kirkasta kiloa. Ääni oli karkea ja

herkkä katkeamaan öiseltään, ja vilun väreitä risteili ruumiissa, kun

ne suoraan lämpöisen peiton alta tulivat ulos aamukylmään.

Ensiksi siinä käteltiin ja haukuttiin toisia, jotka viipyivät. Kaikki

he olivatkin tuttavia jo vanhastaan, lapsuudesta saakka, sillä he

olivat kaikki kotoisin samasta kaukaisesta pienestä koulukaupungista,

josta ajan pitkään olivat Helsinkiin soluneet, -- sinnehän useimpien

sivistyneiden pitää päästä jos mitä varten, vähäksikään aikaa. Mutta

paljon he olivat vierautuneet toisistaan myöhempinä aikoina, kun

harvoin olivat yhteen yhtyneet ja kun eri oloihin olivat joutuneet.

Siksi nyt olikin moinen yhteinen retki koetettu saada toimeen, jotta

vielä virkoaisivat entisten aikojen hauskat muistot.

Useimmat siihen samassa kokoontuivatkin, ja seura lähti luikumaan

kaupungista ulos, -- parikymmentä henkeä, ylioppilaita kymmenkunta ja

neitosia joku harvempi, opiskelevia nekin, mikä musiikkia, mikä

käsitöitä, mikä lukujen jatkoja; elämisen murheet näet heitäkin

pakottivat työhön. -- Mutta olipa heidän joukossaan semmoisiakin, jotka

eivät elämän huolien tähden Helsingissä oleskelleet. Oli kamreeri

Hallmanin molemmat tyttäret Sylvia ja Alma, nuoret ja kauniit, ja --

myöntää se täytyy -- oikeastaan näiden tähden se retki olikin

toimeenpantu. Sillä kun kamreeri oli äsken saanut tuottavan ja

arvokkaan viran eräässä ylihallituksessa ja muuttanut pohjanperiltä,

pikkukaupungista, Helsinkiin, oli perhe luonnollisesti seurannut

suureen maailmaan. Tyttäret olivat ihastuneet tavatessaan tuonaan

eräissä tanssiaisissa kotipuolen tuttuja, kahden puolen oli ihastuttu

ja siellä oli päätetty koota seurue vanhoja ystäviä ja lähteä hangelle.

Saattoi sen kyllä jo itse retkestäkin huomata, että nuo sisarukset

siinä olivat etummaisina, niinkuin pääasiana. Heidän ympärillään oli

aina useimpia nuoria miehiä, ja heidän sanojaan ja toiveitaan oltiin

aina auliita noudattamaan.

Eljas käveli Sylvian rinnalla, ja oli tältä saanut kannettavakseen

muhvin, joka kelkkaa vetäessä oli esteenä. -- Täällä se näet jo Eljas

oli -- missäs harakka, jos ei sian tappajaisissa! Hän oli jouluaaton

jälkeen ensiksi heittäynyt maailman vihaajaksi, mutta vähitellen, kun

haihtui mielihaikea, jätti hän omaan arvoonsa Hellaat, Annit ja muut

houreet, rupesi järkimieheksi. Opiksi se vain tuo Annin juttu oli

hänelle ollut. Hän oli oppinut katselemaan maailmaa toiselta kannalta;

hän oli antautunut ihan vastakkaisia periaatteita harrastamaan kuin

ennen, hän nauroi entisille lapsekkaille, maailmaa parantaville

tuumilleen, nauroi, mutta kaipauksella muistellen entisiä aikeitaan,

nauroi, mutta uskomatta omaa nauruaan. Hän ei ollut aivan selvillä

itsestään. Toisinaan hänestä tuntui kuin olisi hän taasen voinut sopia

maailman kanssa, tuntui siltä, ettei se sentään ehkä ollutkaan niin

peräti hapannut kuin miksi hän sitä tuonaan oli kuvaillut. Niin se nyt

taas varsinkin tuntui, kun hän siinä päivänpaisteisella hangella,

raittiissa aamuilmassa käveli miellyttävän Sylvian rinnalla ja haasteli

entisistä ajoista.

-- Olihan se sekin muudan retki, kun te Lummejoen rannalla olitte mäkeä

laskemassa, pikkuiset tytöt.

-- Niin suksilla, muistanhan sen. Se oli eräänä laskiaisena, minä olin

pieni vielä, vähän yli kymmenen vuoden.

-- Ja muistatte kenties, että oli syvälti lunta silloin.

-- Oliko se silloin! Tehän kai juuri silloin olittekin matkassa, kun

minut kaivettiin ylös kinoksesta. Oi, nyt muistan, ha, ha, ha!

-- Ihan kaivamalla minä sain kaivaakin, sillä teitä ei näkynyt

vähääkään lumen seasta, ei muuta kuin sompasauvaa hiukan; ja toiset

tytöt kaahloivat ympärillä ja itkivät ja huusivat apua, kun meitä

sattui muutamia ohi hiihtämään.

-- Hi-hi-hi! Siinä kai oli korkeampi mäki kuin luulin, koska lankesin.

Muistan aivan selvään vielä, kuinka kotona toruivat, he-he-he!

-- Nyt te nauratte, mutta silloin itkitte, niin että kyyneleet valuivat

pitkin lumisia poskia, ja seisoitte kädet suorallaan, kun vanttuutkin

olivat lunta täynnä.

-- Ja te, kohtelias ritari, heititte minut siihen seisomaan.

-- Tietysti, minulla oli omat matkani ja toiset jättivät.

Mustalaispojan kokoinenhan olin minäkin, vähän suurempi.

-- Ei silloin arasteltu.

He kävelivät ensimmäisinä ja jäljestä seurasivat toiset kaksin, kolmin

tahi nelin joukoissa. Viimeisenä tyyräsi Juhana ja kummasteli itsekin,

että mitenkä se hänkin tässä joukossa kulkee. Mutta luonto se

tikanpojankin puuhun vetää, ilveilivät toiset hänelle salavihkaa, kun

hän siellä Julian rinnalla tanakasti tallusti, vaikka puhelematta ja

naureskelematta kuten muut; käveli vain ja veteli vankasti tupakkia.

Lassi ja Antti olivat myöskin matkassa, ja Lassi koetti etenkin pitää

Antin sisarta lämpimänä, puhellen puuta heinää. Mutta samalla nauratti

hän koko tyttöliutaa; väliin nämä nauroivat ihan katketakseen, vaikka

eivät oikein tienneet nauroivatko Lassin sukkeluuksille vaiko

tyhmyyksille. Lassi kumminkin piti edellisen arvelun varmana ja tuli

yhä rohkeammaksi. -- Ja niin siinä soluttiin Hesperian ohi ja

vilahtelipa syrjempätä rakennusten ja puitten lomitse Hellaan

huvilakin.

-- Eljas, lähettäisiinkö Hellaaseen? -- Tytöt eivät ymmärtäneet, mikä

Lassin sukkeluus se siinä oli, koska pojat nyt vuorostaan nauroivat.

-- Mene, jos mielesi tekee! -- Eljas ei ollut joulusta asti Hellaassa

käynyt, ja paljon muistoja virkosi hänen mieleensä, kun siitä

nostettiin puhe. Mutta vastenmielisiä muistoja, jotka hän tahtoi

karkoittaa varsinkin sillä hetkellä.

-- Ei tee, ehkä nyt sinulla sattuisi sinne asiaa.

-- Kas, siellä seisoo joku balkongilla, huomautti neitosista eräs.

-- Niin, eräs naishenkilö. Kas kun hän meitä tähystelee, jatkoi Sylvia,

joka jo myös oli toisten puheeseen puuttunut.

-- Niinpä näkyy.-- Ei ollut Eljas katsellut sinnepäinkään, mutta nyt

piti hän velvollisuutenaan tarkata seurattavansa neidon puhetta. --

Siellä seisoi Anni Hellaan parvella puistelemassa pöytäliinoja; hento,

notkea vartalo kuvastui selvästi tuttavana kirkkaassa päivänvalossa, ja

käsi oli nostettu silmille varjostamaan niitä paisteelta. Tarkasti hän

tähysteli, ja kun Eljas nosti sinnepäin silmänsä ja katseet osuivat

vastakkain, punastui poika. Tuon liekö Sylvia huomannut, koska kysäisi:

-- Tunnetteko hänet?

-- En... Mikä lie palvelija eli myyjätär. -- Välinpitämättömästi koetti

hän vastata, mutta kovin siinä olisi hänellä ollut kiusallinen asema,

ellei samassa olisi rakennuksien suojaan siirtynyt Hellas ja ellei

Lassi uudella hulluttelullaan olisi kääntänyt kaikkien huomiota

toisaalle.

Kohta oli joukko päässyt lasitehtaan luo ja siitä suoraan poikettiin

metsään, juostiin kilpaa, hypittiin, telmittiin; hanki kantoi mainiosti

ja ilma tuntui niin raittiilta ja kepeältä, että eivät jalat tahtoneet

maassa pysytellä. Mäkeä laskettiin, vedettiin toisiaan ja kaadettiin

kelkat tahallaan ja naurettiin, juostiin kukkulata ylös, toista alas

pitkin kenttiä ja harjanteita, ohi Alppilan viiletettiin, ja vasta

metsän sydämessä etäällä istahdettiin hangelle, kiville tai kannoille

levähtämään. Posket punottivat ja keuhkot läähättivät, rinnat

kohoilivat ja silmät paloivat iloa. Ja kun Antti tarjosi vastoin

kieltoa mukaan otettuja leivoksia seurueelle, niin ne syötiin

semmoisella maulla, jotta olisipa ollut enemmän!

Siinä levähdettiin ja levähtäessä leikittiin. Leikkien pääasiallinen

tarkoitus ja niitten huvittavainen ominaisuus lienee se, että ne ovat

jonkinlaisia esikuvia elämästä. Ja varsinkin eräs elämän tärkeistä

pykälistä, avioliitto, otetaan niissä mielellään kuvaannollisesti

esiteltäväksi. Niissä näet monessakin yhdistellään parittain ihmisiä;

mutta usein niissäkin sattuu, etteivät parit oikein »passaa», --

eivätkä ne muuten olisikaan elämän todellisia kuvia. Niinpä nytkin.

Juhana joutui istumaan kannon nokkaan hienoisen Sylvian viereen ja oli

hyvin onnettoman näköisenä, kun ei tiennyt mitä hänen siinä oli

tehtävä, joten luonnollisesti tekikin kaikki nurin. Ykstotinen Julia

osui Lassille pariksi, ja tähän vaikutti se niin masentavasti, ettei

Lassi koko leikin aikana hoksannut yhtään sukkeluutta, ei edes

tyhmyyttäkään. Antille tuli sisar neitoseksi. Ja päällepäätteeksi jäi

Eljas ihan parittomaksi, vaikka monikin häntä olisi rinnalleen

halunnut, ja hän itse kiroili Juhanan onnea.

Hän käveli siis hiukan pahantuulisena männikköön, asteli siellä

yksikseen verkalleen kukkulan etelärinnettä. Paikotellen oli jo

lumettomia täpliä, ja muutaman kiven kupeelta löysi Eljas sinivuokon,

kevään ensimmäisen, pienen tosin ja kalpeaksi jääneen, kun oli liian

aikaisin uskaltanut nousta kinosten sekaan kasvamaan. Sen hän poimi ja

pari muuta, useampaa ei löytänyt, vaikka haki tarkasti ja laajalta.

Mutta tyytyväinen oli hän siihenkin, ja kun hän iloisena taas kävi

toisten seuraan, jotka jo olivat uuteen leikkiin ryhtyneet, mihin

hänkin pääsi osalliseksi, tarjosi hän hymyillen kukkasensa Sylvialle,

joka oli häntä kiiruhtanut parikseen pyytämään -- parittain näet

taaskin oltiin, eipähän ilman. Tyttö kiitti ihastuneena ja uuden

innostuksen valtaamana riensi koko seura, unohtaen leikit, vuokkojen

hakuun. Mutta useampaa ei löytynyt: Sylvia oli ainoa kukkarinta ja

ylpeä siitä.

Mutta jo oli aika palata, sillä hanki uhkasi pudottaa. Pitkänsillan

kautta mentiin takaisin ja retkeen tyytyväisinä saavuttiin kaupunkiin;

kävellessä tuumattiin panna toimeen jotakin uutta yhteistä hauskuutta.

Ennenkuin kuitenkaan ohjelmasta päästiin selville, oltiin jo

Fabianinkadulla kamreerin talon edustalla. Sylvia juoksi ensin yksin

sisälle ja käski toisten odottaa, hän ei viipyisi kuin minuutin, kunnes

tulisi takaisin hyvästelemään. Meni niitä minuutteja kymmenenkin, mutta

ilosta säteilevänä hän hyppäsikin portaita alas ja julisti

sanomattomalla riemulla, että isä ja äiti olivat käskeneet hänen pyytää

huomisillaksi heille kaikki retkeläiset teetä juomaan.

-- Ja pienen polskankin lupasivat, mutta minä uskallan vakuuttaa, että

ei se tule olemaan niin aivan pienikään.

-- Ihmeen hauskaa! Siitäkös lystit tulee! Kiitosta monta!

-- Tulkaakin ajoissa, ja välttämättä kaikki.

Ihastus oli yleinen. Nuorimmat se hurmasi kerrassaan ja valtasipa

vanhemmat muassa olleet neitosetkin, jotka jo pitivät itseään ja joita

etenkin muut pitivät palovakuutettuina liikanaista huvituksen ja

tanssin kiihkoa vastaan. Melkeinpä tanssien siinä erottiin. Yksin juro

Juhanakin kynsiskeli korvallistaan arvellen, että joko peeteli pitänee

lähteä tanssikouluun vielä vanhoilla päivillä ja jäykillä säärillä.

Nyt piti valmistautua »paaleihin». Lassi meni suoraan hienoimmalle

räätälille ja osti valmiiltaan uudet ja aivan uusmuotiset vaatteet ja

kirjoitti kotiin, että rahaa pitäisi tulla viljemmälti, sillä kun hän

nyt oli tullut seurustelleeksi kamreeri Hallmanin perheessä ja muissa

pääkaupungin hienoimmissa piireissä, niin sitä vaatteisiin ynnä muihin

tarpeihin kului runsaammalti. -- Ja hän tiesi, että rahaa piti tuleman.

-- Eljas osti harmajat hansikkaat, ja Juhana ajatti partansa

parturilla, että kerrankin ihmeeksi tulisi hyvä. Ja niin täydessä

tällingissä astelivat he illan suussa kaikki kolme kamreerin eteiseen,

yhdessä Antin sisaren kanssa, joka Sylvian luona muutoinkin seurusteli

ja tiet tunsi.

Retkeläiset olivat luulleet, että kutsut olivat yksin heitä varten.

Pettyivätpä he siis, kun tapasivat muitakin vieraita, outoja ja

komeita, ylpeitä isoisia, joiden seurassa tuntui äkiksestään tukalalta

olla, kun ei niin tarkalleen tiennyt, miten pitäisi istua ja seisoa ja

yleensä käyttäytyä.

Siellä oli neitosia, joiden hienous ja korkea suku jo ihon läpi kuulti,

oli herroja, joiden pukimille ainoastaan Lassin uudet vetivät vertoja.

Tuli jo pari upseeriakin helisevin kannuksin ja vahatuin viiksin ja

kielet sukkelina ruotsiksi lirkuttamaan. Nepä tiesivät miten olla piti.

Emännän kättä he suutelivat, isännälle osasivat mieliksi puhella,

tyttöjä naurattaa ja pikku veljeä nostivat kattoa kohti; kaikki he

voittivat. Mutta toisia vieraita eivät olleet näkevinäänkään, ennenkuin

isäntä esitteli, jolloin kilauttivat kannuksia. Toisen tunsi Eljas,

Lendau nimisen; se oli sama mies, jonka käsivarsi silloin yhtenä iltana

oli näyttänyt kiertyneeltä Hellaan Annin varrelle.

Kovin se aluksi tuntui juhlalliselta, mutta mukiin meni sentään illan

pitkään. Tanssimaan kun ruvettiin, niin pyörittiin oikein sydämen

halusta, -- olihan siellä kotipuolen tuttavia ja välipä muista.

Upseerit ja muut oudommat herrat eivät käyneet kuin väliin aina

pyöräyttämässä talon neitosia ja Helsingin ryökkynöitä; se muka ei

ollut aivan hienoa tuo tuommoinen innokas tanssi hikeen asti, eikä

terveellistäkään, ja sentähden he ovelta usein arvostelivat hienolla

pilkalla maalaiskeltanokkien innostusta. Ja isännän huoneessa oli

juotavia valita.

Eljas ja Sylvia olivat jo ensi valssissa sopineet toisesta

»franseesista»; sehän se onkin loistokohtana aina tanssiaisissa.

Vastapäätä tanssi Lassi Antin sisaren kanssa eivätkä he muusta seurasta

paljon tienneetkään. Sylvia kertoi Eljaalle panneensa painoon ne vuokot

säilytettäviksi; niihin näet yhtyi niin monta hauskaa muistoa

hupaisasta retkestä. Eljas kehui tätä iltaa vielä hauskemmaksi, ja kun

Sylvian rintakukkavihosta muudan oksa sattui taittumaan, sai Eljas

pitää sen omanaan. Ja taas muistelivat he entisiä aikoja -- niitä on

aina niin lämpöistä palautella mieleen, -- muistelivat, kuinka he ensi

kertaa yhdessä olivat tanssineet lapsina vielä, kuinka Eljas ei ollut

osannut muuta kuin polkkaa hyvin niukasti, niin että hänen tahdissa

pysyäkseen oli täytynyt laskea yks, kaks, kolm, ha-ha-haha... Pahuus

kuin se meni tuo aika! Tanssi oli lopussa. Mutta vielä oli kevättä

pitkälti, vielä saisivat he monet hypyt hyppiä, monet lystit yhdessä

pitää, ja Sylvia esitti, että he pian taas tekisivät hankiretken ja

että he kotipuolen tuttavat tiheämmin seurustelisivat, -- hän

puolestaan ei paljon välittänyt noista pääkaupunkilaisista, joita isä

ja äiti olivat pitäneet velvollisuutenaan pyytää tanssiaisiin.

Sen jälkeen syötiin, ja syötettiin, ja syönnin päälle taas tanssittiin

-- kauan. Eikä sitä olisi kukaan hennonut katkaista, elleivät nuo

vanhemmat neitoset vihdoin olisi, huomaten isäntäväen hienoja

viittauksia, päättäväisesti nousseet ja jyrkästi vaatineet poislähtöä.

Täytyi siis lopettaa. Mutta ensin piti vilvoitella pikkuisen, ja

sentähden, sillävälin kuin toiset lopettelivat lasejaan isännän

kamarissa, kävelivät hankiretkeläiset verkalleen salin lattiata. Siinä

mietittiin uutta hankiretkeä ilojen jatkoksi.

-- Tällä viikolla meidän vielä pitää saada se toimeen, puhui Sylvia,

joka varsinkin oli asiasta innostunut.

-- Niin, mutta pitäisi saada toimeen semmoinen, jossa voitaisiin

tanssia, jatkoi hänen nuorempi sisarensa, joka ei läheskään ollut

saanut tanssinhaluaan tyydytetyksi.

-- Hei, minä tiedän, virkkoi Eljas ja napsautti sormiaan. -- Me

kävelemme Oulunkylään asti hankea pitkin, tanssimme siellä ja syömme

aamiaista ja tulemme junalla takaisin.

-- Se kyllä sopii, helppo siellä on saada huone, tiesi toinen.

-- Se on mainiota, niin meidän täytyykin tehdä. -- Tytöt olivat kaikki

hyvin mielissään keksinnöstä.

-- Mutta kuka ottaa hankkiakseen huoneet Oulunkylässä, sillä tilata ne

täytynee, huomautti joku.

-- Kyllä minä, tokaisi Lassi, minä ajan sinne junalla vaikka

huomispäivänä, -- me ajamme, Antti.

-- Ja voipihan sen tehdä telefonillakin.

-- Entä musiikki... Onko siellä pianoa?

-- Ei liene... Sepä oli hankalampaa.

-- Mutta Antti soittaa viulua, soitathan veli kun osaat, pyysi sisar

veljeensä kääntyen.

-- Niin, te soitatte, soitattehan, rukoilivat tytöt kauniisti.

-- Kyllä kernaasti sen verran kuin osaan.

-- Kiitoksia, kiitoksia. -- Alma ryökkynä innostui niin, että itsekseen

jo valssin pyöräytti.

-- Mutta silloinhan te ette saa itse ensinkään tanssia, surkutteli

neitosista eräs sääliväinen.

-- Hauskuutta on, kun voi olla uhraavainenkin muitten iloksi, ja sen

Antti kyllä tekee, kehui sisar.

-- Ja jonkin valssin minäkin osaan avuksi vinguttaa, ilmoitti Eljas.

-- Todellakin! Hauska kyllä olisi osata. -- No nythän selviää kaikki.

-- Sylvia jo rupesi selvittelemään asioita, mutta näki samassa, että

vanhukset tulivat uudesta viivytyksestä taas levottomiksi.

-- Mutta milloinka me sitten lähdemme? Päätetäänhän se. -- Ei ollut

kaikki selvillä.

-- Jo tällä viikolla.

-- Eiköhän jätetä ensi viikoksi? Tällä viikolla on jo ollut niin paljon

huvitusta -- pitää säästää. Eikähän sitä joudakaan. -- On hyvin

tarpeellista, että kaikissa seuroissa ja kaikissa tuumissa on

jonkinvertainen hillitsevä, konservatiivinen elementti mukana

vaikuttamassa. Semmoinen tehtävä oli nyt elähtäneiden neitosten.

-- Niin, Almakaan ei pääse koulusta.

-- Mutta maanantaina on lupa.

-- No sovitaan sitten maanantaista, jolloin kaikki joutanevat.

-- Ja Lassi tiedustelee Oulunkylässä huonetta ja ilmoittaa sitten

kaikille, jos on onnistunut saamaan.

-- Niin, niin, sovitaan siten.

Isäntä tuli ottamaan osaa puheeseen, mutta samalla tekemään lopun

pitkistä keskusteluista.

-- Mitä te nyt sovitte täällä Oulunkylästä?

-- Me, isä, aiomme tehdä hankiretken sinne ja tulla junassa takaisin,

ja siellä tanssia viulun mukaan, selitti Alma, käyden isänsä kaulaan

kiinni.

-- Junassako tanssia, tyttöseni! Hillitse toki tanssi-intosi viulun

mukaan. Jaa, hyvästi, puhui hän vieraille, jotka ryhtyivät kättelemään;

ei kestä kiittää, muistakaa käydä vastakin. Niin, hauskahan teillä

näyttää olleen, en ole tyttöjäni nähnyt noin iloisena ennen koskaan.

Almakin aikoo junassa tanssia, hupakko! -- Jaa, -- hyvästi!

Juhana oli jo takki päällä lähtemässä, odotti vain Eljasta, joka vielä

viipyi Sylviaa hyvästelemässä. Vihdoin hänkin irtausi.

-- Maanantaina siis, ja aikaisin, puhui vielä tyttö.

-- Aikaisin, ei kuitenkaan ennen päivän nousua! Kunhan ilma olisi

kaunis.

-- Sen täytyy olla. Hyvästi siksi.

Taaskin oli Eljas hurmaantunut, eikä salannut sitä ensinkään, kun

Juhanan ja Julian kera kolmissakesken poispäin kävelivät. Juhana oli

iltaa isoimman osan istunut itsekseen nurkassa, eikä ollut sieltä

jaksanut pysyä toisten innostuksen matkassa, ja Juliakin oli aina

vakava ja harvapuheinen. Mutta Eljas ei voinut käsittää, etteivät he

olleet iloisia, ja väitti heidän tekeytyvän. Kun Juhana vielä empi

lähtöään koko maanantaiselle hankiretkelle, arvellen, ettei ne

semmoiset olleet häntä varten, ja Julia selitti, ettei hän

konttoristaan mitenkään pääsisi, oli Eljas vihdoin yskän ymmärtävinään.

-- Te ette viihdy muiden ihmisten joukossa iloisissa seuroissa -- no,

no kenties te viihdytte paremmin kahdenkesken sunnuntai-iltoina

arkkitehdissä, kun istutte kukin nurkassanne ettekä puhu mitään.

-- Eljas on hävitön, mutta tottavieköön, monta vertaa paremmin minä

siellä viihdyn, ajatteli Juhana, mutta ei virkkanut mitään.

-- Mitä se häneen kuuluu, ajatteli puolestaan Julia, hänkin ihan

äänetönnä. -- Mutta minuun nähden lausui hän kerrankin toden sanan...

-- Minäpä viihdyn ihmisten seurassa, jatkoi Eljas, kun toiset vaiti

mököttivät. -- Ja minä lähden maanantaina hankiretkelle.