Kun Eljas vähää myöhemmin tullista asteli kaupunkiin, oli mielensä yhtä
musta kuin pimeä, sateinen joulukuun yö. Samea oli rinnan sisusta yksin
astujan. Yhden asian hän nyt käsitti selvästi: hän oli surkeasti
pettynyt Annin suhteen, joka ei ollut se, joksi hän oli häntä luullut.
Mutta vielä surkeammin oli hän pettynyt itsensä suhteen; hän oli
mihinkään kauniiseen tekoon kykenemätön, katala petturi, joka valehteli
itselleen ja muille, heittiö, joka tekeysi pyhäksi ja oli rietas. Hän
oli pettynyt koko maailman suhteen. Hän muisti Juhanan sanat, että kun
hän heräisi unelmistaan, niin todellisuus tuntuisi sitä katkerammalta.
Nyt oli hän herännyt.
Mutta kovin hereillään olevalta hän ei näyttänyt siinä kulkiessaan.
Ulkomaailmaa hän ei huomannut; kaikki oli usvassa. Kuin tajuntaa vailla
siirteli hän jalkojaan eikä aina kuivimmissa paikoin. Ei nyt tuntunut
povessa kansallista ylpeyttä, kun hän astui Arkadian koruttoman
temppelin ohi, ei hän inhonnut saapasvoiteen eikä kaalin katkua, kun
Kampin kasarmin seinitse tallusti, eikä muistanut nostaa silmiään
pimeässä etsiäkseen ylioppilastalon harjalta latinaisia kultalauseita.
Sivu astui vain, kunnes muutamassa kadunkolkassa näki suljetun puodin
silatut kiviportaat -- ne miten lie väsyneelle silmiin pistäneet -- ja
niille hän istumaan vaipui. Ei hän siinä paljon ajatellut, sillä ajatus
ei juossut; mutta kaikki tuntui niin raskaalta.
Aikaa oli Eljas siinä kappaleen kököttänyt, kun poliisimies sadetakkiin
käärittynä verkalleen astuen saapui hänen kohdalleen ja hänen eteensä
asettui seisomaan. -- Olipahan toinenkin ihminen yön selässä
liikkeellä, toinenkin, joka ei jouluyönä sulatellut silavaa ja puuroa
lämpöisellä vuoteellaan, vaan joka silti ei huollut, ei huokaillut.
Hyvin viehätti Eljaan silloista mielentilaa tuo poliisin varma tyyneys
ja tyytyväisyys.
-- Hei! Sinä olet minun miehiäni, virkahti hän toverillisesti, kun
kotvan aikaa olivat siinä ääneti toisiaan ihmetelleet.
-- Mutta jos sinä olet minun miehiäni, niin siirrytään jo tältä
portaalta poikemmas.
-- Ihan niin, miksipä tässä yksillä portailla. Sinä mukaan.
-- Tietysti. Mutta minnekkäpäin tästä käännytään?
-- Tänne tai tuonne, samapa se minulle.
-- Samapa se. Missä sitä aiotaan yötä viettää?
-- Yötä... Kotona tietysti. -- Niin, yöhän nyt on.
-- Eli aamu. Jouluaamu.
-- Jouluaamu, joulu... -- Mitä se Eljas silloin kadulla teki pimeässä,
poliisin parissa? Pian selveni kaikki. -- Toisesta välittämättä lähti
Eljas kiirein askelin viilettämään katua ylös, kotiinsa päin. Poliisi
seurasi kymmenen sylen päässä katsoen, että osaisiko tuo kotiinsa.
Osasi se. Vanhaa uraa nousi hän rappusia ylös, totuttuun tapaan pisti
avaimen reikäänsä ja sulki taas oven sisältäpäin, tottunut oli hän
löytämään takinnaulankin pimeässä, -- ei siihen ajatuksen apua
tarvittu. Vanhaa uulaa riisui hän vaatteetkin päältään ja kapusi
sänkyyn.
Vanhaan malliinko lie heti nukahtanutkin, mutta entiseen tapaansa ei
hän nukkunut. Rauhatonta oli hänen unensa, levottomana hän kääntelihe
ja siirtelihe vuoteellaan, jotta Juhanakin heräsi ja arveli, että
uniahan se näkee kai Eljas.
Unia se näkikin; kaikenlaisia hajanaisia, kummallisia unenhoureita
synnytti mielikuvitus makaavan kiihtyneessä sielussa. Sukat olivat
maatapannessa unehtuneet jalkaan märkinä, ja siitä se lähti.
Hän oli seisovinaan kylmänlaisessa vedessä kotilammen rannalla
silmustamassa haukia. Suikale, semmoinen korttelin pituinen mustaselkä,
makaili päivänpaisteessa ruohikon rinnalla, ja varovasti työnsi hän
pajunsilmukkaa sen nokkaa kohti; oli juuri nykäisemässä, -- niin,
läpihän se luiskahti ja ui selälle. Eljas jälkeen,-- Annin jälkeen,
jota virta vei koskea kohden; selvästi hän erotti tytön vaalean tukan,
viekkaannäköiset silmät ja solakan varren; suu oli vähän mutrullaan.
Eljas syöksyi jälkeen, pelastaakseen häntä, sai kiinni ja kiersi käden
varren ympäri. Koski rupesi nielemään; huih kuin se meni huimaavaa
vauhtia, ja lystiä oli siinä luikua Annin rinnalla -- autuaallista!
Mutta Anni erosi hänestä. Hän istui sohvannurkassa ja katsoi, kuinka
Anni painui aaltoihin, juuri kuin kaivoon, maan alle. Ja joku huusi:
sinä hukkasit hänet, työnsit turmioon! Eljas se työnsi... -- Kuka se
huusi? Tuoko poliisi?
Äänetihän se seisoi sadetakissa siinä märän kiviportaan edessä, jossa
hän istui. Jo lähti verkalleen kävelemään, ja hänen piti seurata
mukana. Kampin porttikäytävään he menivät, suureen huoneeseen, -- niin,
Hellaan salihan se olikin. Kaasu oli väännetty pieneksi. Siinä istui
pitkän pöydän ympärillä miehiä, siinä oli upseereja, siinä Lassi
veljineen ja Eljas; Anni kulki sylistä syliin, nakkelehti, eikä päässyt
pois. Ja kun se suuri karvanaama häntä suuteli, niin itki tyttö ja
huusi: Eljaan syy, Eljaan syy! Eljas koetti väittää vastaan, mutta ei
saanut sanaa suustaan, vaikka miten koetti, ja sisältä ja ulkoa
huusivat kaikki: Eljaan syy!
Kuulivatkohan ne äiti ja sisaretkin sen huudon. Eiväthän ne kuulleet.
Siinä ne istuivat niin iloisina ja rauhallisina valoisan joulupuun
ympärillä, ja hänkin istui siinä, ja oli sukkia ja vanttuita sylissä.
Mutta miksikä se tuo kapakan ihranaama isäntä siellä oli, -- Eljasta
hävetti. Nyt se antoi hänelle mytyn. Hän kehitti sitä auki, kehitti,
kehitti -- Annin viekkaat silmät sieltä puljahtivat esiin ja koko tyttö
lensi hänelle syliksi ja suuteli -- voi kun se suuteli kauan ja
kuumasti. Ja äiti seisoi vieressä ja katsoi, katsoi pitkään ja
surevasti, -- niitä silmiä, voi niitä silmiä, pois, pois ne silmät...
Ei, nyt ne tulivat lähemmäs, käsi laskeusi olkapäälle...
-- Mitä se tempoilee siinä. Makaa oikealla lailla, että toinenkin saapi
nukkua. -- Juhana oli taasen herännyt, kun Eljas rauhatonna reuhtoili,
ja oli olkapäästä nykäissyt, herättääkseen. -- Katso, peittosi, missä
on.
-- Kenen silmät... -- Pimeä oli. Eljas ei oikein herännyt,
puolitajuntaan vain.
-- Silmät! Vedä peitto päällesi ja nuku!
Niin teki Eljas kuin käskettiin. Juhanan hän tunsi. -- Niin, Juhanan
kanssahan hän olikin, yhdessä kävelivät ihmistungoksessa siellä
maneesin lattialla ja hakivat, -- kolmantena se pitkänhoikka marsalkki,
sinivalkoinen vaate ympärillään ja litteä lakin latuska kädessään. --
Eihän sitä löydy, kun sinä pois ajoit, sanoi Juhana Eljaalle, mutta hän
ei uskonut. Yhä he kävelivät ja hakivat siinä isossa huoneessa. Muut
tanssivat -- ja hakivat, hekin samassa tanssivat ja hakivat, ja kaikki
meni ympäriinsä. --
Eljas nukkui sikeästi, unia näkemättä.
Iso päivä oli, kun hän heräsi; kun matami kahvia oli tuonut, ei hän
ollut herännyt -- siksi siki oli nukkunut. Paljon se oli kai jo kello,
koska joulupäivä ei valkene pohjolassa aivan aikaiseen. Pää tuntui
raskaalta, ruumista raukaisi: oliko hän ollut illalla juomingeissa?
Sukat vielä jalassa... Siitä hän lähti muistamaan koko sen eilisen
illan, muisti yksityiskohdissaan, mutta unia sekausi muistoihin, eikä
hän heti voinut erottaa, mitä myöten se oli unta, mitä totta. -- Juhana
kulki ovessa; siitähän hän oli herännytkin, kun kylmän henki vastasi.
-- Hei, siitä mies vasta heräilee. Minä olin jo Saksan kirkossa tyttöjä
katselemassa.
-- Tyttöjä, -- kyyn sikiöitä! Kaikki yhdenlaisia!
-- Minusta nähden! Taisipa mies joutua rämäviftille jouluaattona. Ja
mitä sinä yökauden reuhtoilit ja ukisit?
-- Minäkö? Unia taisin nähdä pahoja; eikä ne toki unet kaikista
pahimpia olleet.
-- Märät sukat jalassa poika nukkunut! Pane nyt edes kuivat.
-- Sama se sukille!
-- Entä housunlahkeet! Reisiä myöten ravassa!
-- Tämä maailma on aivan samanlainen kuin minun housunlahkeeni. Yhtä
rapaa. Se vain erotus, että näissä on rapa päälläpäin, mutta maailmassa
sisällä -- ja ylt'yleensä. -- Eljaalle teki hyvää purkaa täysinäistä
sisustaansa.
-- Vaikka lienee. Mutta noita älä vedä jalkaasi tässä huoneessa. -- Ja
missä se on kahlannut, kontinut!
-- Missäpä täällä pääsnee kahlaamatta, kun on rapaa kiireeseen asti,
yhtä lokaa. -- Eljas viskasi nurkkaan ne likaiset ja haki esiin toiset,
hienot mustat housut. -- Hei! Nyt on mies kohta taasen siro ja siisti,
ei pölyn hiukkaakaan tahrana, ei moitteen sijaa! Sisältäkin viaton kuin
lampaan karitsa. Hiuh!
-- Jopa sinä olet oikein joulutuulella. Mustat lasit lienet laittanut
eilen Hellaassa.
-- Tähän nyt laseja tarvitaan. Näkeehän sen tuppisokea, että tämä
maailma on musta ja sakea kuin terva. -- Eljas peseytyi ja pyyhkiytyi
ja katsoi peiliin. -- Mutta poika kun on puhdas ja valkoinen, -- jos
puhtaampi niin pilassa.
-- Jo ovat tainneet viekotella sinulta tytön, koska noin intoilet. --
Juhana istui koko ajan hiljaa keinutuolissa ja katseli, kuinka Eljas
puuhaili ja puhkuili. Hänestä oli aina lysti nähdä serkkunsa
intoilevan, kun tämä oli saanut uuden piston päähänsä, nähnyt tai
kokenut jotakin uutta, joka sillä kertaa täydelleen vallitsi hänessä.
Jo ensi puuskista arvaili hän tavallisesti, mistä milloinkin oli
kysymys, mille puolelle sitä kallistuttiin, eikä hänen silloin
tarvinnut muuta kuin parilla sanalla vähän pistää puita uuniin, --
kyllä Eljas jatkoi.
-- Viekotelkoot! Viekotella lehmää laihoa syömään!
-- Ja kuka viekotellut? Kuka muu kuin minä itse, minä,
maailmanparantaja ja hän itse, -- puhdas enkeli!
-- Soo! Entä ne jalot pyrinnöt ja päätökset?
-- Täyttäkööt päätöksiään muut, tyhmemmät. Ja ne pyrinnöt! No, jotakin
sen sairaan mieli tekee; kiikuttelee itseään taivaan ja maan välillä,
jossa ei ole pohjaa jalalle eikä varaa kädelle. Arkailee rypeä loassa,
-- itse savimukura.
-- He, he, he! -- Nyt Juhanaa jo nauratti tosissaan.
-- Sic transit! Siinä oli minun uneni! Milloin Hellaaseen ensi kertaa
menet?
-- Ei se päivä valkene. -- Eli menen, menen kiusallakin. Miks'en
menisi? Siellähän se minun paikkani onkin. Sinne juomaan, rylläämään,
viekottelemaan, halailemaan, suutelemaan, tietysti, -- niinkuin
muutkin. Siihen minäkin kelpaan, muuhun en. Kun tässä loassa kerta on,
niin pitäähän siinä rypeä. Tämä maailma on hapannut, ja minä olen siinä
samassa happamessa -- siitä ei pääse erilleen.
-- Hellaan lasitpa sinulla on kumminkin silmillä. Ota järjen päästä
kiinni taaskin poika! Ja nyt tule syömään, matami äsken jo käski.
-- Läskiä ja puuroa -- söinhän sitä eilenkin.