IV.

Harvakseen sateli lunta, märkää vitiä. Leijaillen ja vitkastellen

laskeusivat lumihiutaleet alaspäin isoina, löyhinä tähtinä toisiaan

pakoon. Mieli ei näkynyt lumien tekevän paneutua katukiville, sinne

lokahyhmään tallattaviksi -- puhtauttaan kai säälivät, -- ja

kierrellen, paikkaa valiten pyörähtelivät ne vielä hetkisen ilmassa,

ryöttäisen maapinnan rajalla. Mutta sinne vei väkisinkin heidän tiensä

-- maan vetovoima näet vei.

Enimmät pysähtyivät kumminkin jo katoille, mutta kauaksi eivät. Märkä

sohju sulatti siellä pisaraksi pienen tähtösen ja yhdisti sen muihin,

saman kohtalon kärsineihin. Yhä uudet lumihiutaleet taivaalta

laskeusivat, kauniina ja täydellisen säännöllisinä, mutta tuhonsa

löysivät raukat, vesihyyhmään sekautuivat, häipyivät. Luisua

katonrinnettä pitkin virtasi kiihtyvä vuo, keräsi matkalla räntää ja

märkyyttä joukkoonsa ja valahti viimein räystäältä ränniin. Yltyen

vauhdissaan syöksyi sieltä virta koskena johtotorveen, joka kuljetti

kohisevat vedet alas kadulle, likaiselle kadulle. Verkalleen lipui

virta siellä hyyhmänsekaisena pitkin kivien lomia ja uurteita, kunnes

monen mutkan takaa saapui katunotkon vierteisiin, jotka säälittä

ohjasivat saaliinsa mustaan, syvään, pimeään lokaviemäriin.

Sakea oli pimeys. Himmeästi kuin harson läpi valaisivat kulkuväyliä

katukulmissa lyhdyt. Valoisaa näytti huoneissa olevan, mutta ahnaasti

pidättivät tummat uutimet ikkunoista ulospyrkivää heijastetta.

Toisinaan häiritsivät ajurin rattaat rantaveden yksitoikkoista lorinaa;

väliin kuului kalossien ilkeä loksutus hyyhmäkössä.

Varjopari laskeusi alas katua. Lähemmäs lyhtyä tullen saattoi siinä jo

erottaa kaksi sateensuojaa, kaksi kauluspystyistä päällystakkia ja

kahdet ylös käärityt housunlahkeet. Kulmassa, lampun alla, pysähtyivät

kulkijat.

-- Et siis tule tädin luo, virkkoi toinen, lyhyempi ja paksumpi.

-- Enpä häntä. Oikeinko sinne käskemällä käskettiin?

-- Pakkoa tietysti ei ole. Sanoihan vain täti, että jos sinäkin haluat

joulupuurolle tulla, niin on lusikkakin varalla.

-- Mitäpä minä siellä vierasten parissa?

-- Sinnekö Hellaaseen sinä todella tuumaat lähteä? Kapakkaan

jouluaatoksi?

-- Tiedäthän, mistä syystä. En kapakan takia.

-- Vaan kapakkatytön takia. -- Eiköhän jo ole aika, Eljas, sinun heretä

hourailemasta? Muisteleppas vähän kotiasi ja jouluilojasi siellä...

-- Älä, Juhana, kajoa noihin. Minä olen jo ajatellut kaikkia, ja minä

olen jo edeltäpäin katunut, mutta lähden kumminkin. Minä tiedän, että

minulle tulee vaikea ilta, mutta jäljestäpäin olen oleva tyytyväinen,

kun olen voittanut heikkouteni.

-- Minkä sanon tädille poisjäämisesi syyksi?

-- Olen kutsuttu muualle.

-- Kapakkaan ihanteitasi palvelemaan?

-- Ystävän luo. Vie terveiset. Huh, kun on märkää!

-- Ja sinä kahlaat Hellaaseen! Hauskaa iltaa!

-- Ei pistele. Terve! -- Ajuri!

Se oli siihen aikaan, jolloin eivät rautaiset langat vielä liittäneet

»peräpohjaa emäsuomeen». Ei sopinut ylioppilaan lähteä aina

joulunajaksi kotiseuduilleen, sillä tukalaksi kävi ajaa yli puolensadan

peninkulman kyytipelillä varsinkin kelirikon aikana. Syystäpä olivatkin

Eljas ja Juhana jääneet Helsinkiin, vaikka tiesivät vanhusten ja

sisarparvien maailmalla olevia muistelevan kaipauksella, ja vaikka

itsekin olisivat heidän luonaan mielellään pistäytyneet. Jo olivat he

eilisessä postissa saaneet joulumyttyjä, -- sukkia, vanttuita ja

villahuiveja ja niiden välissä muutamia rusentuneita torttuja. Kirjeitä

oli tullut pitkiä ja paksuja, suurilla ja pienillä kirjaimilla, kun

näet joka nassakan oli pitänyt itsensä saada veikolle töhrästää. Helliä

siunauksia, varoituksia ja kaipauksia oli niissä viljalti kaikissa

muodoissa.

Sehän se oli heistä vähän joululta tuntunut. Muuten siitä ei olisi

tiennytkään. Aatoksi oli Juhanan täti kutsunut molemmat serkukset

luokseen. Sinne menikin Juhana, mutta Eljas ajoi Hellaaseen.

Tapa on näet kaunis semmoinen, että ravintolat kutsuvat vakinaisia

vieraitaan jouluaatoksikin iltasta syömään, eikä silloin ole tarvis

maksusta välittää. Harva se kumminkin on, joka kutsumusta noudattaa,

nuoremmista ainakin, sillä mitkähän ennakkoluulot lienevätkään siihen

syynä, -- sen illan he mieluummin viettävät jossakin muualla kuin

kapakassa. Monenlaisia ristiriitaisia tunteita oli Eljaankin rinnassa,

kun hän rämisevillä rattailla ajoi ulos tullista.

Väkisinkin täytyi hänen taaskin käydä arvostelemaan tekojaan ja

aikeitaan. Väkisinkin palasivat mieleen vanhat epäilykset: tokkohan

hänen puuhillaan oli sitä pontta ja perää, että ne maaliinsa veivät;

eiköhän sittenkin kaikki ollut tuulenpieksämistä. Muistoon palasi vielä

kotikin, jossa aina rauha ja tyytyväisyys oli tunteita tuudittanut

lepoon. -- Ja nyt kapakkaan! -- Hetkisen tuumasi hän jo pyöräyttää

hevosen kesken tietä, paeta pois, pois niiltä tienoilta, katkaista koko

unelma, hylätä koko tuuma, unhottaa kaikki jalot aikomukset ja

päätökset. Mutta silloinhan hän olisi myöntänyt voimattomuutensa,

eikähän siihen nyt mitään syytä ollut. Hetkiseksi hän vain aikoi mennä

sinne Annin mieliksi ja sitten palata kotiin, nukkumaan. -- Jo häpesi

hän äskeistä horjuvaisuuttaan ja epävakaisuuttaan. Silleenkö hän voisi

hetkisten epäilyksien vaikutuksesta heittää tytön, jota rakasti, jonka

tahtoi pelastaa, heittää hänet hylyksi happanemaan? Vakavin päätöksin

astui hän Hellaan eteiseen.

Tukalata oli Eljaan olla tuossa, joskin harvalukuisessa seurassa.

Anniakaan ei saanut nähdä kuin sivu suhahtelevan. Isäntä, tiirosilmä

ihranaama, jutteli kaikenlaisia kertomuksia vieraitten huviksi, mutta

tavallistakaan rattoisuutta ei hän saanut meneilleen, eivätkä lasitkaan

tiheään tyhjentyneet, vaikka niissä oli parasta tavaraa. Syötiin sitten

makeata ja rasvaista, mutta Eljaalle se ei maistanut. Pitkäksi hänelle

kävi aika, raskaammaksi yhä olo.

Tuonko lie Anni huomannut vai muuko häntä kiirehti, mutta tavattoman

sukkelasti korjasi hän ruoat pois, laittoi vanhoille herroille liköörit

ja kiepsahti Eljaan viereen istumaan. Hyvin hän oli juttutuulella ja

iloisena. Puheli puuta heinää, naureskeli raikkaasti ja puheli yhä.

Kantoi siihen heidän pöydälleen viiniäkin lasin pari, jota aina väliin

maistettiin. Vähitellen siinä katosivat kaikki tukalat tunteet

Eljaankin mielestä, katosi ikävä, kaipaus, epäilykset -- kaikki. Annin

ilo tarttui häneenkin ja karttui yhä, kun siinä juteltiin ja

naurettiin; he alituisesti ikäänkuin lähenivät toisiaan. Onni, toivo,

luottamus tulevaisuuteen ja sen ihaniin unelmiin viekotti heidät pois

todellisuuden mailta.

Ainakin Eljaan. Ensi kertaa hän nyt pitemmän aikaa puheli Annin kera

kahden kesken kenenkään häiritsemättä, ja sanomaton oli se viehätys. Ei

hän huomannut, kuinka ilta kului myöhäiseksi, ei että muut vieraat

vähitellen hajautuivat ja että he jäivät itsekseen. Tytön silmiin oli

kiintyneenä koko hänen sielunsa ja sen tajunnat. Ja tuo vartalo hänen

vieressään, kuinka se sentään olikin solakka, hurmaava! Se oli kerta

oleva hänen omansa, koko tuo otus, joka nauraa kikatti siinä

sohvannurkalla. Hän oli onnellinen, voi kuinka onnellinen, -- kun vain

ne vuodet pian kuluisivat!

Mistä he lienevät pakinoineetkin, ei sitä Eljas jäljestäpäin muistanut.

Olivat he pilanpäiten aikoneet matkustaa ulkomaille, pois kaikista

Suomen ahtaista oloista ja katsantotavoista, -- vapauteen! Niin,

Espanjaan he menisivät. Siellä laittaisivat kodin, jos kuin pienen,

mutta Eljas ei saisi rakastua yhteenkään tummatukkaiseen

espanjattareen, sen vannotti Anni. -- Semmoisissa pakinoissa se yö

tuli, eikä Eljas arvannutkaan, niin jo kaasua väänsivät pienemmäksi.

Havahtuen ihanista unelmistaan nousi Eljas.

-- Joko nyt on niin myöhäinen? -- Ei mitenkään olisi hennonut lähteä.

-- Onhan se, mutta ei nyt ajeta pois, lupaili Anni, ja veitikkamaisesti

hän hymyili, kun täytti lasit. -- Istu!

-- Lähteä täytyy kumminkin. -- Järki käski, tunne pidätti.

-- Poispahan tekee mielesi -- ilkiö! -- Anni mutruili suullaan. Sekös

hurmasi.

-- Tulenhan minä kohta taas.

-- Tulet, kun ovat huoneet täynnä ihmisiä, että tuskin ehtii kättä

pistämään. -- Mutta seisopas siinä ... noin, liikkumatta. Nyt sinä olet

juuri saman näköinen kuin silloin ensi kerralla, silloin kun puhetta

pidit. Samallalailla posket palavat, ja tuo tukka tunkee silmille

kiertämään, -- niinkuin silloin.

-- Muistatko vielä sen puhe-illan?

-- Muistanpa hyvinkin, -- aina muistan, niinkauan kuin sinua.

-- Veitikka! Samoin minäkin. Mutta lähteä täytyy.

Eljas pakotti itsensä päättäväiseksi ja ojensi kättä. Tyttö tarttui

siihen, mutta miten lie ollutkaan, samassa oli huuli huulta vasten.

Yht'aikaa olivat syliksi kiepsahtaneet, -- ei ollut syy toisen eikä

toisen.