I.

Hellas oli kapakka Helsingissä. Vaikka ei se juuri Helsingissäkään

ollut, olihan vain paraiksi sen verran ulkopuolella, että siellä vielä

aamupuoleenkin ja lauantai-iltoina saivat ulko-ovetkin olla auki ja

että siellä vieraat vapaammin ja äänekkäämmin voivat elellä, kuin jos

keskikaupungissa olisi ollut. -- Eikä se Hellas oikeastaan ollut

kapakkakaan; huvila se oli, johon kesäkuumasta kaupungin tomusta

saattoi vapaasti tulla ruumistaan ja sieluaan vilvoittamaan, mutta

jossa tietysti ei kuivin suin tarvinnut istua. Ja sai sinne tulla

talvellakin, ja olikin varsin sopivata, kun ajeli ulos kaupungista,

pyöräyttää pieni mutka Hellaaseenkin päin, tai syksyisin ja keväisin

tehdä tuonne pieni kävelymatka, -- hyvinhän se on terveellistä, -- ja

vain sivumennen poiketa sisään lämpimikseen juomaan lasillisen kuumaa

totia... Isot oli suojat ja paljon väkeä mahtui.

Siis varsin mukava, oikein mainio talo tuo Hellas. Kummako siis jos

N.S:kin vietti vuosipäiväänsä tässä syrjäisessä, hauskassa paikassa. --

Mikäkö N.S. on? Niistä ei saa oikein selvää, kaikista noista

kirjaimista, joita ehtimiseen, milloin mihinkin kapakkaan Helsingissä

kutsutaan kokoon. Seura kai se oli jonkinlainen: Nouseva Sukupolvi,

Nuoret Suomalaiset, -- mikä lie ollut. Ylioppilaita siihen vain kuului,

sen saattoi päättää eräänä syysiltana Hellaan etehisessä niistä

lyyryotsa-samettilakeista, joita siellä tungoksessa kipperästi riippui

täyteen ahdetuista naulapuista. Sillä siksi illaksi oli N.S. kutsuttu

kokoon Hellaaseen.

-- Puoliska punssia, laupias neiti!

-- Kaksi kuudenkymmenen pennin tuutinkia...

-- Lisää olutta!

Semmoisia ääniä kuului tiheään alakerran isommasta salista.

Pitkä pöytä oli siellä keskellä lattiaa. Sen päällä oli asetteja,

vesikannuja, sokeriastioita, laseja, kuppeja, pikareita, sikaarin

pätkiä ja paperossin poroa kirjavassa epäjärjestyksessä; värinsä

olivat muuttaneet ennen valkoiset pöytäliinat. Ympärillä istui

nelisenkymmenlukuinen nuorukaisjoukko.

-- Kulta Anni, vesi on kuivunut kannusta, virkkoi muudan pöydän päästä,

ojentaen kirkasta haarikkoa, ja muikeasti hymyili hän neitoselle,

sivellen tuskin näkyviä viiksiään.

-- Kippis, pannaan pohjaan, törähti eräs paksu silmälasiniekka

vastapäätään istuvalle, ja siemasi lasista loput. -- Kas niin, nyt

uutta, armas Annuskani.

-- Anni, tule tänne, tänne näin, viereeni, minulla on salaisia

sanottavia, houkutteli toinen keikari ja yritti kierasta käsivartensa

neidon solakan vartalon ympäri; mutta sukkelasti pyörähti tämä syrjään.

Äänekkään naurun esineeksi joutui keikarin onnistumaton yritys. --

Virallinen puoli N.S.:ssä oli lopussa, ainoastaan maininkeja siitä vain

enää tuntui kahdenkeskisissä keskusteluissa siellä täällä pöydän

kupeilla. Kysymyksenä oli ollut valmistava keskustelu erääseen vaaliin,

josta voittoa pidettiin hyvin epävarmana, elleivät kaikki sen puolueen

miehet yksimielisesti, yksimiehisesti käyneet asiaan käsiksi. Ei ollut

kysymystäkään, että kellään yksityisellä siinä seurassa olisi saanut

olla asiasta eri mielipidettä. Jos joku semmoisen toi esiin, arveltiin

hänen tahtovan loistaa itsenäiseksi tekeytymällä -- eikä se arvelu

useinkaan sattunut harhaan. Sillä kysymys ei ollut henkilöistä eikä

yksityisasioista, vaan periaatteista. Ja sillä neuvoin ne asiat saatiin

jullilleen kulkemaan.

Agitationitoimikunta oli valittu ja sille määrätty kovat ohjesäännöt:

joka mies oli saatava valitsemaan, muuten... Niin, ja kehoitus

painettuihin vaalilippuihin oli laadittu: tietäköön jokainen, mitä hän

on velvollinen puolueelleen, tietäköön, että tästä vaalista ei riipu

ainoastaan sen hetken voitto, siitä tulee näkymään, mille kannalle

asiat kallistuvat yleensä ylioppilaspiireissä ja samalla koko maassa.

Niin laillista syytä ei ole, että se oikeuttaisi vaalitilaisuudesta

poissaolemaan.

Tämmöiseksi se kehoitus oli laadittu, ja tiedettiin, että vastapuolue

oli painattanut yhtä jyrkän -- mutta keltaiselle paperille. Ja tuohan

se mieliä oli kiihoittanut. »Meidän täytyy voittaa!»

Mutta nyt oli se virallinen puoli jo lopussa, kaikki oli selväksi

suoritettu, puhevalta oli heitetty vapaaksi. Illan parempi puoli oli

alkanut. Jo oli maljoja esitetty, puheita pidetty seuran perustajille,

isänmaalle, tulevaisuudelle ja naisille, oli muokattu vanhoja

lauseparsia, huudettu »eläköön» julmasti ja kipattu tiheään. Ja

veljellinen innostus alkoi vallita.

Taas vaadittiin äänettömyyttä, ja kun se vihdoin pääsi vallalle

rähisevissä riveissä, kääntyivät kaikkien silmät pöydän alapäähän.

Siellä seisoi nuori, hoikkanen, punakkaposki poika lasi kädessä, heitti

taapäin silmille valahtaneen, ruskean kiharan ja alkoi puhua. Se oli

Eljas.

»Toverit, veljet», sanoi hän, ja vakavaksi muuttui alusta ujo

katseensa. -- »Vaikka nuorimpia joukossamme, en epäile pyytää hetkeksi

huomiotanne esittäessäni maljan sille, mikä ei nuorison, innokkaiden,

raitisten, elinvoimasta uhkuvien nuorukaisten seurasta koskaan voi eikä

saa jäädä unhotuksiin...»

-- Hentulleen kuuluu puhuvan keltanokka, huomautti hiljaa

vieruskumppanilleen pöydän toisessa päässä eräs vanhempi civis ja

ryyppäsi, pilkan hymy huulillaan.

-- Olisiko niin järkevä. Minä pelkään, että sieltä tulee vielä

paksumpaa.

»Muistuttaakseni muutamin sanoin mieleemme ihanteitamme. Ohdakkeiseksi

sanotaan elämän tietä. Tosin ei täällä aina kukkavainioita poljeta,

usein on kuljettavana pudottavia suomaita, usein kivikkokankaita, usein

syviä nietoksia.»

-- Mutta kun on sukset, ilveili joku.

-- Ja hyvät saappaat, kuiskaili toinen.

»Toiveemme murtuvat tiheään, hankalat esteet katkaisevat usein

pyrintömme ja laihalta tuntuu väliin vaivaimme palkkio. Mutta tuosta ei

tarvis nuoren surra. Pankaamme ideaalimme korkeammas, kaukaisena mutta

kirkkaana tulena loistakoon se aina silmiemme edessä, sitä kohden

suorin tein kulkekaamme murtaen esteet kuin kosken tulva tokeensa.

Pitäkäämme ihanteemme puhtaina, kauniina, suurina, antakaamme niitten

aina elähdyttää mieliämme silloinkin, kun paheen tahra niitä pyrkii

lannistamaan, ja silloin eivät ohdakkeet teillämme tunnu.»

-- Puhuu syvästä elämänkokemuksesta.

-- Milloin lie vieroitettu. Mutta hyvästi puhuu. Kun vain lopettaisi.

»Aatteiden palveluksessa jalostumme, puhdistumme. Antakaamme toivon,

uskon, rakkauden vienojen hengetärten aina puhaltaa sieluihimme uutta

virikettä, antakaamme tuoreet sydämemme täysin innoin ihanteiden

jalostettaviksi. Eläkööt meissä nämä ideaalit, versokoot, kasvakoot

jaloja hedelmiä vastaisten päiviemme iloksi jälkeistenkin ihailtaviksi.

Eläkööt nuorison ihanteet, eläkööt...»

Eläkööt, eläkööt, -kööt, -kööt, -kööt!

Hän oli puhunut, ja ääneen pääsi taas seura. Savun, ummehtuneen ilman

ja katkerain huuruin seassa virtasi salin seinäin henkirei'istä ulos

syksyn yöhön lasien kilinän ja terve-huutojen ääniä.

-- Hei, veli Juhana, virkkoi Eljas istahtaen kilistysten jälkeen taas

serkkunsa viereen, siinä sinä istut vain ja mökötät. Mitä arvelet

puheestani?

-- No niin, Eljas, johan sinä saarnaat kuin pappi kartoista.

-- Entäpä sisältö?

-- Näethän arvostelun, kun ympärillesi silmäilet.

Näkihän sen siitä. Toiset katsoivat sääliväisesti tuota nuorta, tulista

miestä, jota maailma ei vielä ollut kouluuttanut, toiset laskivat

puheesta puoliääneen pilkkasanoja, useat sille nauroivat, useimmat sen

olivat unohtaneet, jos olivat kuullakaan viitsineet.

-- Monessako näet innostustasi, kysyi Juhana, yhä alas katsellen, ja

ahkerasti lasiaan hämmentäen.

-- Mikä sitten? -- Minä puhun vakaumuksestani, ja se ei voi...

-- Laulua! Laulua! Laulamaan pojat! Eräs nykäisi Eljaankin käsivarresta

pois kesken lauseen.

Ja sitten sitä laulettiin. Ja aina väliin oli joku puhetta pitävinään,

mutta ei sitä moni enää viitsinyt kuunnella. Jo heti alusta huudettiin

eläköön, ja siihen sai puhuja tyytyä. Yhä useammin tyhjenivät lasit,

yhä sukkelammin sai Anni juosta niitä täyttämässä. Ja sitten sitä

syötiin ja syötyä taas laulettiin ja ryypättiin, ja ilta kului yöhön.

Pian olivat käsissä kahvin ja liköörin ja niitä seuraavien »yhteisten»

laulujen suotuisat hetket. Tuoli oli nostettu pöydälle, siihen oli

miesvoimin haalattu istumaan Aatu Kustavi, tuo iloinen veitikka, joka

osasi loppumattomin määrin hauskoja viisuja. Taajasti tunkivat muut

ympärille. Aatu Kustavi veteli, ja käheä kööri säesti.

Siitä laulun rähäkästä hetkeksi levähtääkseen oli Eljas joutunut

istumaan vähän syrjemmälle, pienen pöydän ääreen. Istui siinä jo

muitakin leikkiä laskien kapakkatytön kanssa, kun tämä aina ohi

viiletti juomiskuormaa kantaen, ja aina se hänkin siihen hetkeksi

pysähtyi pilan puhuntaan, kun milloin siksi sai henkilomaa.

-- Hemmetin siro röökynä, ja vielä suomea puhuu, ihmetteli Lassi,

rikkaan lohiporvarin poika. -- Annin olivat taas isoon pöytään

huutaneet.

-- Varsi hänellä on notkea kuin nurmiheinä. -- Eljas se aina tapaili

runollisia vertauksia.

-- Ja viisaannäköiset silmät, lisäsi Juhanakin, joka muuten ei paljon

ottanut naisväkeä katsellakseen.

-- Katsoppas Juhanaakin, kun lämpiää. Älä sinä vain paljon katsele

niitä silmiä, muuten... Kuulkaas Anni, meillä tulee kaksintaistelu

tämän vakavan herran kanssa.

-- Mitä vielä. Te nyt ette uskaltaisi. -- Vähän se olikin aran näköinen

Lassi, kun myötään asetteli rillejään, jotka eivät ottaneet

nykerönenällä pysyäkseen, ja koetteli, oliko sileäksi suittu tukka

pysynyt sievänä.

-- Mutta teidän takianne. Eihän silloin pelko pääse kysymykseen,

puuttui Eljas puheeseen.

-- Niin, puhetta tekin uskallatte pitää.

-- Mutta eikö hän puhunut koreasti äsken tuossa, kysyi Lassi.

-- Ihan minun täytyi jäädä seisomaan ja kuuntelemaan, -- ja katsomaan,

lisäsi tyttö vielä veitikkamaisen näköisenä. Eljas joutui tuosta hiukan

hämilleen, taisipa punastuakin, mutta huomasi samassa itse, että

kovinhan se oli lapsellista.

-- Saakeli! Nyt minulle tulee kaksintaistelu hänenkin kanssaan!

-- Tarpeetonta. Eihän tässä olla Saksassa, jossa kauniitkin kasvot

arvilla rumennetaan.

-- Niin, jos te vain...

-- Ja näettehän, kuinka mies tuossa istuu ja muistelee kotoista

henttuaan.

-- Minäkö? Mitä henttua? Eihän minulla ole, ennenkuin saan. -- Pitihän

siihen Eljaankin taas jo jotakin tokaista.

-- Eihän vain. Kuuluipa tuo puheesta äsken, kaikista noista ideaaleista

ja...

Mutta lähtö siitä tuli röökynälle. Paha metakka alkoi kuulua isosta

pöydästä.

-- Ju-juuttaan holofernesta! Kun kaataa punssipikarinsa toisen uusille

housuille. Tuossa veli velkasi.

-- Hitto! Mitä sinä sen mokoma minua oluellasi valelet? Perhanan

penikka, keltanokka, uutispottu, tulee tässä päissään holvailemaan.

-- Mitä sinä sitten sen tuhannen tolvana, mätänokka, punssillasi toisen

vaatteita virutat? Suuhusikin tilkkasi tarvitsisit.

-- Ja sinä et tarvitse muuta kuin korville hyvästi.

-- Entä sinä...

-- No mutta herrat! huusi Anni ja koetti riitaa ehkäistä. Mutta hyvä ei

ollut siihen enää mennä. Käsiksi olivat jo hyökänneet ja vaatteet

tippuen märkyydestä he lattialla kähisten kamppailivat. Tuolit

romahtelivat, pöydät heilahtelivat, pikarit sinkoilivat valaen

sisältönsä pitkin pöytäliinoja ja ympärillä istuvien vaatteita.

Toisetkin sekaantuivat vähitellen sovittelijoista asianomaisiksi ja

tömisten aaltoili mieskasa lattialla; Aatu Kustavi takoi tahtia

särkyneellä tuolinjalalla.

Turhaan Anni kielteli, turhaan muutamat siivommat puhuivat järkeä.

Vasta kun kapakan isännän mahtavan leveä muoto ilmestyi ovelle ja

uupumus raukaisi voimat, tyyntyi meteli, ja hajaantui joukko. Mutta

armahda sitä siivoa ja hävitystä! Hiestä läähättäen, tukat pöyryssä,

silmät tuijollaan, kaulustat irti ja vaatteet auki olivat sankarit

vaipuneet mikä minnekin, katsellen lattiaa, jossa kalvostimia, nappeja,

huiveja, silmälasin puoliskoja ja kellon periä oli omistajiaan vailla.

Mutta ketterästi korjasi Anni pois pahimman hävityksen, ja kun muutamia

laseja taas oli saatu täyteen ja muudan esittänyt, että sovitaan pois

ne vanhat vihat, niin paiskattiin kättä ja kipattiin sovintoryypyt.

Helläksi se sentään tekee mielen tuo viina, vaikka se nuorta verta

vähän hurjistaakin. -- Aatu Kustavi aloitti hauskan laulun, ja käheä

kööri säesti.

Kiire siinä oli Annilla tyydyttää kaikkien tarpeita. Taas kun hän

kantoi kaksin käsin lasikuormaa pöydälle rikkonaisten sijaan, niin

siinä ovella juuri hoiperteli eräs pitkä partaniekka häntä

hätyyttämään. Leuasta tarttui tyttöä kiinni ja suudella loiskautti.

Minkäs se teki tyttö siihen, kädet kun olivat kiinni. Mutta niin se

näytti hänen kasvoistaan päättäen, että itku oli herkässä herahtamaan.

-- Tuo on sikamaista, huusi Eljas kiukusta kuohuen. Niin oli hävitöntä

hänestä tuo vastuksettoman ahdistaminen. Oli siitä vähällä syntyä uusi

riita, ja vaivoin olisi Juhana saanut serkkunsa hillityksi, ellei

Annikin olisi katseellaan häntä kehoittanut tyyntymään.

-- Sinä heittäyt naurettavaksi, Eljas, tuolla kiihkoisuudellasi.

-- Puolustatko sinäkin, Juhana, moista hävittömyyttä?

-- En puolusta, mutta mitä se sinuunkaan kuuluu?

-- Eihän tuo kuulukaan, ilettää vain ja suututtaa. Oikein minua

säälittää tuo tyttöparka. Millaista elämistä sillä on aamusta iltaan ja

yöhön myöhäiseen! Juoksua ja kuormia kuin kyytihevosella, ja sitten

vielä tuommoista kohtelua.

-- Onhan tuo vähän surullista. Eikä tyttö näytä olevan vielä kuin

tuskin 17-vuotias.

-- Tuskin 17, ja noin jo mierolle joutunut. Eikäpä taida parata siitään

hänen elämisensä vanhemmuutenkaan.

-- Eihän se kehuttavaa ole kapakkatytön eläminen.

-- Tupakan ja viinan katkussa saapi raukka viettää päivänsä.

Minkähänlaiseksi tuo ajatellee tulevaisuutensa.

-- Toivoneeko tuon parempaa, jos ajattelee vähääkään. Tyytyy siihen

ehkä kernaastikin.

-- Enpä usko. Tuoko muka miellyttäisi! Iätikö pitäisi sitten tuon

sorjan vartalon olla joka juopporentun syleiltävänä ja hänen puhtaitten

huuliensa kaikkien karvanaamojen nuoleskeltavina. Tyttö polo!

-- No älähän tuota itke. Minkä sille välttämättömyydelle mahtaa?

-- Välttämättömyydelle!

-- Niin. Miksi kerran rupesi kapakkaenkeliksi?

-- Miksi lie ruvennut. Mutta säälittää hän minua kumminkin.

Mutta Anni juoksi pöydästä pöytään, mihin häntä milloinkin huudettiin,

ja sulatti ääneti kaikkia niitä kompia, joita yön kuluessa yhä

raaempina laskettiin. Hänen velvollisuutensa oli palvella ja

miellyttää. Hän oli näet se syötti, joka paljon veti vieraita

Hellaaseen ja suurensi siten kapakan tuloja, mutta sentähden häneen

pitikin kaikilla luonnollisesti olla yhtäläiset oikeudet. Toisinaan hän

kumminkin aina pyörähti ikäänkuin levähtämään Juhanan ja Eljaan pöytään

ja siinä haastettiin yhtä ja toista. Ja hellytti hän siinä niin Eljaan

nuoren sydämen, että tämä kohta ei enää tyttöä ainoastaan säälinyt.

Mutta kateellisina toiset tiheään komensivat Annia muualle, ja ivaa ei

säästetty enkelin pakopaikasta.

-- Jokohan noustaan, sanoi Juhani katsellen kelloaan. Kahta se jo kävi.

-- Hennotko lähteä?

Tuntuihan se vähän vastenmieliseltä Eljaasta nyt näin lämpimiltään

paeta pois. Mutta kun muutamia muitakin jo nousi lähteäkseen, ryyppäsi

Eljaskin lasinsa pohjaan, heitti hyvästit ja ehätti toisten jälkeen.

-- Käykää pian taas, huusi tyttö silmää iskien.

Kun joukko pääsi raittiiseen ulkoilmaan, hengitettiin täysin keuhkoin

ja kaupunkiin alettiin astella leikkiä laskien.

-- Pyörällepä taisi tyttö kiertää Eljaalta pään, ilveili vanhemmista

yksi.

-- Niin, niin. Eljas on hyvissä kirjoissa Hellaassa. Kun sattuu matti

taskuun, niin lyöttäydytään vain Eljaan seuraan, kyllä lohkeaa

velaksikin jos mitä.

-- Ja kun se ei vielä ihastuksesta päihinsäkään päässyt. Aivan on kuin

olisi maitoa särpinyt koko illan.

-- Se näettesen juontikin unohtui, kun siinä yksistä tuumin sivupöydän

ääressä lerkutettiin. Ja olihan siinä vakava Juhanakin.

-- Mutta kolmantena miesnä, se nähtiin. Niinhän se oli siinä Eljaan ja

Annin välissä kuin liika naula reen jalaksessa.

-- Taisinpa olla, naureli Jussi. -- Mutta varohan Eljas, ettet rupea

kovin usein sääliskelemään -- kapakkatyttöjä.

Siten ilveili kävellessään ensi joukko, joka palasi N.S:n vuosipäivän

vietosta Hellaasta. Enemmistö siellä vielä jatkoi äänekästä iloaan.

Savun, kitkerän ilman ja lasien kilinän seassa tulvaili alakerran

isomman salin henkirei'istä ulos Aatu Kustavin laulu ja käheän köörin

säestys, ja etäälle taisi erottaa sanat:

Älä sinä tyttö vielä itke

itke sinä sitten vasta,

kun toisella jalalla rukkia poljet

ja toisella liekutat lasta.