II.

Yrjönkadun yläpäässä asuivat serkukset, Juhana ja Eljas. Kivimuurin

kolmannessa kerroksessa oli pihalle päin heidän kaksi-ikkunainen

huoneensa. Toisen edustaisella pöydällä oli auki Ruotsin valtakunnan

laki, vieressä ylen tuttu »Schrevelius» ja vielä kaikenlaisten kaarien

kopioituja luentovihkoja. Se pöytä oli Juhanan, juristin. Pöydällä

toisen ikkunan edessä oli sekaisin kaikenlaista: kreikan kielioppi ja

Shakespearin draamoja, Suomen kielen rakennus ja Johtavat aatteet,

Kantin kritiikki ja almanakka, Giftas ja rukouskirja. Oli siinä vara

valita.

Eljas viskasi sinne toisten joukkoon muutaman Suomi-kirjan, josta oli

iltahämärässä katsellut suomalaisten kansojen sukupuuta ja haaroja, ja

heittäysi takanojaan keinutuoliinsa. Hän oli suuren Suomen sillan suuri

intoilija.

-- No on niitä noita suomalaisiakin kansoja jos minkä nimellisiä, ja

useimmat ne vielä elävät syvässä tiedottomuudessa, kolkossa pimeydessä.

-- Pimeyteen tästä taidamme jäädä kohta mekin, jos ei matami tuo

lamppuja, virkkoi hetkisen kuluttua Juhana ja nosti säärensäkin

sohvalle.

-- Ja niin ne ovat hajallaankin, silvotut ja heitetyt kuin akanat

tuuleen. »Ei Aunus, Vepsä tunne, kusta Eestein kulkevi tie...»

-- Mutta minä tunnen, että minun tieni kohta kulkee tupakan hakuun,

mistä häntä saaneekin näin pyhäpäivänä.

-- Sinulla ne on aina nuo tupakkisi!

-- Kuinkas muuten. Lähdetäänkö kävelemään?

-- Kävelemään. Siinä lanttastessa se aika tärväypi.

-- Aika se sultakin! Haaveiletko siinä sunnuntai-iltana Aunustasi vai

et, -- ykskaikki! Ei se sinua kauas potkaise.

-- Hyvä se on niitäkin tuntea, ja välttämätön.

-- Välttämätönkö sinun on hapuilla sieltä täältä ja sotkea yhteen

tukkuun hebreat, virot, filosofiat ja Aunukset? Mikä niistä sitten

syntyy? Lue sinä Eljas kreikan kielioppiasi arkipäivinä, käännä

Homerosta ja mene tentteeraamaan. Hapuilee kuin sokea!

-- Pitäähän toki ensin saada vähän yleissilmäystä, laajempaa näköalaa.

-- Näkö... Lukea poruuttele kurssejasi vain ja ota sitten yleissilmäys.

-- Kursseja! Siinäkö se sitten onkin koko ylioppilaan vapaa tutkiminen,

että muutamia kirjoja pannaan päähän ja tentteerataan? Kurjaksipa sen

sinä käsität.

-- Niin se pitää sinunkin käsittää, ja varo ettet sitä käsitä liian

myöhään.

-- Ja sitenkö kehitän henkeni vapaaksi elämän taisteluihin ryhtyäkseni?

-- Kuule Eljas! Sinun pitää kehittää itseäsi ruunun rasvaista pullaa

eikä mitään muuta varten. Elämän taistelusi on siitä kilpailla ja

koettaa saada se niin pian kuin mahdollista ja niin suuri kuin suinkin.

Sitten vasta saat alkaa Aunuksia hourailemaan, kun tyytyväisenä voit

taputella paisuvaa vatsaasi ja odotella palkankorotuksia.

-- Syö sinä rasvapullaasi. Minä katson elämäni kutsumusta vähän

ihanteellisemmalta kannalta, välipä tästä, jos vähän laihemmaksi

jäänkin.

-- Sinä kuolet nälkään. Hampaasi kolahtavat pian naulaan, ja haudallasi

kiroilevat velkamiehet nimeäsi. Mies se, joka ensiksi pääsee kirjansa

loppukanteen ja saa tutkintonsa taakseen!

-- Ja semmoinenko sinun elämäsi pyrintö on? Ei muuta kuin iankaikkista

kissanhännän vetoa.

-- Justiin! Sillä erotuksella vain, että täällä kartun sijasta

koetetaan vetää puoleensa mikä mitäkin: kerjäläinen lihakkainta

luupalaa, talonpoika viljavinta peltotilkkua ja pienintä

maantieosuutta, virkamies vähintä työtä ja suurinta palkkaa... Mutta

ota jo takki päällesi, lähdetään.

-- Kun tapaisin eheimmät kalossit vähimmällä vaivalla!

-- Kavahda vilppiä, mutta pidä puolesi. -- Ota avaimesi taskuun.

Siitä laskeusivat serkukset väitellen keskikaupunkia kohden ja

hämmentyivät pian siihen ihmisvirtaan, joka siellä aina ja

sunnuntai-iltoina etenkin tulvailee.

Juhana oli serkkuaan paria vuotta vanhempi ja vuotta vanhempi

ylioppilaana. Yhdessä olivat he lapsuutensa ajat viettäneet, vuoroin

leikkineet kummankin kodissa, naapuripitäjissä kaukana pohjan perillä,

onkineet harria koskista ja saloilla ampuneet metsän viljaa.

Muokkautuneet sitten koulukaupungissa ja miehistyneet. Erilaiset olivat

heidän luonteensa, mutta hyvin he silti yhteen sopivat. Juhana oli

vakava, miettiväinen, hitaampi mies, joten oli aina ollut sieluna

leikissä ja todessa Eljaan tulisempi luonne ja elävämpi mielikuvitus.

Jospa toverit toisinaan pilkkasivatkin hidaskielisen, jäykän Juhon

juroutta, niin yhtä usein joutui Eljaan ajattelemattomuus saman naurun

alaiseksi.

Lahjakkaampi tosin ja vilkkaampi oli Eljas, puhua parpatti paljon,

puuta jos heinääkin, aikoi suuria ja haaveksi kaikenlaista, jota

18-vuotiaaseen, toivorikkaaseen päähän mahtuu. Juhana taas kun milloin

sai sanoneeksi sanan, niin se sattui paikalleen.

Ja niin he astelivat nyt pitkin esplanaadia, jonne tunkeutumisen halu

aina on viekoitellut taajan joukon joutilaita. Siinä heidän edellään

luovivat juuri Lassi ja Antti, ja pian he nämä ehättivät.

Lassi, joka, vaikka ensivuotias hänkin, jo hyvin oli ottanut oloihin

perehtyäkseen, selitti juuri Antille, hiljaiselle miehelle,

eilisiltaista retkeään, asetellen ehtimiseen rillejään, jotka eivät

tahtoneet koskaan pysyä siinä nykerönenällä eikä suojella punoittavia

silmiä.

-- Kun minä eilen illalla palasin labbiksesta, tapasin aasiksen

kohdalla Supiksen, ja niin me laskeusimme tänne espikselle, jossa oli

mahoton hyvä piikis. Mutta me mentiin studikselle suoraan Hudista

tapaamaan ja jäimme sinne pariksi tunniksi, kunnes ajoimme

Kaisikseen...

-- Mitä se Lassi valehtelee siinä? Eljas löi Lassia olalle, niin että

rillit taaskin tipahtivat.

-- So! enkä valehtele. Ka terve, tekö siinä olette?

-- Mihin ne serkukset semmoista kyytiä viiltää joukkojen halki? kysyi

Antti.

-- Tupakan ostoon vain. No, kääntykää tänne, kävelemään.

-- En minä viitsi. Kotiin pitäisi jo joutua lukemaan, selitti Lassi.

-- Hillitse sinäkin jo tuo lukuintosi, lähteehän se henki

vähemmälläkin. -- Eljas otti häntä käsikynkästä, ja niin sitä mentiin.

-- Eihän tässä katuakaan saa sulkea.

-- Eipä sitä joutaisi. Tupakkaa sitä pitäisi sentään minunkin saada.

Mutta sitten me painamme kotiin suoraan Antin kanssa.

-- Tietenkin, vakuutti tämä.

Hiukan tyhmänä olivat koulutoverit pitäneet Lassia, vaikka ei hän itse

sitä suinkaan uskonut. Sekavat ja omituiset olivat hänen tuumansa aina

olleet, ja hauska oli toisten usein ollut käyttää hyväkseen hänen

herkkätuntoisuuttaan ja helposti syttyvää innostustaan. Mutta

Helsingissä häntä olisi luullut ihan toiseksi mieheksi, semmoisella

varmuudella ja ainakin näennäisellä itsenäisyydellä hän käyttäytyi.

Rahaa oli hänellä paljon, ja se hänet pian saattoi vanhempain

tuttavuuteen, sillä ei se Lassista niin tarkkaa ollut, vaikka hän

joskus saikin maksaa muutaman markan enemmän kuin toiset -- hienossa

seurassa. Olihan sitä, ja toista tuli. Mutta seuraavana päivänä oli hän

pennistä kitsas.

-- Eipä sitä nyt tupakkaa taida saada muualta kuin ylioppilashuoneelta,

virkkoi Juhana, kun Aleksanterinkadulle laskeuduttiin.

-- Hiisi, siellä maksaa puntti kymmentä penniä enemmän kuin muualla,

valitti Lassi. Hän muisti eilistä iltaa.

Mutta kun tultiin siihen kadun käänteeseen, joka ikäänkuin väkisin

vetää mukaansa, niin pistäydyttiin »taloon».

-- Hyvästi. Pitää lähteä kotiin lukemaan. -- Lassi pysähtyi portaille.

-- Älähän nyt hätäile. Katsotaan, onko kirjeitä. Entä sinun tupakkasi?

Ja ylös rappusia kapusi Lassikin. Eihän siellä ollut kirjeitä. Pari

miestä siellä seisoi etehisessä ja haukotteli, kädet housuntaskussa.

Tarkoin he tähystelivät kaikkia sisään tulijoita, tutkiskellakseen

tulisiko joku, jolla olisi jokunen viitonen liikaa matkassa. Kapakan

puolelle meni Juhana tupakkia ostamaan, ja Lassi seurasi. Mutta sieltä

ulos tullessaan oli heti kirous hänen huulillaan.

-- No kehtaa ne nylkeä ihmisiä! Viisikymmentä penniä tuommoisesta

tyngästä. -- Sikaari oli hänellä hampaissa, sen hän oli muka

säästääkseen ostanut. -- Kokonaisen paperossipuntin olisi sillä

hinnalla saanut!

-- Mutta miksi sinä pyhä veli ostit niin kalliin?

-- Viisi penniä luulin maksavan, eli kymmenen. Eivät sanoneet

edeltäkäsin, sitten vasta, kun jo oli suussa, eivätkä enää takaisin

huolineet.

-- No onhan sillä Lassin ukolla varaa, vaikka ostaisi kuorman

tuommoisia, lohdutti Eljas. -- Kolme taloa ja kasat arkun pohjalla.

-- Kasat! Mutta mihin tästä nyt lähdetään?

-- Onko se Eljas käynyt Hellaassa, tuttavuutta jatkamassa, kysyi Antti.

-- Eihän se vielä. Lyhyeenhän se sinun säälimisesi jäikin. Eikö sinua

enää huoletakaan tuon tyttöparan tulevaisuus, vaikka lie ikäväänsä jo

kuihtunut? -- Juhana oli pitkin viikkoa tuolleen kiusaillut Eljasta,

kun tämä sanoi Hellaan Annin kohtaloa aina mielihaikealla

muistelevansa.

-- Veistele sinä vain. Jospa olisin vähän toisessa asemassa, niin

näyttäisin, että todella säälin hänen synkkiä päiviään.

-- Käyhän toki lohduttamassa, johan tuo lie onnettomuuteensa

kuollutkin.

-- Tekisipä mieleni. Lähdetäänkö Hellaaseen päin kävelemään?

-- En ainakaan minä. Minä tunnen sen kapakoissa juoksun. -- Lassi oli

hyvin jäykkänä ja päättäväisenä.

-- Eihän tästä nyt juomaan. Kävellään vain.

-- Kyllä minä tiedän ne kävelyt. Tuletko Antti kotiin?

-- Entäpä jos sentään illallisen alle vähän kävelisimme. Ei siitä

työstä sitä ennen kumminkaan mitään tule.

-- Voisihan sitä kävellä, mutta sisään en... Vai eikö se Juhana

tulekaan?

-- Eihän se jouda. Se näet kulkee joka sunnuntai katselemassa erästä

laihaa kirjurimamsellia, minkä siitä hyötynee. Aiotko tänäänkin mennä

sinne arkkitehdille, Juhana?

-- Enpä tuota tiedä. Käyn ensin täällä lukusalissa.

-- Terveeksi sitten. Me menemme Hellaaseen.

Lukusalissa oli kamalan hiljaista. Parikymmentä miestä siellä istui

pitkin sohvia, millä kädessään mikin sanoma, jota ainakin oli

lukevinaan. Mutta vuoron päältä he haukottelivat. Pari himmeätä

kaasuliekkiä valaisi tuota isoa huonetta, jossa vain joku rykäisy tahi

käännetyn lehden kahina katkaisi äänettömyyden.

Juhana sieppasi sieltä pöydältä lehden käteensä ja alkoi lukea. Mutta

kuivilta ne tuntuivat nyt nuo Fliegende Blätterinkin sukkeluudet, kuvat

rumia, eikä hän viitsinyt seurata tekstiä, että mistä siinä oikeastaan

puhuttiin ja ilveiltiin. Hän sytytti tupakan, veteli siitä sakeita

haikuja ja tuumaili.

-- Olisikohan pitänyt lähteä poikain kanssa Hellaaseen? Kovin tuo on

täälläkin kuivaa. Mutta joutavaa se on, jos sielläkin juonti tulee:

rahaa menee ja aikaa. Lähtisikö tästä teatteriin? Vai pitäisiköhän sitä

käydä tädin talossa; eihän siihen kyllä pakkoa ole, vaan saisihan

tuolla käydä, kun ne kumminkin odottavat. Siellä kai se on taas

Juliakin; sukuja miten lie isännälle, koska tuo siellä on aina

sunnuntaisin. -- Laihaksi kirjurimamselliksi sitä Eljas sätti: mikäs se

onkaan muu! Mutta koreanlaiset sillä on silmät. -- Kun sille olisi

koskaan mitä sanomista, -- ja yhtä tuppisuuna se on hänkin. -- Hiisi

kun haukotuttaa! Saisihan tuonne lähteä arkkitehdille, mitäpä

täälläkään viisastuu.

Kello kävi seitsemättä. Se alkoi olla jo sopiva aika lähteä, -- jos

lähteä viitsisi. Juhana katseli vielä pöydälle, että olisiko tuolla

ollut jokin lehti, jota olisi kannattanut silmäillä. Eikä ollut. Vielä

tähysteli hän miehiä, jotka siinä loikoilivat lehtiään lukien, olisiko

sattunut tuttavaa, jonka seuraan lyöttäytyisi. Ei ollut. Kaikki olivat

ne juron ja pahantuulisen näköisiä, ja Juhana jo arveli, jotta ei

niillä kaikilla toki taida olla tätiäkään kaupungissa, eikä tädin luona

kirjurimamsellia, laihaakaan.

Juhana viskasi takin ylleen ja läksi. Kiireenlaisesti hän asteli,

suoraan tunki kansanvirran halki esplanaadille ja alkoi nousta

vastamaata Kasarminkadulle. -- Se oli aika jo lähteä, jos ensinkään

mieli, -- ja saattoihan tuolla käydä.

Arkkitehdissä oli eräitä muitakin vieraita, ja Juhana vetäytyi,

käteltyään kaikkia järjestään, nurkkaan istumaan. Täti häntä siinä

vähän puhutteli, kysyi oliko kirjettä tullut kotoa ja miten siellä

jaksettiin. Arkkitehti tarjosi tupakkaa, kehoitti ottamaan ja kääntyi

taas toisia vieraita puhuttelemaan. Poika, kuusivuotias, perheen

esikoinen, pinkeissä pöksyissä ja tukka silmille kammattuna,

komennettiin tervehtimään, ja komeasti hän jalalla raapasikin.

Siinä toisessa nurkassa se istui Julia, selaillen albumia, jota Juhana

oli ennen nähnyt hänen jo ainakin kymmenen kertaa selailevan. -- Eihän

tuo nyt ollut niin hemmetin laiha. -- Juhanasta oli hän tavallisessa

lihassa, ja minkä se sille osasi, että täytyi kirjoittelemisella

tienata, konttoristina olla, -- köyhä tyttö.

Silleen olivat he arkkitehdissä jo useana pyhäiltana istuneet, -- eri

nurkissa. Mutta nyt Juhanalle pisti päähän, että mitähän jos menisi

tyttöä kerran puhuttelemaan, kun hänkin noin yksin istui muista

erillään. Ei taida viitsiä, ajatteli hän toisakseen, mitäpä tuolle

olisi sanomistakaan. Mutta siinä mietittyään hyvän aikaa nousi hän

äkkiä, kulki poikki lattian pitkin askelin ja asettui tytön tuolin

taakse. Siinä se yhä albumista katseli kukkaiskortteja.

-- Voisipa tuo olla niinkuin minunkin antamani, sanoi hän eräästä, jota

Julia juuri piti kädessään.

-- Miten se voisi olla, kun se on minun antamani?

-- Ilman vain noista alkukirjaimista päättäen. J.K. kun on näettesen.

-- Ovatko teidänkin alkukirjaimenne J.K.?

Olivathan ne. Kovin se olikin hullusti sattunut. Ja siitä sitä

vähitellen puhetta punousi. Juhana löysi tuolinkin siitä lähitienoilta,

ja kun siihen teevettä kannettiin, niin oikein se hyvältä tuntui. Aina

hetken kuluttua toinen virkahti jotakin ja siihen taas toinen.

Syysloasta, teattereista, mistä lie puhuttu, mutta sen verran siinä

Juhana lämpesi, että olisi paikalla tahtonut Eljaalle todistaa, ettei

Julia ollut vähääkään liian laiha. Ja siltä se näytti kuin olisi

tyttökin jo hyvillä mielin silmäillyt Juhanan rehelliseen naamaan.

Ilta kului paljoa pikemmin kuin tavallisesti. Kun poislähdön aika tuli,

tarjousi Juhana saattamaan Juliaa kotiin. Tuommoista ei ollut koskaan

ennen tapahtunut, ja oikein ihmeellä katseli arkkitehdin rouva, että

mikä nyt oli mennyt hänen sisarensa poikaan, kun kohteliaaksi rupesi.

Ja hän saattoi Julian kotiin, Malminkadulle, ja siinä kättä

paiskattiin. Eikä nyt Juhanan tehnyt mieli yksin kotiin kävellä. Tuntui

niin keveältä, raitis oli ilmakin. Harmitti vain, ettei ollut ennen

tullut puhelluksi tuon tytön kanssa, olisi monesti ollut hauskempi

tädin luona. -- Niin, mihinkä hän nyt astelisikaan. Ei Eljas tietenkään

vielä ole Hellaasta palannut, -- mitenhän olisi, jos lähtisi noutamaan

pojan sieltä. -- Ja sinnepäin kääntyi Juhana, se Malminkatu kun olikin

vähän tullin puolessa.

Siellä Hellaassa ne istuivat, Eljas, Antti ja aivan etupäässä Lassi,

joka ei ollut aikonut sisään mennä.

Iloiseksi oli mennyt Annin katse, kun heidän tulevan näki. Sydän se

näet on kapakkatytölläkin, nuorella varsinkin; Eljas oli pulska poika,

ja häntä oli Anni muistellut N.S:n vuosipäivästä asti. Heti viivähtikin

Anni sen pöydän tienoilla, johon vastatulijat olivat istahtaneet, ja

alkoi juttelun.

Mutta muitakin istui siinä Hellaan salissa, juomispuuhissa. Ja

kummakos, että istui. Useat näet juovat syyttäkin, mutta niitä on

paljon syitäkin juomiseen, ja tuskinpa mikään maailmassa on niin

monipuolista kuin viina. Iloinen juopi ilostaan, murheinen

unhottaakseen surujaan. Rikas juopi -- onhan sillä, mistä juoda, köyhä

juopi osattomuutensa harmista. Terve juopi, koska jaksaa, sairas juopi

päästäkseen hetkeksi kivuistaan. Vanha juopi nuortuakseen, nuori juopi

-- eihän hänkään ole Pekkoja pahempi. -- Niinpä niitä oli nytkin

Hellaassa miehiä, ylioppilaita, jotka jo toista vuorokautta joivat, ja

aivan eri syistä. Toiset joivat, kun olivat läpäisseet tutkinnossa,

toiset, koska olivat saaneet reput: syytä oli kumpaisillakin, ja yhtä

reippaita olivat kaikki, sillä saman verta kuohui heidän kallossaan.

Sitä he vain eivät voineet yksikään suvaita, että tyttö asettui

tulokkaiden pöytään, ja riitaa he rupesivat näiden kanssa rakentamaan.

Mutta kun toisista, siivommista eivät vastustaan löytäneet,

pyöräyttivät toisaalle päin ja alkoivat heittäytyä tutuiksi. Saman

hengen lapsia olivat olevinaan, kohta jo veljenmaljaa esittivät ja

kuinka lie ollutkaan, -- aiottuun puoleen olutpulloon ei Lassiltakaan

juonti jäänyt. Pian kippaili hän syvässä ystävyydessä uusien veljien

kanssa yksissä tuumin. Antti ei ollut sen luontoinen, että vastaan

olisi pannut, ja Eljaalla oli niin mahdottoman paljon asioita tytön

kanssa selvitettävinä, ettei joutanut toisten tuumiin paljon

puuttumaan; siinä pöydän nurkalla he puhua parpattivat pitkin iltaa, ja

kun Anni milloin toisaalle juoksuihinsa joudutti, seurasivat Eljaan

silmät mielihyvällä hänen keveää sipsutustaan, kunnes tyttö taas tuli

hänen tuolinsa viereen lirkuttamaan.

Tiheään toiset kilistelivät, ja yhäti se Eljaskin lämpeni. Jo oli tyttö

saanut kertoneeksi hänelle historiansa, mutkattoman, lyhyen.

Käsityöläisen tytär sanoi olevansa pienestä rantakaupungista. Laivaan

oli siellä joutunut pari vuotta sitten ja kesällä jäänyt Helsinkiin,

jossa oli ruvennut Hellaan kyökkiin ensiksi ja sitten tiskin taakse. Ei

sanonut kapakkaelämän miellyttävän, mutta minkäpä sille teki. Ja oli se

siinä Eljas näkevinään kyyneleenkin hänen kauniissa silmässään, ja

silloin alkoi hän hautoa mielessään erästä tuumaa.

Samassa tuli Juhana, astui reippaana ja iloisena serkkunsa luo tämän

huomaamatta.

-- Soo, Eljas, joko sinä kuinka pitkälle olet päässyt?

-- Ka Juhana! Niin missä suhteessa pitkälle?

-- Juonnissa ja säälisi suhteen. Missä tyttösi on?

-- Vastahan tuo pääsi tästä pyörähtämään, selitti Antti, joka iltaa

suurimman osan oli äänetönnä itsekseen istunut ja kuunnellut vuoroin

Eljaan ja tytön pakinaa, vuoroin toisien porinata. -- Eljashan sitä on

tuossa koko illan hakkaillut semmoisella innolla, että tuskin on parin

ryypyn vanhaksi ehtinyt päästä.

-- No sittenhän se alkaa valmistua.

-- Luulisipa kylläkin. Mutta mikä sinut tänne lennätti? Olitko tätisi

luona ja sen mamsellin kimpussa?

-- Olinpa tietenkin ja nyt tulin teitä pois hakemaan. Mutta Lassihan

näyttää jo melko pitkälle päässeen.

Yhä useammin oli Lassi kilistellyt. Poskensa punoitti, ja vähän alkoi

jo kielensä sammaltaa, kun hän uusille veljilleen ystävyytensä tunteita

selitti. Ja hyvin osasivatkin nuo hänen tunteitaan virittää: eipä

arvellut Lassi enää rahalla sielua olevan.

-- Kaunis röökynä, huusi hän muikeimmalla äänellään, kun Anni taas

sisälle tuli, -- jos toisitte meille paraita sikaarejanne kymmenkunnan,

niin olisitte erinomaisen kil-kiltti.

-- Näitäkö 50 pennin?

-- Ei, rakas neiti, tule kysymykseen pennit eikä mar-markat, kunhan te

tuotte, noilla hienoilla käsillänne.

Mutta kyllä siltä luistaa tuo tyttöjen mielistely, tuolta

Lassiveljeltä! mairittelivat toiset. -- Semmoisen sen pitää olla

gentlemannin...

-- Ja jos vielä saisin vaivata -- kaksi punssia lisää. Se on teidän

tuomananne kuin hunajaa.

-- Alvanhan sinä panet tytön pyörälle. Kas kun punastuu. Sinulla on

täällä mainiot paperit, veli Lassi!

-- Ja armaani, käskekää valmistaa vähän suu-suussa purtavaa. Saanko

ruokalistan.

-- Älähän toki Lassi enää, johan tässä nyt kerraksi, esteli Antti, joka

sääliskeli huonetoverinsa huomispäivää.

-- Enkö minä saa tilata mitä tahdon, veljet, omilla rahoillani?

-- Sitä minä tahtoisin nähdä, joka voipi kieltää veli Lassia...

-- Semmoiset holhoojat...! -- Toiset pitivät näet Lassin puolta hyvin

ymmärrettävistä syistä.

-- Niin, kulta Anni, kuudelle te-teirinpaistia.

Täytyihän Annin kantaa sinne, mitä tilattiin, mutta ei hän näyttänyt

paljon välittävän niistä Lassin mairittelusanoista. Semmoisia sai hän

vieraitten suista kuulla joka ilta ja yö, eikä niillä hänelle ollut

merkitystä. Toista oli hänen ohikulkiessaan aina katsahtaa Eljaan

silmään ja panna poika vähän punehtumaan, ja omaa vertakin ne

liikuttivat nuo kaksipuoliset katseet, hellänlaiset. Nuori tuo oli

tyttökin, eikä vielä pahasti paatunut. -- Juhana, joka janoihinsa oli

jäänyt olutlasin juomaan, huomasi hyvin nuo väreet, mutta ei hän ollut

milläänkään siitä: antaapa pojan heitellä silmäyksiä, ajatteli hän,

koska ne näkyvät lankeavan noin hedelmälliseen maahan, viatontahan tuo

vielä on. Kyllä se siitä herkiääkin, ja sitenhän tuo maailmaan tutustuu

hänkin, ja maailman ranta se kouluttaa. Mutta huomisesta sitä täytyy

työn tekoon...

-- Huomennahan me Eljas alamme lukea uutta vauhtia.

-- Huomisaamusta. Ja siitä tulee julma pänttäileminen tutkintoja

varten. Mitä lyhimmässä ajassa niin paljon kuin suinkin!

-- Kas niin, oletpa jo järki-ihmiseksi tullut yhtenä iltapuolena. Kuka

sinut on niin vakuuttanut?

-- Tuo tyttö.

-- Kylläpä on viisas tyttö! Hänen luo pitäisi lähettää koko liuta

ensivuotiaita.

-- Ei se muille auta.

-- No, no, älä kerskaile. -- Mutta eiköhän jo lähdetä, että aamulla

jaksetaan noustakin lukemaan.

Parasta se oli Eljaastakin, ja Antti olisi jo aikoja lähtenyt. Eljas

meni tiskin puoleen, maksamaan ja tytölle hyvästit heittämään. Siinä

sitä taas pakinoitiin muudan hetki. »Luottamisesta» ja »odottamisesta»

kuuli Juhana, ihmeekseen siinä puhuttavan, mutta arveli, että tokiko

tuo lie niin vaarallista. Sillävälin koetteli hän houkutella Lassiakin

lähtemään, piloillaan vain, sillä näkihän sen, kuinka tämä siihen

uuteen seuraansa oli kiintynyt.

-- Tulethan Lassi pois yhtä matkaa.

-- En vielä, en raski vielä kunnon veljistäni...

-- Ei me vielä Lassin kanssa kohtaikoihinkaan aiota, todisti näistä

muudan ja jatkoi puhettaan. -- Niinkuin sanoin, se on niin erinomaisen

hauskaa nähdä näissä piireissä jo kansan lapsia, oikeutettuja edustajia

rahvaan ennen sorretuista, syvistä riveistä. -- Kuule, olisiko sinulla

joku kymmeninen liikaa?

-- Pyh! Ei siitä kysymystä; kaksi, ota tuosta.

-- Niin kyllähän minä huomenna ... ei sattunut matkaan.

-- Ei puhettakaan, ei sanaakaan niistä.

-- No, no, kiitos! -- Jaa, niin sen täytyy tulla olemaankin, että ei

kellekään etuoikeutetulle, vaan kaikille, niin torpan kuin palatsin

pojille, pitää tie olla auki tieteiden Parnassolle. Ja etenkin on

tulevaisuus nähtävästi oleva rahvaan elinvoimaisten, tuoreitten

jäsenien; se voipi ja sen täytyy kohota, ja sinä Lassi-veli juuri

osoitat sen kykyä sivistymään ja edistymään...

-- Minä nyt olen vain tämmöinen...

-- Sinä juuri osoitat, kuinka kansan lapset ovat sivistyksen

kiitollisimpia aineksia. -- Kuulehan, jos sinulla on liikaa vielä joku

seteli -- minulla on huomenna pieni maksu, nyt vasta muistin.

-- Onhan niitä, -- tuossa, -- ja toista tulee. Paljasta paperiahan se

on.

-- Sydämellinen kiitos! Ja kättä he puristivat kauan. -- Semmoinen

jalomielisyys juuri osoittaa kansamme parhaita ominaisuuksia, jotka

sinussa niin kauniina näyttäytyvät. --

Inhotti se vähän Juhanaa kuulla tuommoista puhetta, kun vielä tunsi

miehet ylpeiksi herraskeikareiksi, ruotsalaisiksi nokiksi.

Lirkutellakseen rahoja herkkämieliseltä tyhmyriltä he luonnollisesti

tuolleen heittäytyivät, ja toiset siinä nauraa virnistelivätkin selän

takana, kun yksi aina Lassille puhetta piti. -- Mutta kynikööt nyt,

arveli Juhana, rahainsa vuoksihan tuo aina onkin niin lenko.

Jo se joutui vihdoin tiskin luota Eljaskin punottavan ja liikutetun

näköisenä. Antti ja Juhanakin maksoivat, saivat takit päälleen ja

kolmenkesken siitä lähdettiin. Mutta vielä jäi Eljas etehiseen tytölle

lämmintä kättä paiskaamaan ja kuuluivat he siellä kuiskailevan:

-- Mutta siihen asti ei suukkoakaan.

-- Ei suukkoakaan.