Turpea ja kostea oli maa notkossa, ja aina väliin vilahti
vesilätäkkökin mättäiden kolossa. Kellahtava oli koivikko; alemmilta
oksilta varissut, mustunut lehti peitti paikoitellen jo paksulti
nuutuneen nurmikon. Samea oli ilma illan suussa. Oli se päivällä
paistanut, ja kirkkaastikin, mutta kolkoksi kävi, kun taivas pilveili.
»Kaikki harmajata, maa ja taivas», tuumi itsekseen Eljas, kun pyssy
olalla asteli niityn poikki, jossa joka askeleelta maa alla notkahteli
ja roiskutti vettä saapasvarsille. Viemärin syrjää oli tanakampi
kulkea, sinne kääntyi hän, sillä saattoihan siellä vielä joku sorsakin
piillä pensaan juurella, vaikka johan niitä sinä kesänä oli useita
ammuttu. Eikähän tuo enää jänistäkään näkynyt Jalo löytävän.
-- Jalo, Jalo, Jalo, Jalo! Eljas vihelti pitkään ja kimeästi. --
Kotiinpäin taidan painaa. -- Oikealle hän kääntyi, vihelti taaskin
pitkään, nousi aidan yli ja alkoi astella ahon rinnettä. Oli siinä
murros muudan puolilaho, siihen istahti hetkeksi.
-- Pilveen meni taivas, puheli Eljas itsekseen. -- Kirkas se olisi
muutoin vielä ilta ollut, ja hauskempi, kun taas viimeistä kertaa
kotiansa kulki... Niinpä niin! huomenna Helsinkiin päin. Ensi kertaa
sinne outoihin oloihin käsiksi... Äitimuori sitä jo oli sureskellut
hänen näin nuorena lähtöään tuohon Baabeliin, kuten sanoi, jossa jo
niin monta kunnon poikaa oli pilalle mennyt. -- Hm... Ainahan niitä
vaaroja, varsinkin löyhille luonteille, jotka heittäytyvät arvelematta
virtaan. Pahempikin se henki on, joka siellä kuuluu vallitsevan,
mädännyt henki. Oli sitä jo koulukaupunkiin tuntunut jokunen tuulahdus
tuota ajan kuolettavaa myrkkyä, joka uhkaa tuhota maailmasta kaiken
aatteellisuuden, kaiken puhtauden, viedä nuorisolta sen ihanteet ja
jättää jäljelle tiesi minkälaisen »todellisuuden», josta kerskailee.
Oli sitä jo siksi kuulunut, että näki mihin se viepi: sehän se juuri
turmioon viepi monta kelpo poikaa, väkisinkin se... -- Katsos pahuus,
kun koppelo tuosta juuri pörähti; -- sinne menköön, omille teilleen! --
Tullevatko Iikka ja Antti Helsinkiin? Heidän kanssaan sitä usein oli
viime vuonna ollut puhetta, mihin suhteeseen sitä pitäisi asettua
tuohon ajan suuntaan, mitenkä siihen taisteluun olisi ryhdyttävä. He
olivat vakavasti päättäneet sotia tuota ajan myrkkyä vastaan elämänsä
läpi, ensin ylioppilaina, sitten kansalaisina. Se neuvo oli ollut
opettajienkin lähtöeväs, noitten hyvää tarkoittavien, ja sitä oli
poikain velvollisuus seurata. -- Vähänhän he, vähäväkiset, saavat
aikaan, mutta kun itse pysyvät puhtaina ajan tahrasta ja tekevät minkä
voivat, niin turhaa heidän työnsä ei ole. -- Ei ole! Eljas hypähti
pystyyn murrokseltaan. -- Meissä on tahtoa ja uskoa, ja missä on tarmoa
ja luottamusta asian oikeuteen, siellä kestävät ihanteetkin nuorisossa.
-- »Alaston todellisuus», se ei ole muuta kuin omien heikkouksiensa
huono puolustus. Eljas viskasi hartioitaan halveksien.
-- Mutta mihin se Jalo... Jalo, Jalo, Jalo, tule pois! Tainnut on jo
mennä kotiin.
Tikka nakutti siinä petäjän kyljessä, hyppi, kierteli runkoa ja iski
aina voimakkaasti ja tarkasti nokkansa koloon. Eljas päätti ampua
pyssynsä tyhjäksi. Eihän tuota otusta parempaakaan nyt näkynyt saavan;
myöhäiseksi jo kävi ja usva laskeusi. -- Petäjän juurelle putosi
nakuttaja.
Eljas katseli siinä raatoa.
-- »Kirjava kuin tikan siipi», semmoiseksihan sitä tätä maailmaa
sanotaan. On siinä mustaa, mutta on siinä valkoistakin, ja pakkoko on
ryömiä mustia juovia myöten. Jos kukin koettaisi sitä valkaista, niin
se jalostuisi. Mutta kun ei muuta kuin heittäydytään vain -- antaa
mennä, mihin vieneekin. Minäkin heittäydyn elämään ja sen taisteluihin,
mutta tiedän mitä teen.
Vielä vihelti Eljas kerran koiraa ja lähti sitten astelemaan ropsasti
rinnettä pitkin. Kostea oli sammal ja saappaat liukkaat, vaara oli
siinä kompastuakin. Mutta sitä tanakammin, sitä rivakkaammin polki hän
ja ajatteli: suoraan eteenpäin, kompastelematta! Kohta hän saapui
maantielle, laskeusi siitä kohastaan niityn poikki jokiahteelle, kerta
vielä kaunista kosken äyrästä pitkin kulkeakseen. Sieltä katsahti hän
vielä kerran taakseen, heittääkseen jäähyväiset tuttuun männikköön.
Sumu sulki näköalan, ja huurua liiteli koskiaaltojen pinnalla. -- Mutta
vielä se siitä selkeneekin, arveli Eljas. Pilvet vain pois päivän
edestä, niin kirkkaana se paistaa!
Kotona olivat jo enimmät kamssut kokoon sälytettyinä. Äiti paistoi
eväspiirakkaa. Samassa ajoi Juhana serkku pihaan. Hän oli oleva Eljaan
matkatoveri ja Helsingissä huonekumppani, ja tuli nyt kotoaan,
naapuripitäjästä.
Aamulla oli lähdettävä.