Inkeriläinen talonpoika Jaakko Räikkönen syntyi orjuudessa Tipunan
kylässä Valkeasaaren seurakunnassa 5 p. lokak. 1830 (vanhaa lukua). Jo
ne olot, joissa syntyi, kuvaavat orjuuden surkeutta. Isä _Abraham
Jaakonpoika Räikkönen_ oli hänkin Inkeriläinen, vaan sotapalveluksesta
karannut Suomen puolelle, ottanut itsellensä nimen Repsi ja
Suomalaisena palannut elämään Valkeasaaressa. Siellä hän rakastui
orjattareen _Liisa Vitikkaan_, mutta ei voinut maksaa sitä summaa, 300
ruplaa, jonka omistaja ruhtinas Lopuhin määräsi tytön hinnaksi. Mitään
laillista avioliittoa ja vihkimystä ei siis tullut toimeen, vaan
Jaakko Räikkönen syntyi avioliiton ulkopuolella. Vasta neljätoista
vuotta myöhemmin 1844, kun tilukset joutuivat Lopuhinilta kreivi
Levashoville, pääsi kirkkoherra K. Schröderin toimesta äiti orjuudesta
ja vihittiin lailliseen avioliittoon, mutta poika jäi yhä orjaksi. Isä
opetti häntä venättä kirjoittamaan pränttikirjaimilla ja kirkkoherra
Schröder sittemmin Suomalaista kirjoitusta. Kun tuli aika mennä
rippikouluun, niin täytyi isän mennä hänen sijaansa "ropottiin"
(työhön), ei sitäkään aikaa annettu vapaaksi. Kun Jaakko Räikkönen oli
uskaltanut pyytää muutosta eräässä tilusten pehtorin, Saksalaisen
Pettersin, tekemässä määräyksessä, niin tämä suuttui, kutsutti hänet
luoksensa, ja antoi vitsoja selkään, sekä toimitti hänet seuraavana
vuonna hänen heikosta terveydestään huolimatta sotamieheksi, josta
kuitenkin sitten vanhempain rukouksista kreivinna Levashov hänet
vapautti.
Me Suomalaiset Suomenmaassa emme ole koskaan saaneet orjuuden kaikkia
kauhuja kokea, mutta meidän veljemme Inkerinmaalla ovat sitä kyllä
nähneet. Millaista orjuuden elämä siellä oli, siitä antaa Räikkönen
kyllä kauhistavan kuvan sekä "Elämäkerrassaan" ja muistoonpanoissaan
"Orjuudesta ja vapauttamisen ajasta", mitkä kirjoitukset ovat
yksityisen hallussa täällä Helsingissä, että runossaan "Entisestä ja
nykyisestä elämästä". En voi olla todistukseksi tuon ajan kurjuudesta
tähän painattamatta paria otetta runosta.
Aika on ollut, aik' on tullut,
Aika on aikoa kutakin,
Aika on ollut orjuuelle,
Nyt on aika orjuuetta.
Kun oli aika ollut, männyt,
Silloin keppi ketterästi
Talonpoikia tapasi,
Kyllä keppi kopeikoita
Selkänahkasta selitti,
Silloin työtä tolkutointa
Tapasi joka talollen --
Mainioissa moistoissa
Herroill' oli sulo elämä,
Eläimillä aika arvo,
Koirat kalleissa rahoissa,
Kissat silkissä käveli.
Jos vaan sallimus satutti
Asioille armo herran,
Hattu piti hakea päästä
Kohatessa kartanoa,
Kylmä kulki kylkiluissa
Kohta konttorin kohalla,
Kun siintä sisähän astuit,
Housut hirmusta hutisi,
Kehnon kirjurin tapasit,
Kohta kuulit kiljumista,
Tai sait suuren niskatullin
Suuren herran suosiosta.
Herra se vaimotkin valitsi,
Kuin suvaitsi sulhasillen,
pi'etyitä piikojansa;
Heittiöt hyvillen antoi,
Hyvät kehnon pani keralle --
Ruunan ruoskilla ravittiin
Piikanaiset suurenlaiset,
Parvakoista[24] palkan saivat,
Kengänkannasta kovasta.
Kun on aika ollut, männyt,
Olkoon muistokin märännyt!
Alkakaamme uusi aika! --
Kun tämmöisiä oloja oli vallinnut, ei ollut kummaa, että keisari
Aleksanteri II:n ikimuistettava teko orjuuden lakkautus 3 p. maalisk.
(19 p. helmik. vanhaa ajanlaskua) 1861 ei voinut aivan rauhallisesti
tapahtua. Niin Valkeasaaressakin talonpojat, jotka silloin kuuluivat
kenraali Olhinin alle, julistuksen kuultuaan eivät enää menneet
ropottiin, vaikka julistuksessa oli sanottu että vielä kaksi vuotta
piti olla alamaiset herroille. Ruhtinas Galitsin lähetettiin asiaa
selvittämään, vaan talonpojat eivät taipuneet. Useat lähtivät Pietariin
itse keisarille valittamaan, mutta näitä otatti herra kiinni ja
pieksätti niin että kolme kuoli! Räikkönen oli niitä harvoja
talonpoikia, joilla oli selvä käsitys asiasta, ja hän koetti saada
sopimusta aikaan talonpoikien ja herrojen välillä, kehoittaen
talonpoikia vielä määrätyt kaksi vuotta tekemään työtä herroillensa,
mutta hänen kehoituksensa kaikuivat suurimmaksi osaksi kuuroille
korville, ja nuo kaksi vuotta kuluivat alinomaisissa levottomuuksissa,
"ei hoviherrain eikä talonpoikain hyväksi", niinkuin Räikkönen
muistoonpanoissaan sanoo.
Jo orjuuden aikoina oli Räikkönen ollut kylänvanhimpana,
kirkonmiehenä ja sunnuntaikoulun opettajana. Mutta orjuuden
lakkautuksen jälkeen hän saavutti toisen arvon toisensa jälkeen. V.
1861 hän määrättiin staarostaksi (kylänvanhimmaksi), jolla on Venäjällä
jotenkin laaja valta; hän kutsuu kokoon kylänkokouksen ja toimeenpanee
sen päätökset maanjakamisen, verojen kantamisen, köyhäin hoidon,
kansakouluopetuksen y.m. asioissa. V. 1865 hän sitten tuli
starssinaksi (kunnanvanhimmaksi), 1866 talonpoikaissäädyn edusmieheksi
maalaishallintoon, ja 1868 jury-mieheksi piirioikeuteen. Räikkönen
osasi täydellisesti sekä puhua että kirjoittaa venäjänkin kieltä, mutta
mainittavaa on että hän sittenkin pyysi ja sai luvan toimittaa kunnan
kirjat ja paperit suomeksi, niinkuin tekikin neljä vuotta, vaan silloin
erään rikkaan talonpojan rettelöimisten johdosta täytyi ruveta ne
venäjäksi laittamaan. V. 1869, jolloin äiti kuoli ja isä sairastui,
jätti hän kuitenkin kaikki kunnalliset toimet, ryhtyäksensä talon
hoitamiseen. Hän oli kahdesti nainut: v. 1854 orjattaren _Anna
Opramein_ (k. 1873) Vaskisavotan kylästä Valkeasaaresta, 1878 lesken
_Maria Paakin_ (k. jo 1879). Jaakko Räikkönen kuoli ainoastaan 51
vuotiaana 22 p. helmik. 1882 (vanhaa lukua) kotipaikassaan Tipunan
kylässä.
Räikkönen oli kunnos edustaja Inkerin suomalaisesta kansasta.
Suomalaisena, kansan miehenä järkähtämättä pysyen, hän samalla
horjumattomalla rehellisyydellään ja lainkuuliaisuudellaan oli
voittanut hallitsevainkin täyden luottamuksen. Kasvavan suomalaisen
kirjallisuuden ja sanomalehdistön tuotteita hän, miten mahdollista,
koetti hankkia itsellensä, aina "Maamiehen Ystävästä" alkaen. Ajoittain
oli hänellä viisikin sanomalehteä tilattuna yht'aikaa. Valistusta,
sivistystä harrastava mieli johti kaikkia hänen toimiansa. Nouskoon
vielä monta Räikkösen kaltaista miestä Inkerin suomalaisesta väestöstä.
Runotaidon oli hän oppinut isältänsä, joka mainitaan olleen suuri
runojen osaaja: kaikki vanhat runot ja sadut olivat hänen päässänsä, ja
seurassa hän niitä lauleli ja kertoi toisten huviksi. Jaakko Räikkönen
oli ahkera runoilia. Hänen runonsa tosin eivät osoita kovin rikasta
mielikuvausta, mutta ne tapaukset ja asiat, joista hän runoilee,
kuvataan selvästi, yleensä sujuvassa runossa ja usein varsin
sattuvalla tavalla. Räikkönen on siten viimeinen meidän etevämmistä
runosepistämme, ja siksipä ehkä jääkin, koska niinkuin jo ennenkin on
mainittu, runon mahti näkyy olevan kansasta katoamassa. Vaikka
Räikkönen kodissa ja omin päin oli oppinut kaikki tietonsa, seurasi hän
kuitenkin niin tarkasti kaikkea silloin ilmestyvää suomalaista
kirjallisuutta, että hänen runojensakin joukossa tapaa semmoisia, joita
tuskin luulisi talonpoikaismiehen tekemiksi. Kukapa esim. luulisi
suomalaisen talonpojan ryhtyvän sommittelemaan laulua "Paavin maallisen
vallan lopusta" ja vieläpä sillä tavalla kuin Räikkönen sen tekee?
Muutamalla onnistuneella sanansutkauksella hän näyttää "virheettömän"
nimen arvottomuutta paaville, kun "syntinen" ihminen samassa vie
häneltä vallan, vieläpä kuinka paavin taistelu oli samankaltainen kuin
pahan hengen ottelu Mikael enkelin kanssa. Mutta suomalainen talonpoika
on yleensäkin mietinnän mies, ja Räikkönen on tuosta aineesta
sepittänyt paitse tähän painettua laulua toisen pitkän runonkin, vaan
kuitenkin voimme sanoa että tämäkin nyt mainittu ominaisuus asettaa
Räikkösen viimeisten kansanrunoiliaimme riviin, sillä se osoittaa hänen
runottarensa jo ennättäneen likelle taiderunouden rajaa.
Räikkösen runoja on painettu Suomettareen, Ilmariseen ja enimmin
Pietarin sanomiin. Sitäpaitse löytyy Helsingissä kaksi isompaa
omakätistä kokoelmaa hänen runojansa, toinen Suom. Kirj. Seuran
kirjastossa, jonne tuli prof. Julius Krohnin kuolinpesästä, toinen
yksityisen hallussa. Molemmat sisältävät suurimmaksi osaksi samat
runot. Merkillisin Räikkösen runoista on runo "Suomelle", jonka
Räikkönen Inkeriläisenä kirjoitti vastaukseksi Oksasen runoon "Meidän
vieraissa käynnit" ja jossa "vanhempi veli" Suomi, semmoisena kuin se
oli esiintynyt Oksasen runossa, saapi muutamia karvaitakin totuuksia
kuulla. Muista ansaitsevat huomiota "Kenpä tuon on kaiken tehnyt"
iloruno Suomen kielen edistymisestä, "Iloinen sanoma" (Suometar 1861)
orjain vapauttamisen johdosta, "Ammattien valio", joka antaa varsin
sukkelan kuvauksen siitä tavasta jolla usein luottamusmiehet
pienemmissä piireissä tulevat valituiksi, y.m.