Vasta vanhalla ijällä,
Neljänkymmenen kohalla
Yksin yöllä maatessani,
Unetonna ollessani
Muistui mielehen minulle
Ruveta runon tekohon.
Veli Suomesta sulosta,
Ylimmästä ystävästä
Ja varsin valaistuneesta,
Jolle mielehen jolahti
Nuorin veljensä nujompi
Etelässä Inkerissä,
Isännän asunnon luona,
Läsnä Pietarin pihoja:
Suloiselle Suomellemme,
Vanhimmalle veljellemme
Äitin veri vaikuttaapi,
Isän into liikuttaapi,
Oppia omaisiansa,
Tuntea lihaisiansa,
Antaa neuvoa nuoremmalle,
Tukistusta tuhmemmalle,
Sekä kestihin keretä.
Tuopa tuo tulisen poika,
Meiän viljon veljyemme
Kesken reissulta repäisi,
Jott'ei kestihin kerennyt,
Inkerihin ennättänyt
Veljellensä nuoremmalle.
Pelkäis puuttuvan puheita,
Venäläistä vierasteli,
Hapan haisahti nenähän,
Kaali sieraimet sokaisi.
Voi, sä viljon veljyeni,
Voi, oma emoni poika,
Kuinkas yllyt ylpeäksi:
Mistä mielen moisen löysit,
Haeskelit harvinaisen,
Kun sä oman Inkerisi
Aivan halvaksi asetit --
Sekä ruokahan rupesit.
Älä kaalia kamoksu,
Kyll' on kaali kaunis ruoka,
Paljon parkkia parempi,
Ruumenia runsahampi,
Samaten myös sammalia.
Ei puutu puhetta meiltä,
Kyllä Inkerin isännät
Aina aikoihin tulevat
Sorretulla suomellansa;
Samaten on saarnat meillä,
Kirkkomessut myöskin vielä,
Kyläkinkerit samoiten,
Sekä paljon monta muuta,
Kuin on Suomenkin sisässä.
Että sulo Suomalainen
Ylenkatsovi ystävänsä
Omassansa Inkerissä,
Se on kumma kummempia,
Onpa outo ouompia!
Virolainen veljyemme,
Katkeran kovan kokenut,
Alla orjuuen asunut,
Niinkuin mekin meikäläiset,
Ei tuo suuria sureksi
Surkeasta suomestamme,
Jonk' ei sanat säntillensä
Viron korvissa kajaha:
Eikä ruoka runsahasti
Tipahtele tien kuluille,
Vaikka viinoa viruisi.
Kukin kielellä omalla
Aina aikoihin tuleepi.
Onpa veljiä omia,
Sukuamme suomalaista
Omassamme Aunuksessa,
Äänisen avaran luona,
Katalassa Karjalassa,
Vienan meren rantehilla,
Joille kestihin kykenit
Entisinä aikoinasi,
Josta sait sanoja paljon
Kielellesi kankealle,
Josta rustasit runosi
Kalevalan kaiveskelit,
Jost' on saatuna sanoja,
Kanteletar kirjahankin;
Sa'ut että sananlaskut,
Osaksi myös arvoitukset,
Isharien on iloa,
Sukkapellien[26] sukua.
Nämät kaksi veljeämme
Ovat yhtä äitiämme.
Jos et näille joutaville
Tahtoisi tutuksi tulla,
Niin onpi iso-isämme
Pojanpoikia enemmän,
Joista voit valita kyllä,
Joille kestihin kykenet,
Jos vaan aika myönnyttääpi
Sekä vatsa vallan suopi,
Kulta käskeepi kululle.
Ensiksi e'emmäs neuvon,
Taluttelen taaemmaksi,
Sipirian sille puolle,
Uraalin ylängön taakse,
Obin latvoillen osoitan,
Ostjakkein omille teille,
Voguulien vuotehille.
Kyllä siellä kestiä kokenet,
Kyllin kylmeä kukoa,
Hirvestä saat pikku palasen,
Oravasta aika paistin,
Matkasta väsyttyäsi,
Tien pitkän polettuasi,
Mutta muistoa pitääpi
Käsillä puhua paljon,
Pantomiimilla[27] pakista.
Mutta tullessa takaisin
Tutustele tuttavia,
Seurustele serkkusta,
Syrjäänejä siltä puolta,
Mordviineja maanittele,
Sitten Lapille lakeille,
Viljaville Venäen maille,
Tieustele, tunnustele
Tsheremissit ja tshuvassit,
Niille kestihin kykenet!
Niillä on tuvat nokiset,
Koat, missä keittelevät
Perjantaiksi puuroansa.
Siellä on levätä lämmin,
Puuroa on pehmyt syöä,
Jos vaan kelle kelvanneepi.
Vielä on sukumme suuri,
Lankomme laveat kyllä,
Vesi suuhusi vetäypi,
Jos vaan maltat muistossasi
Unkaria urhoollista,
Kummin heimoa omoa,
Jok' on virrat vastustellut,
Mylläykset maahan lyönyt,
Kumoukset kannustellut.
Kelpaa siellä kestiskellä,
Donaun virrassa virua,
Laaksot Karpathin kahella,
Syöä leipää lestittynä,
Makeakset maan he'elmät,
Juoa kaljaa kaikenlaista;
Siell' on rommit, hienot viinit,
Voipi totia tokata
Sekä muistomaljat juoa,
Verestellä veljeyttä
Suomen suurista suvuista.
Vielä vihdoin viimeiseksi
Oisi mulla muistutusta
Suloiselle Suomellemme,
Jotta suora Suomen kansa
Oisit kauniisti kotona.
Kanakin valitti kerran
Kulkiessansa korissa:
"Paljon oisi parempi olla
Kaapimassa kaalimaata";
Vasikkakin vaikeroitsi
Ja älisi ilkeästi
Raasalinsa[28] rattahilla
Kulkiessa kaupunkihin.
Vaan kun veljet Väinämöisen
Asuisivat ahjon luona,
Pieksisivät ahkerasti
Lailla seppo Ilmarisen
Joutsenen kynän neneä,
Jotta saatais uusi Sampo,
Kirjokansi kaunihimpi,
Kuni entisten eläjäin,
Kalevalan vanhan kansan,
Oisi paljoa parempi.
Vielä pyyän nöyrimmästi,
Syökäät päälle voimakkaasti,
Jotta parskuisi palaset
Aina Inkerin perille,
Joista Inkerin isännät
Palasista pienimmistä
Kotonansa korjaisivat
Itsellensä sievän Sammon,
Jott' ei olis Suomehen ikävä,
Niinkuin nyt tätä nykyä
Täytyy tuskalla tavata
Sivistystä sieluillemme
Vihaiselta veljeltämme,
Joka joukostaan eroitti,
Henkikirjoistaan kirosi
Oman onnensa nojahan
Suomensa sukuiset kaikki, --
Itse Ruotsihin rupesi,
Ouon kielen kumppaliksi.