KOULUNKÄYMÄTTÖMÄN VALITUS.

Jos olis isä ennen muinoin

Antanna aluksi mulle

Kapan kauroja mukahan,

Sitten minun selvittännä,

Tuonne työntännä toella,

Koulun korkian tyköhön,

Opin oikian tiloille;

Jossa oisin oppinunna

Tietämähän, tuntemahan

Monta hyötyä hyveä,

Monta paikkoa paremmin,

Muita kieliäi mukaillut

Kaikin paikoin kallohoni:

Kukas saattaisi sanoa,

Kuka muuten muistutella,

Ett'en minä, niinkuin muutki,

Niinkuin muutki muutamaiset

Koulun korkiat käviät,

Lauleleisi, liirittäisi,

Kantelettai kaikuttaisi,

Että kuuluisi kumina

Yli suurta Suomenmaata,

Yli vuorten, vaaramaitten,

Yli laaksojen laveihen,

Niinkuin kaiku kankahilla

Tahi synkissä saloissa

Huuettaissa huikiasti

Kauvas kuuluupi kuhunki.

Vaan nyt on kieleni kipiä,

Ääneni minun äräkkä,

Nyt on kalpa kanteleeni,

Ett'ei ensinkään osoa,

Saata kaikkia sanoja

Saaha oikein sarjallensa,

Kun en tieä, enkä tunne,

Mitkä milloinkin pitäisi

Sanat nuotille sanoa,

Sovitella soittohoni.

Niin ei oo lauluni lavea,

Eikä soittoni sorea,

Ei kumaja kanteleeni,

Laske ei laatuista iloa;

Vaikka kyllä koittelenki

Laaiskella lauluani,

Sovitella soittoani,

Kanssa kielet kiinnitellä

Yli kaiken kanteleeni.

No mitä koulusta kurisen,

Mitä kielistä kitisen,

Opistani ollenkana! --

Onhan meillä oma kieli,

Oma Suomemme sorea,

Oman äitin antamainen,

Oman isän istuttama.

Täll' on itsellä iloa,

Täll' on itsellä simoa,

Täll' on mettä ja makeutta

Kylliksi joka kylälle,

Joka talon tarpeheksi.

Kyll' on Suomella soreutta,

Kyll' on Suomella sanoja,

Ilman avun onkimatta,

Velaksi vetelemättä;

Et se tarvitse tapailla,

Anella apusanoja,

Muilta kieliltä kysellä,

Neuvoksensa nouatella.

Sill' ompi sanat soreita,

Puhehensa puhtahia,

Jos ne kuka juonteleepi,

Laaullensa latjoaapi.

Sit' on sitten kaunis kuulla,

Kaunis kuulla ja katsella;

Siinä rinta riemastuupi,

Syän syttyypi ilohon

Laulamahan, laatimahan

Uuen virren veisattavan,

Uuen laulun ja laveemman.

Olkohonpa tässä kyllä

Tälle Suomelle sanottu --

Muuten vielä muistuttelen,

Ihmisille ilmoittelen

Vanhemmistani vakaasti:

Ei ne vitsoa vihanna,

Säästänynnä selkeäni.

Vielä mua vanhempani

Ilmanki opettelivat,

Vaativat, varoittelivat

Ajan kaiken karttamahan

Ilkeyksiä ilman alla,

Sekä irstaista eloa

Täällä maailman menoissa;

Vaikk' ei mulla mies paralla

Ole tullut täytetyksi

Tämä vanhempain varoitus.

Olen kyllä kurja raukka

Elinkauteni elänyt

Täällä synnin siitännässä,

Irstaisuuessa isosti;

Josta jo tosin tuliski

Tehä kelpaava katumus.

Mutta soisin, Suomen lapset,

Teille täyellä toella,

Ollaksenne oikeasti

Kiitolliset, kuuliaiset

Vasten teiän vanhempia.

Katsos kuin on vanhemmalla

Hellä huoli lapsistansa,

Suru niihen suuruksista,

Syömäneuvoista sanoma,

Ykinä ylöspiosta,

Vaattehistaki valitus!

Jos on toisia toella

Vanhempia vaivaisia,

Joill' on kyllä huono huoli

Lapsistansa maailmassa.

Laps kun kynnelle kykyypi,

Jaloillensa jaksaneepi,

Sen jo kohta selvittävät

Pitkin tietä piirtämähän,

Pitkin kaikkia kyliä,

Almua anelemahan,

Etsimähän einettänsä.

Siellä lapset sitten saavat

Monta kurjoa kokea,

Monta nähä nälkeäki;

Siellä oppivat ololta,

Tien ohessa ollessansa,

Monta pahoa puhetta.

Isällä on itsellänsä

Kyllä työtä tuumatessa,

Mistä milloinki tapaisi

Viinakupin kulkkuhunsa;

Sinne mieheltä meneepi,

Vaivannäkö vanhemmalta,

Valuu kautta kaulavarren

Viinan liemenä vihavan;

Jota viinoa vihaista

Tulis kaikkien kamoa,

Niinkuin syntiä syvintä,

Kaotusta kauhe'inta.

Kahdeksantoista runoniekkaa · 第 90 / 127 题