Heikki Väänänen, myöskin Konsa-Heikiksi nimitetty, mainitaan olleen
työmiehenä Oulussa ja eläneen tämän ja viime vuosisadan vaiheella.
Luultavasti hän ei ollut edellä mainitun Pietari Väänäsen ja Savon
Väänästen sukua, ei siitä ainakaan ole mitään tietoa. Niistä harvoista
tiedoista päättäen, joita yleensä on hänen elämästään, näyttää hän
olleen niitä parantumattomia runohenkiä, jotka yhäti viettämät ympäri
kuljeksivaa ja epäsäännöllistä elämää, voimatta missään löytää lepoa ja
rauhaa. Tuommoisesta elämänlaadusta ja onnettomasta taipumuksestaan
viinaan Väänänen ei voinut luopua, vaikka hän, niinkuin hänen runonsa
näyttävät, kyllä ymmärsi sen elämän varjopuolet. Hän sanotaan olleen
varsin taitava viulunsoittaja ja siitä syystä sekä runolahjansa tähden
mielellään nähty vieras pidoissa ja tanssipaikoissa. Hän oli aina
iloinen ja hänen tarkka muistonsa ja erinomainen sukkeluutensa
auttoivat häntä aivan valmistamatonnakin tekaisemaan runon mistä
aineesta tahansa. Heikki Väänäsen taipumus viinaan kerrotaan olleen
syynä hänen ennenaikaiseen ja surkeaan kuolemaansakin: juovuksissaan
oli hän mennyt liian kuumaan uuneen makaamaan ja siihen kuollut.
Runoiliana on Heikki Väänänen tullut kuuluisaksi siitä runosta
"lystillinen runolaulu kummasta kalakukosta" (pain. Vaasassa 1801),
jonka teki pilkatakseen Oulun tullimiesten ahneutta ja joka onkin
varsin sukkelasti kokoonpantu. Paitse tätä mainitsee Topelius
teoksessaan "Suomen kansan vanhoja runoja ynnä myös nykyisempiä
lauluja" Väänäsen parhaimmiksi runot "Kellon kylän Mariasta", "Oulun
piioista" (eli "Orjaväestä") ja "Kahveenjuomingista", joista on
painattanut kaksi edellistä. Nekin samoin todistavat hänen pilaan
taipuvaa runolahjaansa, runo sujuu luontevasti ja hyvin, jos kohta
paljon ruotsalaisia sanoja käytetään höysteeksi. Tässä seuraa
painettuna runot Kalakukosta ja Kellon kylän Mariasta.