Kauneinta on hämärtyissä.
Kauneinta on hämärtyissä illoin.
Kaikki taivaan rakkaus on silloin
kerääntynyt valoon tummuvaan
peittääksensä
mullan, talot maan.
Kaiken yllä hellyys väräjääpi.
Herra itse rannat himmentääpi.
Sulaa kaukainen ja läheinen.
Kaiken saa vain
lainaks ihminen.
Kaikk' on omaani ja kaikki jälleen
otetaan pois multa, kaikki jälleen.
Puut ja maa ja pilvet taivahan.
Jäljettömiin
yksin vaellan.
(Suom. Lauri Viljanen)
Auringon hiukset.
Nyt aurinko vaaleita hiuksiaan
ens aamuhetkellä avaa
ja ne levittää yli keväisen maan,
missä tuhannet kukkaset havaa.
Yön kasteeseen hän viileähän,
jota kukkien kätköissä lymyy,
ne kostuttaa, mut epäillen hän,
hajamielin, kuin unessa hymyy.
Yli sallii metsäin ja niittyjen
hän tuulen niitä kantaa,
niiden hyväillä vuoteessa vanhusten
sekä lapsien poskea antaa.
Mut kauas hän ikävöi sydämessään;
mikä hyöty on ilosta juuri?
Hän katsoo tähtiä ympärillään:
elon ongelma on niin suuri.
Kun hetki on autuas huomenen,
hän vaaleat hiuksensa avaa
yli katsoen menneiden maailmojen
ja uusien, jotka havaa.
(Suom. Lauri Viljanen)
Hopeahuilu.
Ken soittaa murhetta mun ja sun?
Soi huilu, pieni hopeahuilu.
On kuollut rakkaus sun sekä mun.
— Soi huilu, pieni hopeahuilu.
Kova sydämeni on, kova niinkuin sun.
Kaikki on häväisty, poljettu maahan.
— Soi pieni huilu surua nyt sun sekä mun.
Yön yksinäinen hopeahuilu.
Nyt luotasi lähden ma kauaksi pois.
Ma etsin tietä kotiin sydänyössä.
— Soi pieni huilu kimeään, kuin haava lyöty ois
nyt pimeyden poveen sydänyössä.
Suo levon mulle Jumala, mun kätkee multahan
ja haudan syvään, syvään hiljaisuuteen.
— Soi huilu laulain sillalta, mi kautta kuoleman
vie elon yöstä pimeähän ikuisuuteen.
(Suom. Elina Vaara)