Pikimustana aamuna hyökkäykseen
kävi ranskalaiset nyt.
Kylän valloittivat he leirikseen,
kun yö oli ennättänyt.
Sora-aukeille kiväärit koottihin
pataljoonan uupuneen,
kuin voitetun murhetta pikemminkin
oli riemu voittaneen.
Pala Ranskaa kerran menetettiin,
sen vihollinen vei.
Mikä vihdoin takaisin vallattiin,
maan nimeä ansainnut ei.
Oli jäljellä hirret hiiltyneet,
kasat tiilien murtuvain,
maakuopissa haisivat saviset veet,
kadun loassa ruumiita vain.
Kävi tuuli ylitse raunion,
väki tiukensi viittojaan.
Kuin väristys, häpeä toivoton
piti jokaista vallassaan.
— Maa eikö jo haavoja lääkitsemään
väsy, joita sen lapset löi?
Se on virunut vuosia verissään.
Se vieläkö hedelmöi?
Miten kenttäharmaasta ihminen
hyvä, onnellinen saa?
Miten keskeltä voi veren, ruumiiden
uus versoa kukkiva maa?