Kylä hiljainen Ranskassa viheriöi.
Taa painui poppelien
siell' illoin aurinko, kello löi
kylän tornissa humisten.
Oli kedolla vanhimman kartanon maan
lahokuorinen kirsikkapuu.
Toki huntuun se verhousi valkeaan,
joka kerta, kun sai kevätkuu.
Sadat vuodet jo hedelmiään se soi,
sadat pöydät kaunistaen.
Ja se lempeän Ranskan mullasta joi
ravinnokseen kosteuden.
Taas aikoi se puhjeta kukkihin,
kevät maasta kun roudan vei.
Mut sodan vuos' oli katkerin,
maa Ranskan ollut ei.
Kylän länsipuolelle rintamat loi
nyt ampumahautojaan,
ja kuulien vuorolauseet soi
yli omistajattoman maan.