Fantasia etelän meren rannalla.
Minä riippuvan paviljongin
meren äärelle rakensin.
Siell' aaltoin kuoroja vastaan
soi lauluni aamuisin.
Minä istutin hedelmäpuita,
ja kukkansa valkeat
kevätvalossa vaahtometsään
ne sirottivat.
Kuin neidon jäsenet, hoikat
tein pilarit loggiain,
oli kevyet kaaret, kuin niitä
ois kantanut ilma vain.
Kävi alhaalla autuas läike,
ja marmori väräjöi.
Hymys karyatiidit, kun seinään
vesi hyrskyten löi.
Ja aamujen nousten ja soiden
veden sinisen musiikin,
minä pylväskuistilta merta
kuin veljeä tervehdin.
Meren aavalta lupauksen
minä jumalten ilosta sain,
kun veljeni jumalaista
join viiniä vain.
Yli vuorien, hiuksissansa
lemu kasteen ja rypäleen,
tuli nainen haavaisin jaloin,
pyys yöksi hän huoneeseen.
Maan syksystä saapuin hän raukes
kuin joutsen väsynyt,
mut purppura pilvisen illan
ties myrskyä nyt.
Hänen viipyä soin ma, vieraan,
tuon nymfin nimettömän.
Kuin salainen kohtalo, vaiti
avas hymyillen sylinsä hän.
Me vaivuimme rakkauteemme,
ja alhaalla varoittaen
löi paisuvin iskuin meren
viha yöllinen.
Mut hurjasti kallio aamuun
kuin särkyvä harppu soi,
meren titaanipuristus tieltään
kun pohjan ja liitokset loi.
Ja syleillen kauhistuneina
me kuljimme erilleen —
hajos marmori syvyyksihin
meren raivostuneen.
Jäi kauas se. Raskaasti aika
käy ylitse merien.
Nyt laulan, harmennut orja,
ma kahleissa airojen.
Mun kotini, nuoruuteni
lipas marmorinen tuo
ikihiljaisuuteen vaipui
Poseidonin luo.
Minä kevyen marmorihaaveen
meren äärelle rakensin,
meren ylistykseksi loin ma
ajan aamussa temppelin.
Öin palossa tähtien laulan
nyt merelle pettymystäin,
ja verkkaan kaleeri keinuu
mait' outoja päin.
(Suom. Elina Vaara)
Aamuhartaus.
Lokit valkeat kohoo aamun
avaruutehen kuultavaan,
kuin syleillen, hiljaisesti
meren sulaa ne hopeaan.
Sadat siivet valohon kimpoo
kuin säkenet valkeat
ja valkeiden lehtien lailla
alas jälleen vaipuvat.
Kuin soittoa kuulumatonta,
joka etäältä hymisee,
nyt kuuliaisin rytmein
lokit lennossa seurailee.
Ja kevyet ruumiit leijaa
kuin johtaissa salaisen lain,
kuin aaltojen näkymätönten
lumivaahtona kimmaltain.
Veden peilissä neitseellisessä
viri hiljainen väräjää,
nyt aamun tuloa hienot
sävelvihmat tervehtää.
Ei vasten ruusuista rantaa
lyö maininki ainutkaan,
pian humisten vaikenevat
myös simpukat laulustaan.
Pyhä äiti pilvien, tuulten,
meren avaruus rannaton,
sun rinnallas marmori valkein
kuin usva talvinen on.
Sinä mahtava, simpukankuoriin
joka virität musiikin,
myös salli mun korvani kuulla
sävel tuulesi koraalin!
Päämäärättä, maailma, vastaan
ota kauneuttasi en,
joka päivän lahjan ma korvaan
öin verolla laulujen.
Lokin lailla mun hymnini kohoo
avaruutehen kuultavaan,
kuin syleillen, hiljaisesti
meren sulaa se hopeaan.
(Suom. Elina Vaara)
Odotus meren rannalla.
Meren rannalle tieni mun johtaa,
kun mainingit keinuen lyö.
Tulet virvojen silmiini hohtaa,
pian kietoo mun hiuksiinsa yö —
meren kostea yö.
Ah, miss' yhä viipyvät askeles sun?
Tule! Kun kätes lämpimän saan,
heti löytää uupunut sieluni mun
taas maan —
taas maan.
Jalanääniä etäältä kuulen
ja kahinaa musliinin,
kuvas valkean hohtavan luulen
nyt aaltoihin Kattegatin,
siniaaltoihin.
Tule! Untuvaposkesi painua jo
mun rintaani vasten suo
lepertääksesi, kunnes aurinko
valon tuo —
valon tuo.
Yhä suhisten rannalta ääni
soi taipuissa ruohikon,
mut epäillen painan ma pääni,
tuta saan: vain tuuli se on —
vain tuuli se on.
Yö kohta on poissa ja punertaa koi
yli harmaiden tiheikköjen.
Koko maailma valosta riemuita voi —
minä en —
minä en.
Meren rannalle tieni mun johtaa,
kun mainingit keinuen lyö.
Tulet virvojen silmiini hohtaa,
pian kietoo mun hiuksiinsa yö —
meren kostea yö.
Mut odotus turha yön keskellä näin
kidutusta on rakkauden:
veden pohjall' on kuolema, edessäin
syli sen —
syli sen.
On horrosta odotukseni,
se on tuskaa hämärtyvää.
Ah, ääni mun rakkauteni
meren myrskynä nyyhkyttää —
se nyyhkyttää!
läks kuolee, jos niitä nyt ripitä en,
sanat kätketyt rintaani mun.
Joko askelet halki maininkien
soi sun?
— Sun!
(Suom. Elina Vaara)