Sinun silmäs ovat tulta.
Sinun silmäs ovat tulta, syttä sydämeni minun.
Käänny luotain, ennenkuin ma niinkuin miilu
leimahdan!
Viulu olen, armahani, josta loihtii kätes sinun,
mitä tahdot, miten tahdot — kaikki laulut
maailman.
Käänny luotain, käänny luoksein! Tuhkaksi ma
palaa mielin.
Olen riemu, olen kaipuu, liitän syksyn
keväimeen.
Vireessä on viulu, soida suo sen hulluin, hurjin
kielin,
valaa vuodet rakkauteni viime lauluun huumeiseen!
Käänny luoksein, käänny luotain! Kuin syysilta
tahdon palaa;
verta, kultaa viirissämme säihkyy myrskyn
humisten —
kunnes hiljenee, ja hämyyn askeleesi häipyy
salaa,
sinä kuuman nuoruuteni seuralainen
viimeinen.
(Suom. Lauri Viljanen)
Yökohokit keskellä viljaa.
Yökohokit keskellä viljaa
nyt avaa kruunujaan,
ja sarvekas hirvi hiljaa
käy etsien puolisoaan.
Nyt vilukot puhkee suohon
liki hämyistä tietäni mun,
läpi välkkyvän silmäruohon
tulen taas luo rakastetun.
Kuuneitsyt, kiulusi kasta
sa auringon purppuraan —
ruislinnusta karkeasta
satakielen ma tulisen saan.
Tie pellon tarhalle kulkee,
jo lehdoissa lemmityn nään,
minut intohimoisna sulkee
pian syliin hän lämpimään.
Häkin pohjalle vuoteeksemme
jo Maarian heinät hain,
siell' lepohon raukenemme,
lemu huumaa haasiain. —
Maan pojalle väkevälle,
jonka valtimot raukeina lyö,
suot runsaan rakkautes hälle,
tummasilmäinen Elokuunyö.
(Suom. Lauri Viljanen)
Elokuunhymni.
Kanervanummi sammuu loistossansa
auringonlaskun lailla verkkaisen.
Vartoen metsä syvää bassoansa
virittää syksyn tulovirtehen.
Kuuletko: sotaa, synnin parannusta
kumea ääni harjun takaa soi?
Näetkö: laakson lokaan polku musta
ylitse oratuomikunnaan toi?
Jos mua seuraat, hyvästellä sun
tuoksuja täytyy, kesän kukkatarhaa.
Kuin minä silloin lämpenetkö, kun
viileät pilvet avaruutta harhaa?
Kuuletko: kevään kaikki luutut soivat
sulaen myrskyn urkuin pauhinaan,
kohussa syksyn sateen ilakoivat
toukokuun purot, kaste yli maan?
Koskaan ei joutsen valkosulissansa
morsiant' etsi tiellä ilmojen,
koskaan ei kauris varro armastansa,
lehtien hiljaa tuuleen kahisten.
Mennyttä! Vuottaa lammet kukkivat
myöhäistä juhlaa rakkaudenhuuman,
kuulee ne kuikan huudot haikeat,
juottaa ne joskus hirven lemmenkuuman.
Jos mua seuraat, seppel laske pois,
laaksoissa jonka solmit suvisissa;
koskaan se päässäs et sa käydä vois
saleissa tanssiin soihdunvaloisissa.
Surra et saa! Voin toisen sulle antaa
lehdistä, jotka tuuli puista vei.
Kruunua syksyn kulmillaan ken kantaa,
haaveissa hymyy, enää naura ei.
(Suom. Lauri Viljanen)