Talo saatetaan uuteen järjestykseen.
Kun Antonia seuraavana aamuna loi viimeisen silmäyksen kahvipöytään,
sai hän sanan mieheltään, että tämä oli väsynyt matkasta ja halusi
kahvin tuotavan hänelle huoneeseen.
Saapuessaan aamiaiselle toi hän mukanaan herra Brandtin, jonka kanssa
hän oli työskennellyt asiain järjestämisessä.
Wolratin kasvojen sävy oli kuitenkin tänään hieman valoisampi, ja ääni
vivahti sydämelliseltä — se oli tietysti sovinnaista sydämellisyyttä
— hänen suudellessaan vaimonsa kättä ja toivottaessaan hyvää huomenta.
Antonia pitäen pienokaista kädestä osoittautui mitä kokeneimmaksi
rouvaksi. Hän puheli lempeästi ja miellyttävästi kaikesta, mikä saattoi
olla yhteistä, mieluummin kolmannen henkilön läsnäollessa, Antonia oli
sitäpaitsi huomaavinaan miehensä katseesta, että tämä pyysi ja varoitti
häntä olemaan koskettamatta mitään arkaa asiaa.
— Kuulehan, Antonia rakas, — tämä sanontatapa kuulosti herra Brandtin
korvissa kerrassaan mainiolta! juuri kun perheenisä nosti pienokaisen
polvelleen nähtävästi saadakseen aamiaiselle parempaa ruokahalua —
kuulehan tai voitko arvata, mitä minä sinulta odotan?
— Jos olisin niin onnellinen, ystäväni, että arvaisin sen, niin sinun
ei tarvitsisi odottaa.
— Kas, minä kuvailen, että sinä viikon päästä tästä — varmaankin
ehdit siksi toimittaa järjestelysi — kutsut päivälliselle kaikki
säätyläisiin kuuluvat naapurimme. Mikäli olen ymmärtänyt, et sinä ole
tähän saakka ollenkaan esiintynyt Hagestadin valtiattarena, vaan olet
elänyt miehesi poissaollessa kuin todellinen nunna. Mutta koska hän nyt
on palannut kotiin, niin nähköön meitä ympäröivä pieni maailma, ettei
meitä onneksi miellytä erakkoelämä. Suostutko tähän?
— Kernaasti, rakas Wolrat, sillä minustakin asemamme vaatii
nyt sellaista, mitä minä pitkän matkasi aikana pidin vaimollesi
tarpeettomana, melkeinpä sopimattomana. Poissaolevan miehen puolison
tulee elää yksikseen.
— Olet oikeassa, ellei hänen yksinäisyytensä mene liiallisuuteen.
Mutta jättäkäämme se, mikä on mennyttä! Minä matkustan kaupunkiin
järjestämään erään viinilähetyksen vastaanottoa ja lähettämistä tänne
sekä noutamaan muitakin tavaroita, joita ostin Tukholmassa. Ja parin
päivän perästä toivon saavani ilon esittää näkymättömissä olleen
rouvani muutamissa hienoissa kodeissa. Se on muotoseikka, jonka täytyy
tapahtua ennen kutsuja.
— Kuten vaan tahdot, parahin Wolrat... minä olen valmis.
— Mutta älä luulekaan minun pysähtyvän siihen. Herra Brandt tietää,
että minun täytyy asioitteni vuoksi matkustaa helmikuussa Tukholmaan,
ja silloin varmaan sinä, koska et ollut läsnä Leonoren häissä tulet
minulle seuraksi, sillä minä olen aivan väsynyt antamaan välttäviä
vastauksia kaikkiin tuttavieni, ystävieni ja tovereitteni kysymyksiin,
jotka koskevat sinua. Ihmisten tulee saada nähdä, ettei vaimoni ole
mikään sadun hengetär, vaan elävä kaunotar, jonka näyttämisestä
aviomies on ylpeä.
— Mutta entä pienokainen? — kysyi Antonia punastuen siitä
imartelusta, jota Wolrat suvaitsi häneen nähden oikein tuhlata.
— Tiedäthän, että herrasväki Brandt tammikuun lopussa siirtyy
Melldaliin... Sitäpaitsi...
— Sitäpaitsi et saa tehdä enää mitään estelyjä, ystäväni! Pojan otamme
mukaamme — häntä varmasti huvittaa rajattomasti hevoset ja ajeleminen.
Ja saammehan, parahin herra Brandt, lainata Pekkaa?
— Kapteeni voi itse päättää sen asian, sillä Pekka jää Hagestadiin,
joka on lähempänä koulua...
Vierailut ja päivälliset seurasivat toisiaan hyvässä järjestyksessä.
Kapteenia tervehdittiin ihaillen ja lämpimän vieraanvaraisesti, mutta
hänen armonsa suhteen pysyttiin jotenkin vieraina. Seudun mainio
herrasväki ei voinut sulattaa, että heidät oli työnnetty takaisin
heidän koettaessaan asettua ystävälliseen seurusteluun nuoren rouvan
kanssa.
Kun nyt kuitenkin huomattiin kaikessa mitä valikoiduinta huolta,
kapteenin vaimoaan kohtaan osoittama kerrassaan hienon ritarillinen
käytös sekä Antonian tavattoman herkkä huomaavaisuus häntä kohtaan,
muuttui arvostelu paljon lempeämmäksi ja toivottiin — sillä mitäpä
ei voitaisi toivoa — että sikäli kuin merkit viittasivat, vihdoinkin
päästiin kiinni siitä "pasmalangasta", mikä oli johtanut eroon, joka
nyt näytti lakanneen.
Ja jos jo vierailujen aikana suvaittiin tuumia antaa Antoniolle
anteeksi hänen suuri syyllisyytensä, pyyhittiin se kokonaan pois
muistista päivälliskesteissä, joissa emäntä osoitti niin suurta
rakastettavaisuutta, hilpeyttä ja kohteliaisuutta, että oli vaikea
tuntea häntä samaksi jäykäksi, ylpeäksi naiseksi, joka oli esiintynyt
Brandtin häissä. Mutta niinpä ei Antonia ollut tehnytkään vähän työtä
voittaakseen ylpeän "tapansa" ja kylmäkiskoisuuden, joka näytti
kuuluvan hänen olentoonsa. Kuta enemmän menestystä hän saavutti
vieraiden silmissä, sitä selvemmin hän huomasi tyytyväisyyden ilmeen
miehensä kasvoilla.
Hagestadin kutsujen jälkeen seurasi joukko vastakutsuja, jotka
olivat vain alkutapauksia kaikelle sille, mitä oli odotettavissa
uutenavuotena. Ja kaikkialla teki nuori rouva Hanefelt uusia
valloituksia, varsinkin upseerien keskuudessa, joita oli saapunut
kokonainen joukko vierailemaan perheisiin. Mutta voi, miten mielellään
hän olisi luopunut kaikista näistä, jos hän olisi saanut edes
hetkenkään iloita sen vanhan valloituksen toivosta, josta ainoastaan
hän oli elämässään välittänyt ja vastaisuudessa välittäisi!
Mutta sen puolesta näytti synkältä. Yhtä runsas kuin kapteeni oli
kohteliaisuuksista vieraskäynneillä tai kotona vieraiden läsnäollessa,
yhtä säästeliäs hän oli niiden suhteen heidän ollessaan kahden. Niin,
silloin hän puhui harvoin, näytti rasittuneelta ja alakuloiselta, mikä
melkein läheni raskasmielisyyttä.
Muuan asia oli kuitenkin muuttunut: joka iltapäivä, kun he olivat
aterioineet yhdessä, tuli hän niin sanottuun lukuhuoneeseen, joka oli
salin vieressä, missä hänellä oli tapana kuukauden alkupuolella istua
lueskelemassa sanomalehtiä puoliksi leväten keinutuolissa takkavalkean
ääressä. Syy, miksi hän luopui tästä tottumuksestaan, oli siinä, ettei
lukuhuone ollut ainoastaan hauska ja miellyttävä työkammio, jossa oli
mitä parhaimmassa järjestyksessä kirjoja kaikilla seinillä, kukkia
kaikilla akkunoilla, pehmeä matto, mukavia pieniä sohvia, vaan myöskin,
että hän oli eräällä viimemainituista pari kertaa vilkaistessaan ovesta
sisään nähnyt ryhmän, jota kannatti katsella lähempääkin.
Siellä eräässä kulmassa puolittain lepäsi suloisen ihana nuori äiti,
uinuva pienokainen käsivarrellaan. Lapsi saateltiin sillä tavoin
iltapäivä-uneen, ja taiteellinen kauneus koko Antonian asennossa, hänen
uneksivat silmänsä, purppurankuumat huulensa, jotka olivat painettuina
lapsen vaaleita kiharoita vasten, joille varjon tavoin putosivat hänen
omat tummat suortuvansa — kaikki nämä yksityiskohdat muodostivat
kokonaisuuden, joka pakoitti vastahakoisen aviomiehen muuttamaan
sanomalehtineen takkavalkean ääreen lukusaliin, missä myöskin
houkutteleva keinutuoli ojensi käsivarsiaan häntä kohti.
Kun tämä tapahtui ensi kerran, oli Antonia todellakin nukahtanut. Mutta
epäilemättä oli magneettista voimaa niissä katseissa, jotka olivat
vakavasti kiintyneet häneen, sillä hän heräsi tietoisena siitä, että
joku oli häntä lähellä, ja ettei tämä joku ollut välinpitämätön hänestä.
Salaperäisen onnen valtaamana Antonia varoi heräämästä, ennenkuin hänen
miehensä oli istunut keinutuoliin, koettaen sanomalehti silmien tasalle
kohotettuna kääntää pois huomiotaan sohvasta.
Nyt Antonia heräsi ja tekeytyen aivan tietämättömäksi virkkoi:
— Teit oikein, rakas Wolrat, istuutuessasi tänne takkavalkean ääreen
— sali on niin suuri, että siellä tulee vilu.
— Se on totta, — myönsi hänen miehensä haukotellen, — varsinkin kun
seurana ovat vain omat ajatukset.
— Olen ollut huomaavinani, ystäväiseni, että sinä olet tyytynyt
parhaiten juuri siihen seuraan — muuten minä mielelläni...
— Ei mitään anteeksipyyntöjä! Sinun ei tarvitse muuttaa tapojasi.
Voin yhtä hyvin välistä lukea sanomalehteäni ja nukahtaa _täällä_ kuin
salissa.
Ja tämä "välistä" sattui aina useammin. Antonia lepäsi pienokaisen
kanssa sohvalla ja kapteeni keinutuolissa sanomalehden suojassa.
Antonia mietti: Hyvä Jumala, enkö koskaan pääse häntä lähemmäs... enkö
koskaan saa tietää, millaisesta teeskentelystä hän minua syyttää?
Tällaisen vieraan tuttavallisuuden vallitessa saapui vihdoin joulu. Nyt
kai tapahtuisi jokin muutos. Mutta mitään muutosta ei tapahtunut.
Taasen oli herrasväki Brandt kutsuttu päärakennukseen, ja joulu kului
pienimmättäkään vivahduksetta siihen lämpimään ja hyvään sävyyn, minkä
tämä juhla tuo mukanansa jäykkäänkin perhepiiriin. Oli joulukuusi,
lapset leikkivät, annettiin joululahjoja ja tarjottiin mainiota
juhlapuuroa — siinä kaikki.
Muuan onni oli Antonian mielestä kuitenkin hyvin suuri, nimittäin että
herrasväki Brandt toisena joulupäivänä matkusti Sofie-rouvan vanhempien
luokse jäädäkseen sinne kahdenteenkymmenenteen päivään saakka. Kunpa
nyt vaan ei saapuisi mitään kutsuja! Mutta kuten ja kuului, ei niistä
kuitenkaan tulisi olemaan puutetta. Ja niin väsynyt oli Antonia
sellaiseen touhuun, niin ruumiin kuin sielun verhojen alituiseen
muuttamiseen — sillä viimemainittu ei saanut koskaan pukeutua mustiin,
mikä sille olisi kuulunut parhaiten — että kun heitä kutsuttiin
uudenvuodenpäiväksi erääseen uuteen tuttavaperheeseen kaupungissa,
selitti hän miehelleen täytyvänsä jäädä kotiin, koska "pienokaisen
hammas oli kipeä".
— Jos se on välttämätöntä, — vastasi kapteeni, kun tästä asiasta
uudenvuoden aamuna keskusteltiin, — niin... niin .. — Hän näytti
mietiskelevän, eikä Antonia auttanut häntä millään kysymyksellä.
— Täytyykö sinun ehdottomasti jäädä kotiin, rakas Antonia? Ovathan
täällä hoitajatar ja Pekka...?
— Minun on mahdoton lähteä tänään minnekään... olen jo laittanut
valmiiksi pienen kuusen, jolla on tarkoitus huvittaa pikku
Woll-Wolliani illalla. — Antoniaa oli mahdoton taivuttaa lähtemään.
— No niin, silloin minäkin lähetän omasta puolestani peruutuksen.
— Älä millään muotoa — sinulle tulee täällä varmaan tavattoman ikävää.
— Niinpä tietysti, koska minun pieni lohduttajani ei itse voi ottaa
vastaan lohdutusta keneltäkään, paitsi ehkä sinulta. Mutta vuoden
ensimäisenä päivänä kuuluu perhetapoihin, että kärsitään ikävää
—yhdessä.