XIII

Ensimäisen päivän loppu.

Sen jälkeen kun Antonia oli huolellisesti kiertänyt pienokaisen

ympärille vaipan ja seurannut katseellaan Pekan kulkua alas rappusia,

hän meni omaan huoneeseensa, lukitsi oven ja vaipui polvilleen. Hän

ei koskaan ollut tuntenut niin suurta tarvetta rukoilla kuin nyt,

sillä ellei rukous antaisi hänelle sitä apua, jota hän nyt tiesi

tarvitsevansa, niin mitä hän tekisi saadakseen voimaa jatkamaan uutta

elämää?

Wolrat oli siis vihdoinkin palannut — mutta varmaankaan hän ei enää

koskaan, koskaan ole hänelle sama kuin ennen.

Antonian katse viipyi ovella, joka johti makuuhuoneesta saliin,

Kutsuisikohan Wolrat hänet nyt kuten illalla ennen lähtöään

pianonsoinnutuksilla selvittelylle, joka päättyisi täydelliseen

sovitukseen? Oi ei, varmaan ei. Hänellä oli silloin viimeisen kerran

ollut elämänsä käsissään. Sysätessään pois Wolratin, joka niin jalosti

oli vedonnut hänen parhaimpiin tunteisiinsa, joita vielä olisi pitänyt

olla hänen sydämessään, oli tämä valmis antamaan anteeksi, vaan ei

koskaan, koskaan unohtamaan. Kuitenkaan ei Wolrat jättänyt häntä heti.

Hänhän vartosi kokonaista kaksi kuukautta, jolloin olisi sanalla voinut

estää hänen matkansa... mutta se sana jäi lausumatta — hänen kova,

kova sydämensä ei edes ajatellut lausua sitä.

— Ja nyt, — kuiskasi hän tukahtuneesti nyyhkien, — hän ei enää

odota eikä toivo minun sitä sanaa lausuvan. Saattoi heti huomata että,

miten ystävällisesti ja avoimesti hän käyttäytyikin, hän heti ensi

hetkestä alkain muodosti välimme vain rauhallisiksi ja hyviksi, kuten

arkipäiväinen, kunniallinen avioliitto edellyttää. — No niin, —

lisäsi hän varmemmalla äänellä, — jos sen täytyy olla niin, jos hän

on kokonaan lakannut minua rakastamasta muuna kuin lapsensa äitinä,

niin on sekin enemmän kuin ansaitsen, enkä minä tule koskaan millään

hellämielisellä surulla koettamaan vaikuttaa häneen. Yhtä varmaa on

kuitenkin, että minun täytyy pian, ehkä jo tänään päivällisen jälkeen,

tai viimeistään illalla puhua hänelle muutamia omastatunnostani

lähteviä sanoja. Mutta hänen ei tarvitse käsittää niitä siten, että

minun sydämeni joka sykäyksellään pyrkii häntä kohti, sillä en tahdo

sitä tyrkyttää, koska sillä ei enää ole arvoa...

Sillä aikaa kun tämä tapahtui Antonian huoneessa ja hän viimein

vuodatetuista kyyneleistä ja hartaasta rukoilemisesta keventyneenä

tunsi kykenevänsä viisaasti ja arvokkaasti ottamaan vastaan itselleen

luomaansa kohtaloa, esitettiin kapteenin puolella iloisempi kohtaus.

Asetettuaan pojan viereensä lattialle hän oli aukaissut yhden

matkalaukuistaan sekä alkanut Pekan avulla purkaa sen sisältöä, ja heti

kun sieltä oli tullut näkysälle joku sellainen välkkyvä leikkikapine,

mikä on omiaan tuottamaan lapselle rajua iloa, osoitti herra Hanefelt

nuorempi niin myrskyisää ihastusta, että hän alkoi omin tuumin avustaa

kaikkien niiden tavarain esillevetämistä, joihin hän vaan saattoi

pienillä käsillään tarttua.

— Rakas Pekka, — virkkoi kapteeni, — luulenpa ettet sinä välitä

mistään näistä kapineista, sillä sinähän olet jo suuri mies. Mutta

sano, mistä sinä pidät, niin voit olla varma siitä, että minä ostan sen

sinulle!

— Koska kapteeni kerran kysyy, — vastasi Pekka ujostelematta, —

niin saatanhan sanoa, että pidän kolmesta esineestä — sillä kun

jossain sadussa annetaan jonkun toivoa, niin saa hän aina esittää kolme

toivomusta.

— Aivan niin. Annahan siis kuulua ensimäinen toivomuksesi!

— Katsokaas, kapteeni, koska minusta kerran aikaa myöten tulee

pehtoori ja väen täytyy silloin noudattaa minun käskyjäni, niin

arvelen, että olisi sekä tarpeellista että hauskaa saada nyt jo tottua

käskijän toimeen. Jos minulla nyt olisi oma koira, opettaisin minä sen

sävyisästi tottelemaan minua — ei niin, että tahtoisin harjoittaa sitä

niinkuin eversti harjoitti koiriaan, mutta minä haluaisin, että koira

ymmärtäisi minua ja pitäisi minusta.

— Hae sellainen koira, josta pidät, suuri ja uljas, niin minä maksan

sen ja ostan sille hopeisen kaulanauhan, johon on kaiverrettu sinun

nimesi.

Pekan silmät säteilivät tyytyväisyydestä. Hän loi kapteeniin kauniin

katseen.

— Sepä on jotain, mistä voi iloita! huudahti poika —-Minä tiedänkin

jo, mistä saan sellaisen koiran, mutta sen nykyinen omistaja osaa

kyllä määrätä siitä kelpo hinnan, joten minä pelkään ilmaista toista

toivomustani. Kas, minä haluaisin myös oikean kellon, sellaisen, jota

vedetään avaimella, sillä pehtoori tuskin tulee toimeen ilman kelloa.

— Sinä olet aivan oikeassa, ja kellon saat joululahjaksi. Entä mikä on

kolmas toivomuksesi?

— Pelkäänpä, että kapteeni nauraa sille, mutta koska minusta nyt

pitäisi tulla herra, olisi mainiota, jos pojat koulussa huomaisivat

välillämme olevan eron, ja minun mielestäni ei mikään ole hienompaa

kuin riisua jalastaan kalossit ja panna ne taas jalkaansa; eikä

rouva Brandtinkaan silloin tarvitsisi alinomaa valittaa, että minun

saappaistani jää jälkiä lattialle.

Tietysti päätettiin, että Pekka saisi itselleen uudeksivuodeksi

kalossit, minkä jälkeen kapteeni, jota huvitti pojan luonteenlaatu,

kysyi, eikö hän kadehtinut kasvattiveljeään sentähden, että tästä oli

tullut Melldalin omistaja, kun sitävastoin hänestä, Pekasta, luvattiin

tehdä vain pehtoori.

— Jumala varjelkoon minua sellaisesta epäkiitollisuudesta everstiä

kohtaan. Ei, sanonpa kapteenille, etten ole koskaan kadehtinut

Karlia. Hänestä kai tulee upseeri tai jotain muuta hienoa, josta on

seurauksena, ettei hän paljoa oleskele maalla, vaan saan minä sillä

aikaa esiintyä täällä herrana, ja siitä ei olisi tullut mitään, ellei

Karlille olisi annettu Melldalia; mutta kylläpä hän sitten saakin

minusta luotettavan miehen; minä katson hänen parastaan paremmin kuin

hän itse.

— Kiitos vastauksestasi, poikani! Se on sinulle kunniaksi, ja saat

olla varma, ettei se rakkaus, mitä olet osoittanut tätä pientä

veitikkaa kohtaan — joka nyt näyttää särkeneen ensimäiset lelunsa —

jätä sinua huolenpidotta minun puoleltani.

Vaunujen jyminä keskeytti nyt keskustelun.

Herra Brandt nimittäin saapui kotiin. Ja koska tämä nyt kapteenin

mielestä tuli parhaaseen aikaan pelastamaan hänet kahdenkeskisestä

päivällisestä vaimonsa kanssa, lähetti hän heti Pekan sanomaan hänen

armolleen, että "pikku herraa" huvitti suuresti vierailu, sekä

kysymään, oliko hänen armollaan mitään sitä vastaan, että herra ja

rouva Brandt kutsuttaisiin päivälliselle. Jos hänen armonsa olisi

siihen suostuvainen, piti Pekan rientää viemään kutsu perille.

Niin pian kun kapteeni oli jäänyt kahden pienen poikansa kanssa,

nosti hän hänet käsivarrelleen, voidakseen oikein katsella kaikilta

puolin ja kaikissa valoissa saamaansa aarretta; ja hän piti näytteenä

lapsen tulevasta sielunkyvystä, että tämä osoittamatta vähääkään

tyytymättömyyttä antoi irroittaa itsensä hauskasta leikistä sarvikarjan

kanssa, huvittaakseen itseään ainoastaan isän pitkällä parralla.

Tuntien ylpeyttä, onnea ja tuskaa hän näki tämän Antonian pienoiskuvan

viattomasti hymyilevän hänelle, ja hetkeksi unohti hän kaiken muun,

ollen vain onnellinen siinä tietoisuudessaan, että hänellä on lapsi,

jota hän voi rakastaa ja sen eteen elää.

Antonia ei päinvastoin ollut lainkaan onnellinen kuullessaan Pekan

sanoman. Hän käsitti, että Wolrat tahallaan vältti kahdenkeskistä

seurustelua. Mutta olihan hän juuri äsken päättänyt osoittaa rohkeutta

ja malttia. Vastaus oli siis hänen miehensä toivomuksen mukainen.

Antonian tarjoama päivällinen oli valikoidun hieno ja hän oli tarkkaan

muistanut kapteenin entiset mieliruoat, minkä seikan viimemainittu

hymyillen huomasi. Kun vielä tuli lisäksi erinomainen viini, jäte

nuoren Wolratin ristiäisistä, emännän kevyt, miellyttävä käyttäytyminen

sekä se vilkkaus, jonka aikaansai rouva Brandtin teeskentelemätön

puheliaisuus, on helposti ymmärrettävää, ettei päivällistä häirinnyt

minkäänlainen jäykkyys; ja se pieni seura, joka otti osaa jälkiruoan

syömiseen, nimittäin nuori herra Brandt, herra Pekka ja talon toinen

isäntä, lisäsi suuresti tämän perhejuhlan kodikkuutta.

Ei saattanut muuta kuin uskoa luontoa ja todellisuutta, kun Antonia

päivällisen jälkeen näki miehensä iloisesti leikkivän lasten kera ja

hämmästelevän rouva Brandtin kanssa, joka oli onnellisesti voittanut

ensi kunnioituksensa ja näytti nyt hieman pahastuneelta kapteenin

nauraessa hänen poikansa kömpelöille liikkeille ja rohjetessa taputtaa

käsiään, kun pienokainen aina pari kolme askelta astuttuaan sortui

lattialle perin erilaisiin, mutta somiin asentoihin.

Nuoremman väen poistuttua toivoi Antonia herrasväki Brandtinkin

lähtevän, mutta kapteeni oli juuri silloin innostunut kertomaan

Krimin sodasta, sen loistokohdista ja kurjuudesta, ja niin seurasi

voimakkaasti ja värikkäästi kuvattu tapaus toistaan, kunnes sekä tee

että illallinen oli tuotu sisään ja nautittu, minkä jälkeen herra

Brandt Antonian suureksi epätoivoksi, mutia kuten näytti, kapteenin

kiistämättömäksi mielihyväksi sanoi, miten "säälittävä" hänen armonsa

oli ollut miehensä poissaollessa. Viimein kuitenkin kapteeni keskeytti

keskustelun, luoden puoliksi läpitunkevan, puoliksi peitetyn katseen

punastuvaan, tuskittlevaan vaimoonsa, joten herra Brandt ei saanut

pitkittää hyväntahtoista vaivannäköään selvittää kaikkea, mikä oli

ollut hämärää.

— Huomenna, parahin herra Brandt, — virkkoi hän, — teemme selvän

asioista — tulkaa ennen aamiaista! — Ja yhtä nopeasti kuin aurinko

oli ympäröinyt vieraat sädekehällään, yhtä pian valaisi kapteenin

olentoa kalpea kylmä kuu: hauska seuramies muuttui ylvääksi,

suletuksi, jäykäksi herraksi, joka ei enää jaksanut pitää kasvoillaan

miellyttävää naamiota.

Aiheutuiko se siitä, että herra Brandt oli ajattelemattomasti

koskettanut vaarallista asiaa?

Hetimiten lausuttiin jäähyväiset, ja rouva Brandt katsoi täytyvänsä

hyljätä aikomuksensa kutsua kapteeni ja hänen armonsa luokseen

päivälliselle. Kun hän nyt katsoi isäntään, ei hän käsittänyt, kuinka

hän oli uskaltanut olla niin tuttavallinen.

* * * * *

— He ovat hyviä ja kelpo ihmisiä, — sanoi kapteeni kahden rouvansa

kanssa, — mutta tiedätkö, rakas Antonia, minun oli lopussa tavattoman

vaikea pysyä hereillä — yöllisen matkan jälkeen on myöskin uni

tarpeellinen. Annathan siis anteeksi, jos nyt heti toivotankin sinulle

hyvää yötä!

— Voi Wolrat, älä mene suomatta minulle pientä hetkistä! En tahdo

pidättää sinua kauan enkä vaadi sinulta mitään vastausta. Pyydän sinua

ainoastaan vähän aikaa kuuntelemaan minua, ennenkuin rupeat levolle

kodissasi ensimäisenä yönä paluusi jälkeen.

Kapteeni näytti tavattoman haluttomalta, mutta istuutui kuitenkin.

Hänen ilmeensä ei kuitenkaan ollut vaimonsa pyyntöä noudattavan

puolison, vaan sivistyneen miehen, joka ei, olematta epäkohtelias,

pääse vapautumaan naisesta, joka haluaa saada osakseen hänen huomiotaan.

— Et ole maininnut mitään äidistä, — aloitti Antonia jälleen, —

mutta tiedän, ettei siihen ole syynä se, että olisit hänet unohtanut.

— Ei, — vastasi Wolrat, — en voi koskaan unohtaa tuota erinomaista

naista, mutta suothan minun ensin hieman tottua tähän niin kutsuttuun

kotiin, ennenkuin kosketamme hänen muistoaan, jota tulen aina

rakastamaan.

— En aio tunkeutua mihinkään yksityiskohtiin, — virkkoi Antonia

täydellisesti salaten, kuinka loukkaantunut hän oli. — Minun

täytyy ainoastaan sanoa, että äiti kaikkein viimeiseksi lausui sen

vakaumuksen, että siiloin kun minä saan rohkeutta tunnustaa sinulle,

kuten nyt teen, että olen syvästi katunut sitä arvotonta menettelyä,

jota osoitin saadessani eräänä iltana osakseni sinun luottamuksesi

sekä jatkoin sitä loukkaamalla sinua vaatimuksella, jota vasta pitkän

aikaa jälkeenpäin arvostelin oikealta näkökannalta, niin sinä (niin

äiti luuli) antaisit minulle anteeksi ja soisit lapsesi äidille jälleen

sijan sydämessäsi. Teetkö sen, Wolrat? Pelkään, että et sitä voi,

mutta missään tapauksessa en tahdo kuvaamalla pitkiä kärsimyksiäni ja

taistelultani koettaa vaikuttaa sinuun, jolle olen valmistanut niin

katkeran elämän.

— Kiitän sinua, Antonia, — vastasi Wolrat, hilliten ääntään niin,

että olisi pitänyt luulla hänen olevan rauhallisen, — minä kiitän

sinua vakavasti siitä, että olet antanut tämän tärkeän selityksen niin

lyhyesti, valmisteluitta ja muuttumatta herkkämieliseksi, joten minun

ei tarvinnut olla liian kauan piinapenkillä. Mutta nyt ei tunnustuksesi

merkitse mitään. Vuosikausia on sen ja nykyisen ajan välillä, ja

vähemmän tarvitaan asioiden arvostelemiseen uusilta näkökannoilta.

Olen jo tullut ymmärtämään, että käsityskykysi on nyt viisaampi sekä

että olet kohonnut suurempaan naiselliseen tuntemukseen, ja minä

luulen niiden kantaneen hyvän hedelmän, jonka hyödyttävää vaikutusta

suhteeseemme en epäile. Mutta nyt minä pyydän, jos rauhani on sinulle

rakas, että annamme menneisyyden olla levossa, sillä — kuten jo

kirjeessäni mainitsin — muisto on meidän vihollisemme.

— Rakas Wolrat, sinun sanasi osoittavat, että olet päättänyt olla

koskaan unohtamatta. Olkoon sitten niin — en ole oikeutettu sen

johdosta valittamaan, vaan mukaudun ilman muuta siihen hiljaiseen

ohjelmaan, jonka sinä olet meidän elämällemme viitoittanut. Tahdon

ainoastaan lisätä, että ellei eversti olisi ottanut pikku Karlia, niin

minä olisin sen tehnyt, enkä milloinkaan, milloinkaan olisi kysynyt

hänen nimeään, jonka minä kerran niin röyhkeästi tahdoin tietää.

Nämä sanat lausuttuaan kohtasi Antoniaa aivan odottamaton yllätys:

hänen miehensä nimittäin purskahti nauruun, josta saattoi eroittaa

kuolettavan ivan kirpeän sävyn.

— Kautta sielu-parkani, — huudahti Wolrat, — tämä on jo liikaa;

tiesin, että sinussa ennen oli vallitsevana jäykkä, vaativa,

hillitön henki, mutta että olet vaihtanut tämän luonteenominaisuuden

teeskentelyyn, joka on kaikista vioista tuomittavin, sitä en ole

tiennyt koskaan ennenkuin nyt.

— Wolrat, mitä Jumalan nimessä tämä merkitsee — luuletko, että minä

voisin teeskennellä sinulle?

— Luulen, että myönnytykseesi olla enempää tiedustelematta sitä nimeä,

joka herätti sinussa rajun mustasukkaisuuden, on jokin oivallinen

syy. Sinä olet kuitenkin alentunut turhaan, ja minä sanon ainoastaan

että jos sinä vielä kerran tekeydyt tietämättömäksi, niin minä lähden

Hagestadista toisen kerran, ja siiloin en kunnioita luonnettasi yhtä

paljon kuin vielä tunti sitten.

Lausuttuaan nämä sanat, jotka selvästi kuohuva viha purki hänen

huuliltaan, hän tarttui kynttilänjalkaan ja lähti ovelle päin,

toivottamatta edes hyvää yötä.

Antonia ei häntä estänyt. Hän ei tuntenut vähääkään suuttumusta, sillä

hän huomasi tuottaneensa Wolratille kärsimystä, jota hän puolestaan ei

lainkaan käsittänyt.

Ehdittyään oven luo kapteeni kuitenkin pysähtyi ja hetken mietittyään

kääntyi äkkiä takaisin, luoden vaimoonsa katseen, joka, mitä kauemmin

se hänessä viipyi, muuttui aina synkemmäksi, Wolratin kuitenkaan

havaitsematta, että se olisi aiheuttanut Antoniassa pienintäkään

samassa suhteessa syntyvää epävarmuutta tai hämmennystä.

— En tietenkään saata ensimäisenä iltana poistua luotasi toivottamatta

sinulle hyvää yötä, — virkkoi hän harmistuneesti.

— Se osoittaa, että vaikka sinun mielesi kuohuukin, saa sinun jalo

sydämesi kuitenkin aina lähettää kuiskauksen. — Ja lauhduttava hymy

huulillaan meni Antonia luinen luokseen. — Hyvää yötä, rakas Wolrat!

— Hän kuroitti huulensa hänen suudeltavakseen, kuten aina rakastettava

vaimo herralleen ja miehelleen, solmiessaan rauhaa.

Wolrat vastaanotti suudelman jotenkuten ihmeissään, lähtien sitten

huoneesta heti.

Siten päättyi ensimäinen ilta.