XXV

Pikku Wolrat oli koko aamupäivän tavattoman kärtyisä. Antonia sai

tuskin aikaa olla sisällä niin kauan kun hänen miehensä luki saarnan

hänelle, Pekalle ja kotonaolevalle palvelusväelle. Kapteeni oli tänä

päivänä hyvin kärsivällinen ja kotoisella tuulella; hän ei näyttänyt

läheskään niin jäykältä ja hienolta kuin tavallisesti, ja hän kävi

kolme kertaa lastenkamarissa ottamassa pienokaisen lopen väsyneeltä

äidiltä. Mutta hän huomasi pian, ettei poika välittänyt hänen

tunteistaan, vaan aina kun tuskat lisääntyivät piti enemmän Pekan

hauskoista ilveistä, mikä seikka aiheutti sen, että kapteenin käynnit

lyhenivät. Onneksi lapsi tyyntyi aterian lähestyessä, jotta Antonia sai

aikaa pukeutua huolellisesti päivällistä varten.

Antonialle oli hyvä, että hän muisti miehensä tavattoman heikkouden

aistikkaita naisten pukimia kohtaan ja kun Wolrat sitten astui sisään

saliin mustassa juhlapuvussa ja rinnastaan niin valkoisena ja hienona

kuin lähdössä suurille juhlapäivällisille, oli Antonia oikein jyvillään

esiintyessään yhtä sirona uudessa safiirinsinisessä hameessaan, joka

somin poimuin kietoutui hänen uhkean, nuortean vartalonsa ympäri.

Mutta molemmat hymyilivät hieman hämillään toisilleen, kun he yksinään

kaikessa komeudessaan olivat vieraina pöydässä.

Tähän saakka olivat pieni Woll-Woll ja hänen opettajansa Pekka

olleet aina mukana aterialla, mutta nyt, sen jälkeen kun kapteeni

ritarillisesti oli johtanut naisensa pöytään, alkoivat he syödä kahden

syvän hiljaisuuden vallitessa; lukuunottamatta muutamia välttämättömiä

lauselmia jatkui ateriaa samalla lailla aina siihen saakka, kunnes he

pääsivät jälkiruokaan.

— Sinä ainoastaan maistelet viiniä, — virkkoi Wolrat kiintyneenä

katselemaan vaimonsa punastuvia poskia, ja tämä puna johtui siitä,

että tämä luuli huomaavansa hänen katseessaan jotain, mikä muistutti

suloisesta menneisyydestä.

— Jos saan itse esittää maljan, — vastasi Antonia hymyillen, — niin

juon lasini pohjaan.

— Minulla ei ole mitään sitä vastaan... Sen jälkeen tulee minun

vuoroni.

— No niin, rakas Wolrat, siinä tapauksessa me juomme sen vihollisen

luodin maljan, joka on otettu pois sinun olkapäästäsi. Jos se olisi

sattunut vähän alemmas, olisi se osunut sydämeesi ja samalla minunkin

sydämeeni, sillä kuinka olisin voinut enää sitten elää... Kilistäkäämme

siis sille järkevälle luodille, joka osoitti voivansa totella

korkeampaa käskyä kuin ihmisten antamaa.

Hänen ojentaessaan kätensä pöydän yli putosi helmi hänen silmästään

lasiin, jonka hän syvästi liikutettuna tyhjensi pohjaan.

— Kiitos, Antonia! Se oli ylevän vaimon esittämä malja, ja kuten olet

lausunut toivovasi, me kiinnitämme sen luodin johonkin... Mutta nyt on

minun vuoroni, ja minun esittämäni malja täytyy meidän myöskin juoda

pohjaan. — Wolrat täytti molempien pikarit kukkuralleen. — Minä —

tavoitteli hän — minä juon ensi uudenvuoden maljan, sillä kun se

saapuu, olemme me silmä silmää vasten kuluttaneet kaksitoista kuukautta

aikaa, tuota vaativaa valtiasta, sekä oppineet käsittämään, onko se

meidän vihollisemme vai ystävämmekö... Suostutko ehdottamaani maljaan?

Ilosta väristen — sillä tämähän merkitsi, että asiat alkoivat muuttaa

— kiiruhti Antonia tyhjentämään lasinsa, noustakseen samalla pöydästä

tapansa mukaan nukuttamaan pienokaista ennen kahvin juontia.

— Anna takkavalkean leimuta kirkkaana, — virkkoi kapteeni. —

Minä tulen perässä heti kun olen vaihtanut ylleni mukavamman nutun

nauttimaan pienen päivällislevon keinutuolissa, sillä siinä on

korkeampi selkänoja kuin salissa olevassa.

Mutta kapteeni ei tullutkaan pian, joku alustalaisista oli herra

Brandtin poissaollessa kääntynyt asiassaan itse isännän puoleen, ja

valkea lukuhuoneen takassa leimusi enää heikosti ja olisi luonut

kammioon liian huonon valaistuksen, ellei sillä aikaa olisi lamppua

tuotu sisään.

Yöllisestä valvomisesta väsyneenä teki Antonia kaikkensa pysyäkseen

hereillä, mutta kuten silloinkin, jolloin Wolrat oli ensi kerran hänen

levätessään käynyt tässä huoneessa, niin tapahtui nytkin, että hänen

tahtonsa antoi myöten ja seurasi hänen väsähtäneitä aistejaan unien

maailmaan. Ja se uni, joka nyt valtasi hänet piiriinsä, oli niin

suloinen, ettei hän tahtonut herätä. Miellyttävässä horrostilassa

ollessaan hänestä tuntui kuin hänen miehensä olisi astunut sisään,

hiipinyt varpaillaan sohvan viereen, kuunnellut tarkkaan, kumartunut

sen jälkeen painamaan hänen suortuvilleen suudelman, jossa oli

sellainen entisajan intohimon hehku, että Antonia tunsi sen käyvän läpi

koko olentonsa. Voi, miten erilainen tämä suudelma olikaan verrattuna

siihen, jolla Wolrat kotiin palatessaan oli häntä tervehtinyt, ja

kuinka erilaisia kaikki ne, jotka hän oli saanut miehensä lähtiessä

pienille matkoilleen ja niiltä palatessa! Antonia heräsi huoahtaen ja

valittaen sitä, että oli tuntenut onnea ainoastaan unessa.

Aukaistessaan silmänsä hän havaitsi pienokaisen lepäävän käsivarrellaan

aivan rauhallisesti ja ymmärtäväisesti ja katsellen häntä suurilla,

täysin kehittyneillä silmillään. Poikanen oli jo terve, ja koska

Antonia huomasi, että hänen miehensä oli tullut sisään ja istuutunut

keinutuoliin, aikoi hän viedä pojan pois, ettei tämä häiritsisi isää.

Mutta kun keinutuoli oli lähellä takkaa, ei hän voinut vastustaa

kiusausta pysähtyä sen viereen ja ristien lapsen kädet kuiskata:

— Pikku Woll-Woll, auta minua rukoilemaan Jumalaa, että Hän saattaisi

isän uskomaan minua!

— Isä, isä! — huusi poika, kurkoittaen pienet kätensä

korkeavartaloista miestä kohti, joka täysin heränneenä istui

keinutuolissa liikkumattomana, pää nojautuneena kättä vasten. Kuiskaus

ja lapsen huudahdus eivät olleet jääneet häneltä kuulematta. Hän

katsahti ylös, ja hänen ottaessaan pojan polvelleen näki Antonia

vilauksen hänen kasvoistaan. Niissä kuvastui liikutus, ja suurissa

mustissa silmissä oli surun ilme, mikä vaikutti Antoniaan valtavasti.

— Ehkä otat tämän rakkaan pienokaisen hetkeksi, — virkkoi W, ja hänen

äänessään ei ollut tavallista syvää sävyä. — Tule sitten takaisin,

mutta käske, että kahvia ja kuusta viivytellään vielä puolisen tuntia.

Antonia riensi täyttämään määräystä ja jättämään pojan Pekan huostaan.

Sen jälkeen hän palasi, istuutuen aivan lähelle miestään. Hän ei

koettanut pienimmälläkään tavalla herättää Wolratin huomiota, joka

näytti keskittyvän vallan sisäänpäin.

Viimein tämä loi nuoreen vaimoonsa lempeän katseen.

— Mitä Jumalan pitäisi saattaa minut uskomaan? — kysyi hän.

— En rohkene sitä sanoa... en tiedä, voisinko kestää nähdä sinua nyt

samanlaisena kuin ensimäisenä iltana. Jumala on armollinen, mutta sitä

et ollut silloin sinä, rakas Wolrat!

— Muistan, etten valitettavasti voinut hallita mielenliikutustani.

Mutta olin hillinnyt itseäni niin koko päivän, etten jaksanut enää

enempää, kun sinä niin kovasti koettelit minua.

— Mutta juuri sitä minä en käsitä... Ja se, jota minä rukoilin Jumalan

saattamaan sinut uskomaan, oli, että minä en voi teeskennellä sinulle,

sai, rakas Wolrat, minä vannon, että en teeskennellyt vakuuttaessani

sinulle, etten koskaan kysyisi pikku Karlin äidin nimeä... Olenko minä

nyt sama ylpeä ja mustasukkainen nainen kuin ennenkin? Eivätkö katumus

ja kärsimys ole minua puhdistaneet?

— Kuunnellessani sinua nyt en voi uskoa muuta kuin että sinun huulesi

erehtymättömästi puhuvat totta... Ja nyt kun olen tyyni, tuntuu

minusta, ettei sinun olentosi ole sen naisen, joka kohoutuakseen ja

voittaakseen hylkäämänsä sielun alentuu arvottomaan narripeliin...

Mutta toisaalta on totta, että järkeni kieltää minua uskomasta

mahdotonta. Etkö sinä terävänäköisyydelläsi jo kaksi vuotta sitten

käsittänyt, kuka on lapsen äiti? Ja kuitenkin sinä annoit nämä

vuodet kulua koskaan avoimesti kirjoittamatta minulle niistä uusista

vaikutelmista, joiden olisi pitänyt olla seurauksena siitä mitä kuulit

ja näit...

Kapteenin ei ollut vaikea huomata vaimonsa avomielisistä, ylpeistä

kasvoista kuvastuvaa rajatonta hämmästystä.

— Wolrat, — huudahti hän kiihkeän voimakkaasti, — äitini muiston

nimessä vannon, etten tiedä mitään siitä, mitä sinä näyt edellyttävän

minun tietävän! Olen elänyt aivan erilläni, ja kuka sitäpaitsi olisi

uskaltanut puhua minulle siitä?

— Sanohan — etkö sittemmin päässyt selville, kuka oli se henkilö,

jonka näit tulevan Jokitorpasta? Muistat kai minulle lähettämäsi hullun

kirjeen, jonka minä sanaakaan sanomatta palautin. Siihen aikaan minä

melkein vihasin sinua... Mutta enhän annakaan sinulle aikaa vastata.

— Voi, muistan varsin hyvin sen kirjeen, jonka kirjoitin

mustasukkaisuuden raivossa. Ja kun sain tietää, että ratsumestari

Holst oli se mies, jonka olin luullut sinuksi, arvelin hänen käyneen

Jokitorpassa sinun pyynnöstäsi.

— Etkö arvellut mitään enempää?...

— En, olin niin väsynyt, etten jaksanut ajatella niitä muutamia

merkillisiä sanoja, jotka hän minulle lausui.

— Ja kun eversti otti pojan Melldaliin, etkö silloinkaan ajatellut

mitään?

— En muuta kuin että sisaresi, joka oli saavuttanut sinun

luottamuksesi, minkä vuoksi poika lähetettiin tänne, jalomielisesti otti

suorittaakseen sen tehtävän, jota sinä olisit voinut odottaa vaimoltasi.

— Se kuulostaa uskomattomalta, ja kuitenkin näen katseestasi, että

puhut totta... Mutta kun eversti muutti testamenttinsa, kun hän teki

kasvattipoikansa Melldalin ainoaksi perilliseksi sekä määräsi lesken

menemään naimisiin sen miehen kanssa, jonka kihlattu tämä oli ollut

kauan, ennenkuin äidin ankaruus särki solmitun liiton, eikö sinulle

sittenkään selvinnyt mitään?

— Hyvä Jumala, kuinka sokea, kuinka umpisokea olen ollut! — huudahti

Antonia, joutuen kiihkeän liikutuksen valtaan. — Oi Wolrat, sinun

täytyy, sinun täytyy käsittää, miten huimaavan korkealla minun hämärät

ajatukseni ovat olleet tästä mahdollisuudesta, joka nyt salaman tavoin

iski tajuntaani! Leonore ei koskaan ollut tuttavallinen minulle: hän

eli saavuttamattomassa sädekehässä. Mutta vastaa, oi vastaa, että sinä

uskot minua!

— Odota, odota hetkinen!... Kun ratsumestari oli täällä — minun

täytyy sanoa sinulle, että hän jumaloi sinua kuin pyhimystä, sillä

hän luulee sinun hienotunteisuudesta käyttäytyneen välttelevästi —

eikö sinua silloin liikuttanut hänen avomielisyytensä, joka, sen olen

kuullut häneltä itseltään, oli sellaista laatua, että sinun oli melkein

mahdoton jäädä epätietoisuuteen?

— Kyllä, Wolrat, minua liikutti se, että hän jalomielisesti tahtoi

ottaa osaa minun onnettomuuteeni, mutta minä en käsittänyt mitään

ja vakuutin hänelle, että sinun ja minun eristäytyminen toisistamme

on aiheutunut siitä, että minä olen loukannut sinua. Ja enkö ollut

oikeassa? Se haava vuotaa verta ehkä vielä... Minä, sinun vaimosi,

joka rakastin sinua eniten maan päällä, annoin sinun valita joko eron

tai sellaisen teon, että pettäisit sen naisen, jota luulin sinun

rakastaneen... Kun nyt muistelen sitä hetkeä, tunnen niin syvää

häpeätä, että tuskin enää rohkenen...

Antonia ei saanut puhua loppuun. Ennenkuin hän oli ehtinyt aavistaakaan

sovituksen mahdollisuutta, oli Wolrat kiertänyt käsivartensa hänen

ympärilleen, ja hänen uskollinen miehensydämensä sykki vaimon sydäntä

vasten. Taivaan ihanuus aukeni, ja mitä pitemmälle nämä pyhiinvaeltajat

olivat kulkeneet eri teitä, sitä lujemmin yhdistyivät he nyt yhteisellä

tiellä, joka johtaisi heidät heidän suuren matkansa maaliin.

— Antonia, rakas vaimoni, tämä kuukausi täällä sinun läheisyydessäsi,

mutta kuitenkin niin kaukana sinusta, on ollut kauhea; ja pitkän aikaa

ennenkuin minä tänä siunattuna uudenvuodenpäivänä luin ääneen saarnan,

olin pitänyt saarnan itselleni kovuuteni, ylpeyteni ja sovittamattoman

suvaitsemattomuuteni johdosta. Mutta kuinka rakastettavasti ja

sovittavasti sinä minua aina kohtelitkin, kadottamatta kuitenkaan

naisellista arvokkuuttasi, en minä voinut unohtaa, että sinä, jonka

luulin arvanneen asian laidan kokonaisuudessaan, annoit minun odottaa

tunnustustasi sellaisen iankaikkisuuden ajan, suostuen liian myöhään

anteeksiantoon, mikä minun mielestäni oli teeskentelyä. Vasta tätä

aamua vastaisena yönä selveni totuus minulle... Jos sinä puolestasi

voit suoda minulle anteeksi, niin on sinulla lohdutuksena se, että olen

koko ajan uskollisesti rakastanut sinua; ja siitä olisit saanut varman

vakuuden, ellen olisi hävittänyt sitä kirjettä, jonka jätin herra

Brandtille annettavaksi sinulle siinä tapauksessa, jos olisin kaatunut

Krimillä. Oletko tyytyväinen minun tunnustukseeni?

— Oi Wolrat, ei ole rajoja sillä autuudella, joka on vallannut

minut voittaessani jälleen sinut takaisin! Ja ole varma siitä, että

nämä kaksi vuotta ovat! tehneet minut arvokkaammaksi elämään Jumalan

ihanassa maailmassa täyttämässä velvollisuuteni! Minä korvaan kaikki

sinulle tuottamani kärsimykset.

— Tiedän sen... ne on jo korvattu. Eikä minulla ole syytä katua

näitä vuosia, jotka olen uhrannut kunniata tuottaneeseen toimintaan;

minä voin nyt hyvällä syyllä asettautua lepoon ja ruveta mahdikkaaksi

maanviljelijäksi. Meidän onnemme kasvaa rajattomiin, ja minä kiitän

Jumalaa, ettet paljastanut mitään rakkaalle langollemme. Armaani,

tietoisuus siitä, ettei kukaan aavista eromme syytä, paitsi me itse,

tuottaa pyhää iloa. Varmaan se on herättänyt arveluja, mutta silti se

pysyy aina — salassa maailmalta.

— Niin, kaikeksi onneksi... Mutta kas tuollahan jo tuodaan kahvia ja

uudenvuodenkuusta ja...

— Pikkuherraa! — huudahti kapteeni ja hypähti paikaltaan iloisena

kuin uusi ihminen, vastaanottaen Hagestadin perillisen pehtoori Pekan

käsivarsilta.