XXII

Hän palaa.

Marraskuu oli kulunut loppuun ja sijaan oli tullut joulukuu, kun koitti

se päivä, jolloin Antonia kirjeellisen tiedon mukaan vihdoinkin sai

odottaa miestään kotiin. Ennen tätä viimeistä kirjettä oli Wolrat

kirjoittanut hänelle pari riviä, joissa hän ilmoitti "esilläolevien

seikkojen vuoksi" hyväksyneensä sen, ettei Antonia ollut matkustanut

Tukholmaan. Samalla hän pyysi, ettei hänen autuaan setänsä kahdessa

huoneessa mitään muutettaisi, vaan että ne ainoastaan olisivat

järjestyksessä. Makuuhuone tosin oli raskaiden tummanvihriäisten

verhojen vuoksi jotenkin pimeä, mutta sellainen voitaisiin jälkeenpäin

muodostaa maun mukaan.

Huoneet olivat jo ennestäänkin hyvässä kunnossa, sillä ne olivat samat,

joissa kapteeni oli asustanut edellisellä käynnillään Hagestadissa.

Ja nyt aamupäivällä (joka oli harvinaisen kirkas siihen vuodenaikaan)

seisoi Antonia, luotuaan viimeisen tarkastelevan silmäyksen kaikkeen,

ulommaisen akkunan vieressä, josta oli laaja näköala, katsellen tielle

päin.

Tuntui hieman kummalliselta, mitä Antonia ei itsekään voinut selittää,

että hän nyt oli niin täydellisen tyyni, päinvastoin kuin silloin,

jolloin hänen sydämensä oli täyttänyt tuska luullessaan ratsumestarin

saapuessa tämän olevan hänen miehensä.

Ja tämä levollisuus johtui siitä, että hän niin kauan oli elänyt

painostavassa jännityksessä, jotta hänen hermonsa olivat veltostuneet,

tai oliko se seurauksena hänen lakkaamattomista rukouksistaan, ettei

hän häiritsisi miehensä tuloa kuohuvista tunteistaan aiheutuvalla

hysteerisellä kohtauksella — kaiken kaikkiaan: hänen seisoessaan

hienosti, mutta kuitenkin yksinkertaisesti puettuna ja nojautuessaan

akkunanpieleen, saattoi luulla, että talon herraa odotettiin kotiin

noin muutamia päiviä kestäneeltä matkalta naapurikaupunkiin.

Mutta kyllä sentään Antonian sydän voimakkaasti sykähti, kun kello

kahdentoista aikaan kuului etäällä vaunujen vierinää, mikä lopuksi

läheni niin, että hän saattoi eroittaa korkeavartaloisen miesolennon,

joka jo oli huomannut hänet ja ottanut lakin päästään, tervehtien häntä

vakavasti ja kunnioittavasti — lyhyesti: suurenmoisen juhlalliseen

tapaan.

Kuinka Antonia sitten meni alas portaille, miten hän lähestyi vaunuja

juuri kun ne pysähtyivät, kuinka uhkea soturi tarttui kevyesti hänen

vyötäisiinsä rientäen hänen kanssaan saliin, missä hän sai vastaanottaa

syleilyn ja suudelman, jotka kumpikin olivat samanlaiset kuin hänen

tervehdyksensä akkunaan, ja miten Antonia seisoi keskellä salin lattiaa

kädessään miehensä matkavyö ja katse kasvaneena kiinni hänen jaloihin

kasvoihinsa, jotka olivat tulleet kauniimmiksi, voimakkaammiksi ja

ilmeikkäämmiksi, pitkästä toipumisajasta johtuneesta kalpeudesta

huolimatta — kaikesta siitä ei tuo nuori nainen koskaan päässyt oikein

selville. Hän eli sen uudelleen unessa, mutta ei tietänyt sitäkään,

oliko se uni suloinen vai katkerako.

Ensimäisen vakaan vaikutuksen koki hän kuullessaan hänen syvän,

miellyttävän äänensä, joka aina oli värähdellyt hänen sydämessään,

vaikka ääni ei nyt lainkaan muistuttanut tuosta viimeisestä

vaarallisesta illasta kylpypaikalla, jolloin don Carlos haaveili donna

Antonian jalkojen juuressa, johtaen hänet kuvitelmissaan Tukholmaan

Kuningattarenkadun varrella siihen taloon, josta moni hyvä sielu on

tullut pois paljon rikkaampana kuin se oli sinne mennessään, nimittäin

pääkaupungin lastenkotiin. Ei, tästä lämpimästä luottavaisuudesta ei

Wolratin ääni häntä nyt muistuttanut, mutta siinä oli kuitenkin kaunis

sointu hänen virkkaessaan:

—- Olen siis täällä jälleen, Antonia, kahden ja neljänneksen vuoden

kuluttua! Se on ollut pitkä aika, joka on tehnyt minut tarpeeksi

väsyneeksi enää kuleksimaan ympäri maailmaa. Me kyllä tulemme

onnellisiksi yhteisessä kodissamme, sillä me olemme nyt liian kokeneita

tahtoaksemme siirtää taivasta maan päälle. Minusta ei koidu sinulle

vaivaa. Olen kärsinyt ja tullut vanhaksi, kun sinä sitävastoin olet

nuorentunut ja muuttunut kahta vertaa kauniimmaksi.

Mutta viehän minut nyt heti poikani luo! Palan halusta saada nähdä

hänet. Kunhan hän vaan ei pelkäisi minua!

— Hän jo odottaa sinua! — Antonia käsitti täydellisesti, että

ainoastaan tuohon viimeiseen tuli vastata. (Kapteeni oli taitavasti

ja arvokkaasti sivuuttanut sen, mihin hänen ei tarvinnut vastata.)

— Parahin Wolrat, — lisäsi hän, — jos lapsi ei heti osoittaudu

tuttavalliseksi, niin täytyy sinun olla kärsivän. Kaikki muuttuu aivan

toiseksi niin pian kun hän tuntee sinut. — Antonia ei aikonut sanoa

mitään enempiin, mutta virkkoi kuitenkin vielä: Kiitos, rakas Wolrat,

lausumistasi sanoista! Tiesin kyllä että sinun tulosi muodostuisi

kauniiksi, ja sinun toivosi on minunkin.

— Antonia kultaseni, sinä olet kauniisti tervehtinyt kotiinpaluutani!

Mutta kiirehtikäämme — isänsydämeni ei rauhoitu, ennenkuin olen saanut

pitää lasta sylissäni!

Valoisassa, hauskassa lastenkamarissa oli paitsi Wolrat nuorempaa,

joka esiintyi erinomaisesti edukseen siroimmassa lapsenpuvussa,

mitä kukaan äiti saattaa keksiä, muuan nuori poikanen, nimittäin

lastenkodista kotoisin oleva Pekka, joka senjälkeen kun hänen

toverinsa Karl oli muuttanut Tukholmaan, oli sijoitettu täysihoitoon

herrasväki Brandtin luokse, missä hänellä oli hyvä koti ja hän sai

olla lähellä kansakoulua, jossa hän jatkoi Melldalissa aloittamiaan

opinnoita. Mutta yleensä aina kun hän oli kotona tai kun hänellä oli

lupa-aika, vietti hän useita tunteja päivässä päärakennuksessa, sillä

kukaan ei suosinut häntä enemmän kuin talon nuori valtias. Siksi

olikin anteeksiannettavaa, että Pekka hieman ylpeästi havaitsi, ettei

hänen armonsa uskonut poikaansa kenenkään huostaan niin varmasti

kuin hänen. Pekka oli saanut olla rouvan uskollisena apuna myöskin

pienokaisen sairauden aikana, koska tämä lähinnä äitiään piti eniten

Pekasta. Kiitollisuuden osoitteeksi kaikesta osakseen saamastaan

ystävällisyydestä, minkä arvon poika yksinäisessä elämässään täysin

tajusi, opetti hän joka päivä suojattiaan lausumaan nimeä "isä", jotta

se tuli pysyväksi sanaksi pienokaisen huulille, ja hän piti itse

hyvänään tämän nimityksen siksi, että lapsi vaan lausuisi sen sanan

kapteenin saapuessa.

Nyt hän parhaillaan leikki pienokaisen kanssa ja oli saanut hänet juuri

nauramaan ja näyttämään oikein iloiselta.

— Kuulehan, täällä oven luona on joku! — huusi hän nauraen. — Kenen

luulet tulevan luoksesi? Se on varmaan isä. Osaatko huutaa: Isä?

Tämän selvittävän opastuksen jälkeen oli aivan luonnollista, että

kapteenin kärsimättömänä kiirehtiessä sisään pienokainen kirkui kaikin

voimin: Isä, isä! — Mutta merkillistä oli, ettei lapsi, kuten Antonia

oli pelännyt, ollenkaan säikähtänyt isän pitkiä viiksiä eikä suurta

partaa. — Niin, isän voimakkaasta kiihtymyksestä huolimatta, mikä

kuvastui hänen kasvoillaan, hymyili poika hänelle pienellä herttaisella

suullaan ja tarkasteli häntä kauneilla silmillään, tosin kummastellen,

mutta täydellisellä käsityksellä, sekä jatkoi huutamistaan: Isä, isä!

Luonto oli tässä ohjaajana. Lapsi ei ennen ollut osoittanut mieltymystä

vieraita herroja kohtaan.

— Kaikkivaltias Jumala, mikä onni! — änkytti iki-ihastunut isä,

kantaessaan lasta käsivarrellaan ympäri huonetta. — Voi Antonia, jos

lapsi olisi kuollut, olisi ollut hyvä, etten olisi häntä lainkaan

nähnyt, sillä nyt kun olen hänet nähnyt, kun hän on kurkottanut pikku

kätösensä minua kohti, mainiten minua pyhimmällä nimellä, niin en

koskaan voisi kestää ajatusta, että nämä suuret, suloiset, säteilevät

Iapsensilmät sammuisivat iäksi. Minä otan nyt koko sydämestäni osaa

niihin tuskiisi, Antonia, joita kärsit silloin kun lääkäri jätti

pienokaisen oman onnensa nojaan.

— Vaikein kärsimykseni oli pelko siitä, että minun tulisi lähettää

sinulle niin surullinen sanoma. Mutta nyt arvaat varmasti, miten

mahdotonta minun oli lähteä Tukholmaan. Ja kuitenkin minä epäröin —

niin vaikeata oli minun olla noudattamatta sinun tahtoasi.

— Jumalan kiitos, että niin teit! — vastasi kapteeni, luoden

vaimoonsa katseen, joka ei näyttänyt tutkistelevan nykyisyyttä eikä

entisyyttä. Tuskin hän uskoi korviaan kuullessaan hänen puhuvan näin,

hänen, joka ylpeästi ja vallitsevasti oli hylännyt miehensä yrityksen

muuttaa hänen kovan mielensä lempeämmäksi.

Molemmat olivat vähällä joutua hämilleen, kun Antonia onneksi huomasi

Pekan pään uunin takana.

— Kas tässä, — virkkoi hän nopeasti, viitaten Pekalle, jonka luo

pienokainen heti tahtoi, — tässä, ystäväiseni, on pikku poikamme

kaikkein parhain ja rakkain ystävä. Hän on autuaan everstin toinen

kasvatti — Antonia lausui nämä sanat aivan tyynesti — joka on ollut

suureksi hyödyksi ja huviksi pikku Woll-Wollille (siksi kutsui tämä

itse itseään) sekä sairauden aikana että myöhemmin.

Kapteeni tarttui Pekan käteen ja katseli häntä hyvin sydämellisesti,

lausuen sitte:

— Kiitos, kunnon pikku ystävä, siitä että olet ollut hyvänä

suojelijana tälle lapselle, jota meidän täytyi koettaa karaista, jotta

hänestä tulisi yhtä suun ja reipas kuin sinä olet! Vähän ajan kuluttua

saat tuoda pienokaisen minun huoneisiini. Eikö totta, — lisäsi

kapteeni vaimonsa puoleen kääntyen, — suvaitsethan sinäkin, että

hän jo alkaa toimensa isän seuralaisena sillä aikaa kun minä hieman

levähdän ja haen matkalaukusta muutamia leikkikapineita?

Tietysti Antonia suostui siihen heti: hän ei rohjennut tuntea kateuden

kipinääkään pienokaista kohtaan senvuoksi, että tämä asetettiin

etusijalle hänestä.

— Tule pian perässä! — sanoi kapteeni Pekalle, lähtien omalle

puolelleen, missä takkavalkeat ystävällisesti leimusivat uunissa.

Tuskin oli hän päässyt yksikseen ennenkuin hänet valtasi levollisen

ulkokuoren alla piillyt myrsky; hän vaipui sohvalle ja kätki kasvonsa

pielusta vasten. Mutta kun hän siitä taas kohottautui, näkyi alusen

lemmenkukka-ompeluksella kaksi suurta kyyneltä. Hän sai myöhemmin

tietää, että se, jolle kyyneleet putosivat, oli hänen kelpo anoppinsa,

Lisen-rouvan, viimeinen korutyö, ja kuitenkaan ne eivät pudonneet hänen

muistolleen, sillä saattoi selvästi päättää niistä sanoista, jotka

hänen huulensa lausuivat, että joku muu muisto oli vallitsevana hänen

sielussaan.

— Näin, — virkkoi hän itsekseen, — näin jatkuu elämää, kunnes —

Enempää hän ei sanonut. Hän jäi istumaan sohvalle, nojaten

kyynäspäällään polviinsa ja otsaansa käsiinsä, kunnes käytävältä kuului

iloisen lapsen nauru sekä Pekan tukevat askeleet; vasta silloin

havahtui vakava mies haaveistaan.

Kokonainen auringonsäteiden virta levitti kirkkaan loiston hänen

kasvoilleen.