XXI

Kapteeni Hanefeltin lähetti.

Oli marraskuun ensimäinen päivä.

Niin pitkälle oli nuori vaimo viimeinkin päässyt monien verkkaan

laskettujen päivien jälkeen. Mutta kaukana siitä, että se tuska, jota

edellisessä luvussa koskettelimme, olisi koko ajan häntä vaivannut.

Ei, yksi Jumalan ihmeellisimpiä hyviä tekoja näyttäytyy siinä, että

lähettäessään uusia suruja hän varustaa ne voimalla täydellisesti

peittää entiset — joskaan ei unhoituksen hautaan, niin ainakin

mittaamattomaan syvyyteen, missä ne saavat levätä siksi, kunnes jälleen

tulee niiden aika, jolloin me tuskin enää niitä tunnemme.

Uusi murhe, joka äkkiä valtasi Antonian tunteet, esiintyi lisänä,

jota hän tosin oli kauan pelännyt, mutta ei ollut voinut siihen

vielä suhtautua. Hänen poikansa, joka oli ollut heikko syntymästään

saakka, sairastui nyt erääseen vaaralliseen lasten kulkutautiin, ja

lääkärien lausunnon mukaan oli hyvin vähän toiveita siitä, jaksaisiko

hän kauankaan pitää valkeata palamassa pienessä, lepattavassa

elämänlampussaan. Voi, niitä öitä, jotka Antonia oli valvonut

pienokaisen vuoteen vieressä! Millä kauhulla hän ajatteli kallista

vastuunalaisuuttaan, kun täytyi ehkä jo huomenna ilmoittaa miehelle,

että ainoan siteen, johon tämä nykyisin näytti kiinnittävän elämänsä,

oli kuolema katkaissut! Tuska siitä tukahutti hänen oman surunsa. Niin,

kuinka hän voisikaan kestää ilman sitä...!

— Hyvä Jumala, hyvä Jumala! — huokasi hän. — Jos otat minulta pois

tämän kalkin, niin menettele muutoin kanssani miten tahdot! Sillä

jos pienokainen kuolee saamatta isän siunausta, ellei isä saa nähdä

poikaansa elossa, niin kenen on syy — minun. Entä kuka olisi ollut

syypää siihen, jos isä olisi kuollut haavastaan vieraassa maassa,

jotta lapsi, jos se jäi eloon, ei koskaan olisi nähnyt isäänsä? Juuri

minä. Ja tämä syy, tämä synti olisi aiheutunut ainoastaan halusta

saada tyydyttää kurjaa ylpeyttä, alhaista itsepäisyyttä. Minähän sain

tuon kärsivällisen, vakaan, jaloluontoisen miehen lähtemään talostaan

ja kodistaan, ja minä uskalsin tuntea itseni loukatuksi senvuoksi,

että hän haluttomasti palaa vaimon luokse, joka niin huonosti käsitti

ja noudatti velvollisuuksia, jotka hän vihkituolilla oli vannonut

täyttävänsä. Olen katunut, mutta vasta sitten kun se jo on ollut

myöhäistä. Olen asteettain ja osittain muuttunut. Mutta olenhan

tunnustanut koko syyllisyyteni! Ei, ne ovat olleet vain sanoja,

ainoastaan tyhjiä sanoja, eivät mitään muuta kuin sanoja, joita hän

halveksii kuulla.

Näinä aikoina Antonia suhtautui tuhoatuottaneeseen menettelyynsä, jonka

seuraukset olivat olleet niin lukemattomat, kuin henkilö, joka seisoo

jonkun surullista elämännäytelmää kuvaavan taulun edessä. Taulun

katseleminen synnyttää läpi suonten vaikuttavan jäisen kylmyyden,

niinkuin sulaneista lumipisaroista aiheutuneen, ja kuitenkin on

mahdotonta täysin tunkeutua sen merkitsevään syvyyteen.

Sellaisena esiintyy meille ihmisille joskus muisto jostain kauan

sitten tapahtuneesta menettelystä. Olemmeko todellakin tehneet siten,

tuntuiko todellakin meistä silloin oikealta sellainen, jota nyt emme

mitenkään kykene käsittämään? Kuinka saattoi itserakkaus johtaa meidät

näin katkeraan tekoon, kuinka meidän onnistuikaan pukea katala koston

tunne velvollisuuden verhoon, mitenkä voimmekaan jatkaa hairahdustamme

äärimäisyyteen saakka? Niin, kaikki tämä kasaantuu satanaulaisena

painona heränneelle sydämelle, missä silloin vallitsee vallan

toisenlaista tuskaa kuin se hedelmätön tunne mikä kerta toisensa perään

on liukunut sen pinnan yli.

Jumala oli Antoniolle armollinen. Pienokainen juurtui jälleen elämään,

ja hänen kauttansa kiintyivät myöskin äidin juuret siihen maaperään,

jota myöten käy tie siihen maahan, missä kaikkinainen valheellinen

kiilto katoaa, ja jonne me uskallamme viedä mukanamme vain sen pienen

määrän oikeata kultaa, jonka vaivoin olemme kyenneet kokoamaan.

Oli, kuten mainittu, marraskuun ensimäinen päivä.

Antonia ei odottanut tapaavansa miestään ennenkuin kuun lopussa, sillä

hän ei ollut vielä saanut sitä muodollista kutsukorttia, mikä tietysti

lähetettäisiin hänelle Leonoren häihin. "Leonoren häät!" Kuultiin

mainittavan, että sellaiset vietettäisiin Tukholmassa, ja että kaikki

sitä varten tarvittavat paperit oli jo sinne lähetetty, mutta kukaan

ei vielä tiennyt sulhasen nimeä, paitsi tietysti niitä, joille se oli

uskottu salaisuutena. Antonia ei ollut heidän joukossaan: hänellä oli

ollut niin paljon tekemistä surunsa kanssa, ettei häneltä riittänyt

uteliasta mielenkiintoa Leonorelle, koska ei hänelle vapaaehtoisesti

osoitettu luottamusta.

Tänä marraskuun ensimäisenä päivänä oli Antonia sisällä

lastenkamarissa, missä herrasväki Brandtin yksivuotias poika oli

vierailulla, ja hän vertaili noita lapsia toisiinsa, surullisesti

pudistaen päätään. Niistä vanhin, hänen omansa, oli pienen enkelin

kaltainen, joka on valmis lähtemään taivaaseen; toinen taas,

punaposkinen ja tukeva, näytti jättiläiseltä pienoiskoossa. Voi, —

ajatteli hän, — Wolrat pitäisi varmaan enemmän tuosta voimakkaasta,

reippaasta lapsesta kuin omasta, aina avuntarpeessa olevasta

lapsestaan. Viimemainitulla oli se ainoa etu, että se osasi kävellä,

jotavastoin sivurakennuksen nuori herra ei ollut vielä ehtinyt oppia

muuta kuin ryömimään.

Ja lasten kasvatuksen alkaessa oli vielä eräs muukin seikka, josta

Antonia melkein ylpeili: hänen poikansa osasi hyvällä ja selvällä

äänellä huutaa: "Isä, isä!" kun pikku Brandt ainoastaan jokelsi:

"Mam... mam... mam..."

Antonian parhaillaan rukoillessa, että isä ensi hetkestä alkain

rakastaisi lastaan, kuului etuhuoneesta askeleita, ja sisään astui

palvelijatar, joka ilmoitti vaunujen ajaneen pihamaalle ja erään

upseerin juuri astuvan niistä maahan. Antonian kaikki jäsenet alkoivat

vavista, ja hän jaksoi tuskin seisoa jaloillaan, kun saapui uusi sana,

että ratsumestari Holst pyytää hän armoaan hyväntahtoisesti ottamaan

hänet vastaan.

Antonia hengähti keventyneesti.

— Ilmoittakaa ratsumestarille, että minä tulen, ja saattakaa hänet

sillä aikaa saliin!

Hän istuutui hetkeksi päästäkseen tasapainoon; ja tarkemmin miettimättä

syytä ratsumestarin vierailuun kuvaili hän mielessään sitä hetkeä,

jolloin Wolrat saapuisi. Hän saattoi nyt aavistaa sen tunteen, minkä

hän tiesi itsensä silloin valtaavan.

Antonian astuessa sisään tuli nuori upseeri häntä vastaan eräänlaisella

juhlallisella ystävyydellä, joka teki häneen kummallisen vaikutuksen.

Antonian täytyi antaa kätensä hänen molempiin ojennettuihin käsiinsä,

ja kun vieras oli voitollisesti hymyillen suudellut niitä kumpaakin,

näytti siltä kuin tämä olisi pitänyt itseään oikeutettuna käyttäytymään

siten.

— Rouva Hanefelthan aavistaa kaiken? — Niin kuului hänen ensimäinen

kysymyksensä.

— Aavistan — mitä?

— Että minä nyt saavun luoksenne tulevan lankoni lähettinä kutsumaan

teitä niihin häihin, jotka hän panee toimeen.

— Minun miehenikö toimeenpanee sisarensa häät?

— Niin.

— Ja sulhanen esiintyy nyt tässä edessäni?

— Aivan oikein, omassa persoonassaan — olen katsonut sen

velvollisuudekseni. Leonoren on hyvän puolisonsa tahdosta (olkoon hän

taivaassa niin onnellinen kuin hän ansaitsee!) melkein pakko täyttää

lähes kahdeksan vuotta sitten köyhälle luutnantille antamansa lupaus.

— Ja jonka hän epäilemättä täyttää yhtä lämpimästi ja mielellään

kuin se otettaneen vastaan. Mutta miksi niin paljon salaperäisyyttä?

Tämä liittohan on kaikkea kunniata ansaitseva herra ratsumestarin

esimerkiksi kelpaavan uskollisuuden vuoksi.

— Testamentin herättämän uteliaisuuden tähden vaati hienotunteisuus

välttämättä, ettei mitään kihlausta julaistu. Kaikki pannaan nyt

toimeen yhdellä kertaa. Sunnuntaina tapahtuu kuuluttaminen Tukholmassa.

Sitä seuraavat vihkiminen ja parin kuukauden matka. Minä olen nyt

tullut tänne hoitamaan erästä asiaa herra Brandtin ja tuomarin kanssa.

— Minä ymmärrän... he ovat pikku Karlin holhoojat. — Antonia lausui

nämä sanat ilman vähintäkään ponnistusta. Ainoa oli, ettei hän voinut

olla punastumatta, mutta veri ei noussut yksistään hänen poskiinsa,

sillä ratsumestari tuli vieläkin punaisemmaksi ja katsoi ulos akkunasta

— hienotunteisuudesta epäilemättä.

— Niin, — jatkoi Holst, — minun tulee järjestää muutamia everstin

kasvattipoikaa koskevia asioita. Hän tulee toistaiseksi oleskelemaan

eräässä hyvässä papinperheessä maaseudulla, missä häntä ohjataan

taidolla ja hänestä pidetään hyvää huolta. Minä ja kauan kaipaamani

Leonore viipynemme poissa ehkä kokonaisen vuoden — sitä ei kuitenkaan

vielä ole lopullisesti päätetty. Mutta kaukana siitä, että yksinomaan

tämä asia olisi aiheuttanut matkani: en vielä tuonut esiin Leonoren

lämpimiä terveisiä enkä hänen rukouksiaan anteeksiannosta sen

johdosta, ettei hänellä ole ollut rohkeutta kertoa erästä sydämensä

vanhaa tarinaa, johon liittyy monta katkeraa muistoa... ei, kiiruhdan

sivuuttamaan sen ilmoittaakseni, että minulla on erikoinen tehtävä

Wolratilta, joka neljäntoista päivän perästä palaa Tukholmaan pitkältä,

tärkeältä matkaltaan, joka ennen kaikkea hänen oleskelunsa vuoksi

Krimissä muodostui niin kunniakkaaksi.

— Voi, suotakoon minun ensin onnitella herra ratsumestaria ja kälyäni

heidän liittonsa johdosta! Siitä sävystä, jolla te lausutte Leonoren

nimen, tiedän teidän tulevan onnellisiksi, jos te vaan varotte kaikkea

väärinkäsitystä. Ja nyt — nyt kertokaa, mitä mieheni on käskenyt

teidän sanoa.

— Sitä ennen pyydän kiittää teitä sydämellisestä onnittelustanne sekä

että teidän armonne suostuisi pitämään minua veljenään ja suomaan

minulle oikeuden läheiseen tuttavuuteen. Rohkenenko yksinkertaisesti

puhutella teitä suloisella etunimellänne?

— Siihen myönnyn mielelläni, — vastasi Antonia, jota liikutti

ratsumestarin äänen ja katseen lämpö, mitkä molemmat saattoivat hänet

uskomaan, että vieras tunsi vilpitöntä osanottoa hänen väärää asemaansa

kohtaan. — Ja koska minulla ei koskaan ole ollut veljeä, on Wolratin

veli nyt oleva minunkin. En tunne vähintäkään vaivaa kiittäessäni sinua

osoittamastasi avoimesta ystävällisyydestä sukulaista kohtaan, josta

sinulla mahdollisesti on ollut ennakkoluuloja.

— Minulla... Voi Antonia, suo minun vielä kerman suudella käsiäsi,

sillä koko sydämeni kiihtyy ajatellessani, että sinä... Mutta minä en

rohkene puhua avonaisen uskaliaasti, vaikka, kautta Jumalan, se olisi

viisainta, että veli ja sisar osoittaisivat toisilleen luottamusta.

Valitettavasti näen katseestasi, etten saa jatkaa pitemmälle, joskin

tahtoisin polvistua eteesi pyytääkseni lupaa saada lausua sanottavani

ilman muuta.

— Parahin Holst, mitä luuletkaan tai luulit jo silloin kun erosimme

Brandtin häiden jälkeen se on varmaan erehdys. Minun ja rakkaan mieheni

välinen asia ei mitenkään koske sinua eikä Leonorea.

— Oletko siitä täysin varma? Mieti tarkkaan?

— Se ei ole tarpeellista. Mutta koska sinä puhuttelet minua

sydämellisemmin kuin kukaan koskaan ennen, niin tahdon minä

kunnioitukseksi sinua kohtaan sanoa suoraan, etten voi syyttää ketään

muut kuin itseäni menneisyydestä, mikä pian muuttuu nykyisyydeksi. Minä

olin ennenkuin Jumala kovasi kosketteli sydäntäni tavattoman ylpeä ja

itsepäisen. Minä loukkasin Wolratia, ja tiedän, ettei se haava ole

vieläkään parantunut. Mutta minua kummastuttaa, että olen voinut kaiken

tämän sanoa sinulle.

— Se mitä olet sanonut, on jo haudattuna täällä — Holst painoi

kädellään sydäntään. — Mutta sinä muistutit minulle (et kaiketi ole

sitä unohtanut) käynnistäni Jokitorpassa.

— Älä mainitse siitä! Se perustui naurettavaan mielikuvitukseen. Mutta

kerro nyt, mitä mieheni on antanut sinulle tehtäväksi!

— Hän kysyy, tahdotko kahden viikon päästä saapua häntä tapaamaan

Tukholmaan?

Nyt ei Antonian kasvoille lehahtanut enää tavallinen puna, vaan niitä

peitti kokonainen purppurapilvi.

— Saatan tuskin hengittää siitä ilosta, että mieheni pyytää minua

tulemaan tapaamaan häntä, — virkkoi nuori rouva. — Mutta miten

voin jättää pienokaisen, joka hitaasti on parantunut niin vakavasta

sairaudesta, että en ole tahtonut saattaa Wolratia levottomaksi

ilmoittamalla suoraan sen laatua. Sitäpaitsi, — lisäsi hän hiljaa,

— sanoo joku seikka sisimmässäni olevan parasta, että me kohtaamme

toisemme täällä, missä erosimmekin. Ja minä tahdon mieluummin kestää

vielä muutamia raskaita päiviä kuin tavata hänet vieraassa ympäristössä.

— Anteeksi, hyvä Antonia, — ratsumestarin äänestä ilmeni todellinen

huoli, — mutta oletko varma, että tämä päätöksesi on parhain ja

viisain, minkä voisit tehdä?

— Luulen niin. Ajattele, että me, jotka olemme niin epävarmassa

asemassa, kohtaisimme toisemme vieraan maailman hyörimässä ennenkuin...

Ei, ei!... Minua sellainen peloittaa!

— Juuri se — sen vakuutan, ottamatta edes huomioon omaa itsekästä

toivoani — olisi paljon hyödyllisempää kuin luuletkaan. Älä

millään muotoa pahastu, jos sanon, että se kauneus, jota minä kaksi

vuotta sitten ihailin, on sen ajan kuluessa saanut melkein uuden

viehkeän luonteen, ja että ylpeimmät ja jalommatkin miehet näkevät

seitsenkertaisesti selvemmin toisten silmillä, sekä että, sanalla

sanoen, sinä loistaisit emäntänä häissä yli kaiken muun loistavan, jota

siellä kyllä on nähtävänä.

— Ellet nyt laskisi leikkiä, — vastasi Antonia hymyillen, — niin

minä nuhtelisin sinua vakavasti. On kyllä mahdollista, että muutamat

miehet antavat toisten arvostelun johtaa itseään, mutta niin ei ole

Wolratin laita. Ja minä häpeisin omaa itseäni, jos käyttäisin sellaista

etua, uudelleen herättääkseni mieheni tunteet. Jos hän minua rakastaa,

toivon että rakkautemme perustuu vakavammalle pohjalle.

— Voi Antonia, sinä et minua tässä asiassa ymmärrä — tai etkö

todellakaan käsittänyt, että tahdoin kiinnittää huomiotasi siihen,

että te kaksi kohdatessanne toisenne juuri täällä tulisitte

kokemaan hämmennystä ja epäröimistä, jota ei voi syntyä tempaavassa

seuraelämässä — ja onhan se sitäpaitsi miehesi toivomus.

— Lienet oikeassa viime lausumassasi, ja Jumala tietää, että minä

tunnen sen vaaran, mikä piilee kieltäytyessäni lähtemästä! Mutta

mikään ei saa minua jättämään lasta juuri nyt vaikeana syksynä vieraan

hoitoon. Ja Wolrat rakastaa poikaansa kyllin paljon hyväksyäkseen

menettelyni, saadessaan kuulla hänen äsken voitetusta sairaudestaan.

Ratsumestari ei enää väittänyt vastaan. Ja varmaa on, ettei Antonia

kieltäytymisellään menettänyt hänen kunnioitustaan. Kun hän sitten oli

mielessään ihaillut Hagestadin pientä perillistä, syönyt päivällistä

kälynsä luona sekä viettänyt pari tuntia herra Brandtin seurassa,

matkusti hän viimemainitun kanssa omien sukulaistensa luo, minkä

jälkeen hänen seuraavana päivänä piti käydä Melldalshusissa, seudun

tuomarin luona sekä vanhan everstin haudalla — palatakseen sitten

pikajunalla Tukholmaan.

Ennen lähtöään hän lähetti Antamalle kirjeen, vakuuttaen siinä

ikuisia ja uskollista vaitioloa kaiken sen suhteen, mistä he olivat

keskustelleet.