XX

Kaksi vuotia kestäneen ajan loppu.

Antonion äidin ja Leonoren puolison kuoleman jälkeinen syksy ja talvi

ikäänkuin pakottavat nuo kaksi nuorta naista yhä enemmän lähestymään

toisiaan. He kävivät usein toistensa luona, kiintyen silloin

syvämietteisiin keskusteluihin ja harkitsemaan vakavia asioita. Mutta

siitä huolimatta eroitti heitä sekä todellista uskollista ystävyyttä

monen sylen laajuinen kuilu. Ei juolahtanut kummankaan mieleen

paljastaa toiselleen sydämensä salaisuutta. Antonia ei tietänyt

enempää kuin muutkaan Leonoren ensi liitosta tai siitä, milloin tuo

entisaikainen kihlaus jälleen uudistettaisiin; eikä Leonorella ollut

kaukaisintakaan aavistusta veljensä ja kälynsä kummallisesta suhteesta.

Antonian sydämessä vallitsevan tuskan ja katumuksen tunsi ainoastaan

hän itse sekä Jumala. Leonore puheli kuitenkin usein ja lämpimästi

poissaolevasta näyttäen hienosti ja kauniisti kertovan juuri niistä

kohdista Veljensä kirjeissä, jotka saattoivat viehättää hänen vaimoaan

ja tehdä hänet iloiseksi. Antonia taas puolestaan ilmaisi Leonorelle

kaiken, mitä Wolrat oli maininnut tyytyväisyydestään sen johdosta,

että hänen sisarensa oli uhrannut osan hellyydestään pikku Wolratille.

Tästä Leonoren pikku poikaa kohtaan osoittamasta lempeydestä iloitsi

myöskin Antonia, kunnes hän alkoi pelätä, että pienokaisen rakkaus

ryöstettäisiin häneltä itseltään. Silloin heräsi jälleen vanha kateus,

mutta se tukahutettiin pian sillä kurilla, jolla Antonia nyt koetti

vallita jokaista epäjaloa tunnettaan.

Tähän aikaan, 1855-vuoden alussa, kirjoitti Antonia miehelleen

ystävällisemmän kirjeen kuin mitä hän koskaan tähän saakka oli

uskaltanut. Hän nimittäin tiesi, että Brandtin vuokra-aika loppuisi

seuraavana syksynä, ja että kapteeni oli maininnut kirjeessään

Brandtille päättäneensä melkein varmasti itse ottaa haltuunsa

Hagestadin, jos hän onnellisesti pääsisi Ruotsiin vuoden lopussa, kuten

oli aikaisemmin suunniteltu.

— Monta kertaa, hyvä Wolrat — kirjoitti Antonia, — olen tuntenut

tarvetta uskoa sinulle erään tärkeää keskustelun, joka minulla oli

äidin kanssa vähää ennen hänen kuolemaansa. Mutta olen luullut, tai

oikeammin pelännyt, että näin pitkän ajan kuluttaa sinuun koskisi

kipeästi, jos sinua muistutettaisiin eräästä asiasta, mikä... Ei,

tänäkin päivänä puuttuu minulta rohkeutta, ja ehkä sitä puuttuukin

minulta aina, ellen saa mitään kehoitusta. Ole kuitenkin varma siitä,

ettei nainen, joka tietää menettelyllään tuottaneensa onnettomuutta ja

sen johdosta milloinkaan saata joutua vaikeampaan asemaan kuin silloin,

jolloin hän ei voi päästä selville siitä, mitä hänen on tehtävä

tai jätettävä tekemättä. Mahdollisesti hän voi olla välittämättä

omasta arvostaan ja kainoudestaan, tuntiessaan olevansa velvollinen

tunnustamaan miehelleen syyllisyytensä, mutta hänen tulee välttää,

ettei hän tekisi puolisolleen vastukselliseksi, jos tämä ei mielellään

ota puheeksi sitä asiaa, jonka ensinmainittu tahtoo saada selväksi...

Vuosi ei vielä kuitenkaan ole ehtinyt kulua pitkä — ja ennenkuin

pääsemme lokakuuhun, toivon, että on tapahtunut jotain hyvää.

Voi, kuinka minä pelkään sinun katsettasi, kun saat nähdä poikasi!

Hän on kaunis kuin enkeli, mutta niin pieni ja heikko... ehkä kesä

vahvistaa häntä. Kaikessa tapauksessa täytyy sinun häntä rakastaa —

muuten en voi elää. Ja se joulu-ilta, jonka me ensi kerran vietämme

yhdessä, yhdessä lapsemme kanssa, varmaan muodostuu pyhäksi juhlaksi.

Lähetettyään tämän kirjeen odotteli Antonia monasti uusiutuvin

sydämentykytyksin vastausta, josta hänen piti saada päättää tai

ainakin aavistaa, mitä hänellä oli odotettavissa. Se viipyi tavallista

kauemmin; ja kun hän sitten puoleksi epätoivoissaan pelosta piti

sitä kädessään, oli hänellä kuitenkin voimaa ensin rukoilla Jumalaa,

että hän pysyisi tyynenä, jos se olisi kaikkea muuta kuin "ihana ja

riemullinen sanoma".

Oli hyvä, että hän siten valmisti itseään.

Vastauksessa oli muun muassa seuraavaa:

Arvaan täydellisesti, mitä sinä ja kunnon äitisi olette puhelleet, ja

minä tiedän hänen sanansakin, vaikka en olekaan niitä kuullut. Voi

Antonia, elämän erehdykset ovat aina järkähtämättömimpiä vihollisiamme!

Kuinka pitkälle luulemme niistä pääsevämme, niin saavuttavat ne meidät

kuitenkin jollain salatulla piikillään, jolla on kyky haavoittaa.

Arvaat aivan oikein, että minuun koskee kipeästi, kun minulle

muistutetaan asioista, joita puolentoista vuoden tomu on turhaan

peittänyt. Mutta sitävastoin olet väärässä siinä, jos luulet, etten

minä rakastaisi poikaani senvuoksi, että hän on pieni ja heikko. Eihän

hän voi mitään sille, että hänen täytyi tulla maailmaan taistelujen ja

tuskien aikana, joutuen niiden uhriksi.

Muuan seikka on vielä vallassasi, Antonia! Opeta poikani rakastamaan

minua, ja anna anteeksi, että en ole voinut paremmin vastata sinun

esitykseesi lähestyä minua jälleen. Älä myöskään ole pahoillasi, jos

tästä alkaen jonkun aikaa saat harvoin kirjeitä! Vakuutan, ettei se

tapahdu siksi, että jollain tavoin tahtoisin rangaista sinua senvuoksi,

että olet ottanut puheeksi sellaisen asian jota kaikkein vähemmin sopii

käsitellä kirjeellisesti, vaan siksi, että tieni, jota en vielä voi

ilmoittaa, johtaa nyt entistä pitemmälle. Kaikessa tapauksessa voit

olla varma siitä, että jos saamme viettää ensi jouluillan yhdessä,

minä saavun sinne väsyneenä pyhiinvaeltajana, joka ei tahdo tuoda

mukanaan vihaa lieden ääreen, missä hän vaivojensa jälkeen etsii vain

rauhallista lepoa.

Tämä oli ainoa kohta, missä Wolrat viittasi siihen elämään, jota he

tulisivat viettämään yhteisen katon alla.

Jos Antonian mielestä tämä olikin ankara kirje, niin oli se

anteeksiannettavaa, ja kuitenkin se oi vaatinut kirjoittajalta vaivaa

voida niin levoiksesi koskettaa asiaa, jonka piti olla haudattu...

Talven loppu ja pitkä kevät oli raskain aika, mitä Antonia koskaan oli

elänyt. Sen lisäksi oli hän nyt jälleen paljon yksin.

Leonore oli muuttanut Tukholmaan, jonne oli ottanut mukaansa myöskin

everstin kasvattipojan jättäen hänen toverinsa herra Brandtin ja tämän

rouvan hoitoon. Viimemainittu, jolla nyt myöskin itsellään oli poika,

ei enää käynyt niin usein kuin ennen lohduttamassa ja auttelemassa

"hänen armoaan"; mutta silloin kun hän tuli, koetti hän entisellä

raikkaalla iloisuudellaan ja teeskentelemättömän vapaalla käytöksellään

houkutella hymyn kohoamaan Antonian vastahakoisille huulille.

Ja mille muulle Antonia olisi voinut hymyillä kuin pikku pojalleen? Ei

suinkaan tulevaisuudelle, sillä se näytti nyt muodostuvan raskaammaksi

kuin koskaan ennen. Kuukausia oli jo kulunut siitä kun Wolrat oli

kirjoittanut hänelle viimeksi.

Missä Wolrat sitten oli? Turhaan kyseli hän herra Brandtilta ja

Leonorelta kirjoittaessaan hänelle, mitä he arvelivat tämän vaitiolon

merkitsevän, mutta eivät suulliset eivätkä kirjeelliset vastaukset

tyydyttäneet häntä, koska niissä ilmeni eräänlainen epäröiminen,

johon hän turhaan koetti saada selvitystä. Wolrat oli viimeksi ollut

Ranskassa, jonne hän oli palannut matkaltaan Saksaan ja Itävaltaan.

Mutta siitä saakka jäljet hävisivät. Eikä Antoniaa lohduttanut sekään,

että Wolrat oli valmistanut häntä siihen, että kirjeet tulisivat

viipymään.

Mutta kerta toisensa perään ahdisti Antoniaa muuan ajatus, jonka hän

kuitenkin aina pakoitti poistumaan mielestään — niin, hän ei maininnut

edes Brandtille, että hän usein muisti erästä paikkaa Europassa,

missä parhaillaan raivosi sota, ja missä paitsi vihan luoteja oli

tavattomasti muutakin kurjuutta: kuumetauteja, kauhea ilmanala,

nälänhätä sekä kurjat turvapaikat monella tavoin kärsivällä ihmisellä.

Ei, hän ei koskaan lausunut ääneensä nimeä Krim, mutta rukouksissa oli

se hänen värisevillä huulillaan. Hän tahtoi päästä epätietoisuudestaan,

mutta siitä huolimalta pelkäsi varmuutta.

Viimein täytyi hänen ilmaista pelkonsa. Eräänä iltapäivänä toukokuun

lopussa hän lähetti noutamaan Brandtia.

— Tämähän oli salaista yhteisyyttä, teidän armonne! — virkkoi

herra Brandt astuessaan sisään ja koettaessaan käyttää tavallista

äänilajiaan. — Olin jumi aikeissa tulla tänne. Minulla on kirje.

Brandt ei näyttänyt juuri sellaiselta kuin tavallisesti, mutta Antonia

ei pannut siihen mitään huomiota, vaan ojentaen kiihkeästi kätensä

huudahti:

— Jumalan nimessä, antakaa minulle mieheni kirje!

— Parahin rouva, en sanonut, että kirje on herra kapteenilta... Se

on hänen matkatoveriltaan. Mutta ensin täytyy minun ilmoittaa, missä

kapteeni Hanefelt on, sillä valmisteleminen on minusta tuhmuutta

silloin kun tiedän puhuvani henkilön kanssa, jonka sielunvoimat tunnen.

— Valmisteluja ei tarvitakaan, — virkkoi Antonia melkein kivettyneen

levollisesti. — Minä tiedän missä hän on — olen sen tietänyt jo

kauan: hän on Krimillä. Hän on taistellut Ranskan lipun alla. Hän on

haavoittunut tai ehkä jo — kuollut.

Tuskin hän ehti lausua viimeisen sanan, ennenkuin hän vaipui

tiedottomana lattialle, ja vasta muutamien tuntien kuluttua hän kykeni

käsittämään Brandtin tiedonannon.

— Ei, Jumalan nimessä, hän ei ole kuollut, mutta haavoittunut hän

kyllä on, ja Herran kiitos, vaarattomasti... Tässä on sekä kirje

hänen urhoolliselta matkatoveriltaan että todistus lääkäriltä, joka

vahvistaa puheeni todeksi. Ja teidän armonne täytyy nyt iloita sen

sijaan että surisi! Sillä herra kapteeni on kunniakkaassa taistelussa

osoittamastaan suuresta uljuudesta saanut kunnialegionan ristin. Se

edistää olkapäässä olevan haavan paranemista, mutta kestänee kuitenkin

vielä pari kuukautta ennenkuin toipuminen kehittyy niin pitkälle, että

hän pääsee matkustamaan johonkin sopivampaan paikkaan.

Brandt piti tärkeänä puhua vitkaan, jotta Antonia ehtisi suhtautua

tilanteeseen ennenkuin hän avaisi kirjeen.

Nyt saattoi tuo nuori vaimo-raukka viimeinkin itkeä, samalla kun hän,

hetkeksi unohtaen syvän kiitollisuutensa Jumalalle, joka oli kuullut

hänen rukouksensa, kuitenkin hiljaa nurkui, ettei hän ollut saanut

tietää mitään puolisonsa hankkeesta ennenkuin nyt.

— Älkää millään muotoa valittako sitä, — sanoi rouva Brandt, joka

oli tullut sisään miehensä jälkeen. — Hellyydestä rouvaansa kohtaan

on hän tahtonut pitää tämän matkan salassa. Ja omatuntoni pakoittaa

minut kertomaan, että Brandt on saanut aikaisemminkin Krimiltä kirjeen,

missä...

— Sofie, onko tämä oikein? — keskeytti hänet Brandt.

— Kyllä, sillä hänen armonsa tuntee itsensä onnelliseksi

tietäessään, että sinulle osoitettua kirjettä seurasi liite, joka sinun

käskettiin jättää hänen armolleen siinä tapauksessa jos sattuisi jokin

onnettomuus.

— Hyvä Jumala, se on siis totta — hän tahtoi, että kirje sisältää

kaiken, mitä... — Hän keskeytti ja katsoi Brandtiin läpitunkevasti.

— Niin, se on varmaan sellainen kirje, jonka voi kirjoittaa kapteeni

Hanefeltin kaltainen kunnian mies lähtiessään sotaan. Mutta hän käski

ankarasti, että jos hän palaa, täytyy hänen saada kirje koskemattomana

takaisin.

— Voi, älkää luulko, että minä haluan lukea sen. Mutta jos joskus

pyydän saada sen nähdä ja painaa siihen suudelman, niin älkää kieltäkö

sitä minulta! Suurin lohdutukseni on, ettei minun tarvitse sitä

aukaista... Ja nyt, ystävät, poistukaa vähäksi aikaa, että saan lukea

tämän vieraan kirjeen.

Meidän ei tarvitse lainata sitä tähän. Se sisälsi vieläkin kauniimpia

sanoja kuin mitä Brandt oli kertonut itse saamastaan kirjeestä.

Ensinmainitussa oli kuitenkin lisäys, missä teroitettiin, kuinka

tärkeätä oli, että vastauksessa otettaisiin huomioon se rauha, mitä

sairas mies nyt ehdottomasti tarvitsi. Wolrat lähetti lämpimät

terveiset vaimolleen ja pojalleen, ja pyysi, ettei Antonia huolehtisi

paljoa hänen tähtensä.

Hänellä ei ollut erittäin suuria tuskia, ja hänelle olisi suureksi

hyödyksi saada hyviä sanomalehtiä kotimaasta.

Brandtille osoitettu kirje sisälsi hieman toista, eli haava oli

hyvin vaikea, ja että riippuisi erinäisistä ilmaantuvista seikoista,

saisiko kapteeni pitää vasemman käsivartensa. Tätä kaikkea kiellettiin

kertomasta hänen vaimolleen..

Kerrassaan uljaasti Antonia voitti ne tunteet, joiden valtaan hän nyt

oli joutua; ja se mitä hän kirjoitti miehelleen saman päivän postiin,

todisti täydellistä mielenmalttia ja tietoisuutta siitä varovaisuudesta

mikä nyt oli tarpeen. Antonia kertoi, kuinka hän jo kauan oli salaa

aavistanut Wolratin olevan Krimillä, ja että hän senvuoksi oli

koettanut valmistautua kaikkien mahdollisten tapausten varalle, minkä

vuoksi tuskallinen sanoma ei nyt saapunutkaan aivan odottamatta.

Sitäpaitsi tieto siitä, ettei Wolrat ollut hengenvaarassa, vaikutti

niin siunausta tuottavasti hänen rohkeuteensa, että hän häpeisi kääntyä

valituksin Jumalan puoleen, joka oli suonut hänelle niin suuren armon.

Antonia päätti kirjeensä seuraavin sanoin:

"Olen ristinyt pikku poikamme kädet, että hänkin ottaisi osaa

rukouksiini Jumalan luo, jonka vallassa yksin on antaa takaisin voima

ja terveys. Mutta koska myöskin hyvin tiedän, kuinka paljon riippuu

kunnollisesta hoidosta ja huolenpidosta, niin lähinnä Jumalaa kohtaa

koko sydämeni suuri kiitollisuus lääkäriä ja kelpo matkatoveriasi.

Ajatuksissani istun aina sairasvuoteesi ääressä..."

Tämän jälkeen saapui aina tuontuostakin rauhoittavia tietoja. Mutta

myöhemmin kesällä jaksoi kapteeni jo itsekin kirjoittaa. Hän ilmaisi

lyhyin, mutta sydämellisin sanoin tyytyväisyytensä siitä tavasta,

millä Antonia oli ottanut vastaan tämän vaikean ajan. Wolrat sanoi

kunnioittavansa hänen järkeään ja olevansa kiitollinen sen johdosta,

että Antonia oli kukistanut kaikki tarpeettomat tunteenpurkaukset. Nyt

oli hän parhaillaan matkalla Italiaan, missä hän viipyisi koko lopun

kesää hoitamassa terveyttään ja täyttämässä tehtäväänsä. Hoidettuaan

sen jälkeen asiansa sekä täytettyään yksityisen velvollisuutensa

olemalla läsnä Leonoren häissä, voitaisiin häntä marraskuun lopussa

odottaa kotiin Hagestadiin.

Käänteessään kirjeen uudelleen kokoon pääsi Antonian huulilta syvä,

vakava huokaus. Hän oli erehtynyt katkerammin kuin milloinkaan tähän

saakka nähdessään nyt toiveensa, joka oli itänyt hänessä siitä asti kun

ensimäinen tieto hänen miehensä onnettomuudesta Krimillä oli saapunut,

kokonaan haihtuvan savuna ilmaan.

Kuinka monta, monta kertaa hän olikaan tämän levottoman kesän kuumina

aikoina nauttinut, kuvitellessaan lukevansa Wolratin ensi kirjettä sen

jälkeen kun tämä oli päässyt sairasvuoteesta! Mutta tässä kirjeessä ei

mainittu mitään kunnioituksesta ja kiitollisuudesta; siinä puhuttiin

sensijaan jotain ikävästä, rakkaudesta ja sovituksesta.

Tavattoman väsynein ilmein antoi hän kirjeen liukua polvilleen.

Pitkäaikaista vankeutta yksinäisessä kodissa kestäisi yhä edelleen

ilman minkäänlaista lohtua, ja kun viimein jotenkin päästäisiin

marraskuuhun, siihen päivään, jolloin Wolrat viimeinkin palaisi —

mitä sitten? Ehkä he molemmat vain jatkaisivat vankila-elämää! Sillä

koska Wolrat ei kirjoittanut hänelle avoimesti nyt kun hänen olisi

pitänyt käsittää Antonian halu hyvittää erhetyksensä, niin hän varmaan

ilmestyisi takaisin ainoastaan valtiaana ja isäntänä.