Antonian vielä ollessa kykenemätön kiinnittämään ajatuksiaan mihinkään,
joka ei liittynyt hänen suureen tuskaansa — hän ei vielä silloin
ollut saanut miehensä osaaottavaa kirjettä — tuli hänelle tieto, että
myöskin Melldalissa oli käynyt sama suruntuoja, joka äsken oli lähtenyt
Hagestadista, missä Lisen-rouvan kuoleman jälkeen vallitsi syvä
synkkyys: hän oli ollut kodin auringonpaiste.
Leonoren ja Antonian välinen suhde oli joulun jälkeen muuttunut.
Antonia ei enää tuntenut miehensä sisarta kohtaan sellaista katkeraa
kateutta, jonka hän itse oli pelännyt kehittyvän vihaksi. Se
vastavaikutus, joka tähän aikaan oli tapahtunut Antonian olennossa,
sai hänet ankarasti arvostelemaan käytöstään Leonorea kohtaan,
ja hän voitti epäystävälliset tunteensa siinä määrässä, että hän
kutsui Melldalissa olevat sukulaisensa tuttavalliseen seurusteluun
luokseen, minkä seikan johdosta Wolrat everstinnan kertoman mukaan oli
kirjeessään hänelle lausunut erityisen ilonsa.
Aluksi vaati Antonialta paljon ponnistusta katsella kasvattia, joka
oli everstin suosikki ja ihastus, mutta vähitellen hän voitti kylmän
tunteensa saattaen jo puhellakin tuon rakastettavan lapsen kanssa. Hän
piti kuitenkin enemmän tämän leikkitoverista Pekasta, jonka totinen
teräväpuheisuus huvitti häntä.
Vanha eversti ei kuitenkaan ollut koskaan ollut onnellisempi kuin nyt.
Hänen vaimonsa lisäsi ansioitaan moninkertaisesti tehdäkseen hänen
elämänsä mahdollisimman mukavaksi, ja pieni Karl kiintyi häneen niin
syvästi, että iltasin poika vain suurella vaivalla saatiin eroamaan
vanhuksesta, joka kohteli häntä hellän isällisesti.
Mutta jo keväällä alkoivat everstin voimat heikentyä. Hänen pieni
pataljoonansa, kuusi koiraa, joita: hän niin innokkaasti oli opettanut,
ei häntä enää: huvittanut. Larsson käytti ne vain joka aamu sisällä
saamassa tavanmukaiset korppunsa isännän kädestä.. Ja mitä taas tulee
niihin moniin keittokirjoihin, jotka ennen olivat muodostaneet niin
tärkeän osan tämän avioparin keskusteluaineista, ei niitä nyt enää
koskaan avattu, vaikka Leonore koettikin herättää hänen mielenkiintoaan
yhteen ja toiseen aivan uuteen ruokalajiin. Eversti oikein nauroi,
kun pienet koiranpennut paneutuivat maata keittotieteen päälle,
vieläpä repivät ja pureskelivat kirjojen lehtiä — uskalsivatpa kantaa
niiden jäännöksiä everstin sohvallekin, jonne nuo elukat olivatkin
tervetulleita lämmittämään hänen alinomaa palelevia jalkojaan...
Kesäksi otettiin muuan köyhä kimnasisti "kotiopettajaksi" Pekalle,
jolla kuitenkin totta puhuen olisi ollut halu ammentaa tietoja saman
järjestelmän mukaan kuin pienet koiratkin. Hänen täytyi aika tavalla
ponnistella vaikeuksineen, voidakseen oikein alentuvasti katsella
Karlia, joka sai oppia aakkoset itse everstinnalta. Niin, oli kerrassaan
kauheata nähdä millainen raukka Karl oli — oikea "pieni pipana", joka
vasta oli viiden vuoden ja viiden kuukauden ikäinen. Hän ei varmaankaan
ehtisi pitemmälle, kuin oppisi piirustamaan kivitaululle yhden ja
kahden numerot, kun Pekka jo taitaisi laskea mitä lukuja tahansa, joita
kimnasisti hänelle kirjoittaisi.
Mutta vaikka Pekalla olikin halveksivat ajatukset Karlin
käsityskyvystä, oli eversti kuitenkin täydellisesti vastakkaista
mieltä. Ei ainoastaan kärsivällisesti, vaan mitä tarkkaavimmalla
mielenkiinnolla seurasi hän sohvaltaan poikasen ponnistuksia saada
säilymään aakkoset muistissaan. Ja kun vihdoin päästiin tavaukseen ja
yhteenlukemiseen, kohosi everstin mielenkiinto niin suureksi, että hän
tuskin sai aikaa jakaa korppuannoksia koirilleen, vaan luovutti sen
tehtävän Pekan suoritettavaksi.
Leonore huomasi kuitenkin, että oppitunnit synnyttivät vanhassa
herrassa ankaran kuumeen, jonka vuoksi hän päätti siirtää pikku Karlin
kimnasistin luo kouluhuoneeseen. Sillä oli surullista nähdä, kuinka
eversti auttaessaan pienokaista saamaan kokoon esim. kyl-kyl ja peä-peä
itse kerrassaan kylpi hiessä.
Mutta tämä puolison hellää huolenpitoa osoittava toimenpide ei lainkaan
tyydyttänyt everstiä.
— Vakuutan sinulle, kiltti Leonoreni, — virkkoi hän, — että teet
väärin ryöstäessäsi minulta pienen seuralaiseni! Jos lukeminen täällä
sisällä ei ole minulle terveellistä, niin eihän merkitse mitään,
vaikka se joksikin aikaa lakkautettaisiinkin. Poika kyllä ottaa
vahingon takaisin vastaisuudessa enkä suinkaan usko, että ymmärtäväinen
Leonoreni olisi mustasukkainen lapselle.
— Voi en, kaukana siitä! Sinun sydämesi on niin täynnä
hyväntahtoisuutta, että sitä riittää meille molemmille.
Niin sai siis pikku Karl tulla takaisin, ja hän istui uskollisesti
kasvatusisänsä luona, huvittaen häntä kaikenmoisilla tiedonannoilla
koirista, Pekasta, porsaista ja pihamaalla oleilevasta suuresta
kahlekoirasta, joka hänen mielestään oli saanut osakseen suuren kunnian
sen vuoksi, että hän oli ojentanut sille voileipänsä.
— Varo itseäsi, varo! — neuvoi eversti oikein levottomana. — Se
olisi voinut purra sinua!
— Ei, — virkkoi pienokainen itsetietoisesti — minä katselen sitä
niin kauan ja ystävällisesti, kunnes huomaan sen katseesta, että
uskallan sitä lähestyä.
— Silmilläsi sinä olet sitonut minutkin, pikkumies, — ja minä olen
varma, että kun vanha eversti makaa maahan kätkettynä, katselet sinä
hautakumpua yhtä rakkaasti.
Mutta kun pojalle muistutettiin tästä, minkä hän aavisti pian
tapahtuvaksi, puhkesi hän hillittömään itkuun, jotta Leonoren täytyi
viedä hänet pois.
* * * * *
Niin kului kesä Melldalissa verkkaisen riutumisen tapahtuessa, ja
elokuun lähestyessä loppuaan elettiin eräänä ihanana kuutamoyönä
everstin makuuhuoneessa syvästi liikuttava ja juhlallinen kohtaus:
Leonore lepäsi polvillaan hänen vuoteensa vieressä puhuen hiljaa,
huulet painettuina lähelle vanhuksen huulia, ja hänen kuumat
kyyneleensä putoilivat everstin kasvoille, joissa vaihteli vuoroon
hämmästys, tuska, hellyys ja sydämellinen, sovittava lohdutus.
Tämä kohtaus ei tullut koskaan tunnetuksi, koska ei kenkään sitä
nähnyt. Oli tavallista, että everstinna valvoi joka yö sen jälkeen
kun everstin tila oli huonontunut, eikä kukaan vaimo olisi voinut
lempeämmin ja uutterammin hoitaa puolisoaan kuin hän...
Tämän tärkeän yön jälkeisenä aamuna lähetti eversti noutamaan seudun
tuomaria, joka jo aikaisemmin oli laatinut hänen testamenttinsa, missä
hän oli runsain lahjoin taannut pikku Karlin tulevaisuuden ja määrännyt
pienehkön summan Pekallekin... Mutta nyt piti testamentti muutettaman.
Se muutos oli hyvin huomattava.
Melldalin tila, josta kasvattipoika oli ennen määrätty saamaan
ainoastaan nimen, joutui nyt kokonaan hänen osalleen, ja paikka
sai nimekseen Melldalshus. Pojan holhoojiksi (paitsi everstinnaa,
joka jo aikaisemmin oli määrätty pitämään huolta Karlin asioista ja
kasvatuksesta), valittiin tuomari, lakimies P. ja herra Brandt, jolle
viimemainitulle uskottiin tilan hoito siksi kunnes omistaja saavuttaisi
laillisen iän. Kaikki muu omaisuus, kivitalo Tukholmassa, arvokkaat
osakkeet ja muut arvopaperit, joutuivat muutamia pienempiä lahjoituksia
lukuunottamatta everstinnalle. Mutta tähän pykälään liitettiin uusi
lisäys, joka laatuunsa nähden on harvinainen minkään aviopuolison
testamentissa.
"Koska" — niin kuului lisäys — "vaimoni, jota olen rakastanut ja
kunnioittanut, oli kihloissa erään kunnon miehen kanssa ennenkin
hän antoi minulle myöntävän vastauksen, toivon hartaasti, että tämä
ensiliitto, jonka hänen isänsä täysin vahvisti, mutta joka hänen
kuoltuaan äidin pakoituksesta purkautui, solmittaisiin uudelleen ja
avioliitolla vahvistettaisiin vuoden ja neljänneksen kuluttua siitä
kun Jumala on suvainnut kutsua minut luokseen, ja koska vaimoni
tähän saakka on lempeästi kunnioittanut kaikkia toivomuksiani, ei
hän suinkaan jätä täyttämättä tätäkään, mikä pitäisi voida toteuttaa
sitäkin varmemmin, koska se mies, josta hänen täytyi erota, mikäli
tiedän, vielä on vapaa sekä epäilemättä uskollinen ensimäiselle
lupaukselleen. " Siinä tapauksessa että kyseenlainen avioliitto
toivomukseni mukaan tulee toteutetuksi, tahdon lisätä, että jos joku
pojan nykyisistä holhoojista kuolee, hänen sijalleen valittakoon yhtä
kunniallinen henkilö, sillä olkoonpa hänen tuleva kasvatusisänsä
miten arvossapidetty tahansa, katson kuitenkin viisaammaksi, että hän
ainoastaan neuvoilla ja lempeydellä on minun sijaisenani rakkaalle
kasvattipojalleni Karl Melldalille. Mutta toisaalta minä kehotan
kasvattipoikaani osoittamaan häntä kohtaan täydellisiä kunnioitusta
ja rakkautta, samoin kuin pyydän häntä uskollisesti ja nöyrästi
kohtelemaan jälkeenjättämääni kallista vaimoani, josta varmasti tulee
hänelle lempeä äiti, sillä hän muistaa saaneensa Karlin minulta
jaloimpana talletuksenani.
"Kuolemani jälkeen annettakoon tästä testamentistani tieto sille
miehelle, jonka nimi on sinetöitynä liitetty tämän oheen. Mutta
nimeä pidettäköön pyhänä salaisuutena siihen sankka kunnes aika sen
ilmaisemiseen tulee. Vastakkainen menettely olisi loukkaus molempia
asianomaisia, etupäässä rakasta, kallista vaimoani kohtaan."
Everstin viimeiset hetket todistivat sitä rakastavaa ja Iempeätä
henkeä, mikä aina oli ollut hänelle ilmeinen. Hän oli täysin valmis
matkustamaan pois sitä tietä, jolta ei kukaan koskaan palaa. Hän puheli
molempien poikien kanssa sanoen, että Pekasta ajan pitkään tulisi
Melldalin pehtoori, ja hän otti häneltä lupauksen, jonka Pekka nöyrästi
ja uskollisesti antoi, että "hän aina on Karlin tosiystävä..."
Kun sitten seudulla kerrottiin tuon rauhallisen vanhuksen jättäneen
maallisen asuinsijansa, mainittiin tosin, että hän oli ollut
vähäpätöisyys, joka oli päässyt arvoon ainoastaan rikkauden ja
tuttavuuksiensa avulla, mutta ei voitu tuoda esiin ainoatakaan
piirrettä hänen elämästään, mikä ei olisi kestänyt lähempää
tarkastelua. Yhtä vähän oli ketään, ylhäistä tai alhaista, ystävää tai
alustalaista, jolla olisi ollut lausuttavana mitään moitetta hänen
haudallaan. Mutta täytyi kuitenkin ilman vähintäkään pilkkaa hymyillä
hänen viimeiselle toivomukselleen. Hän oli nimittäin pyytänyt vaimoaan
kehoittamaan sitä henkilöä, joka haudalla pitäisi pikku Karlia kädestä,
huolehtimaan siitä, ettei poikanen hautauksen kestäessä pääsisi varsia
eteen silloin kun ammuttaisiin kunnialaukaukset hänen kasvatusisänsä
viimeisen leposijan ääressä.
Ja sille hautakummulle putosi monta lämmintä ja kiitollista kyyneltä,
joihin ei ollut sekoittunut ainoatakaan teeskenneltyä pisaraa. Leonore,
samoin kuin kasvattipoikakin, muisteli everstiä aina kunnioittaen ja
rakastaen.
Mitä ympäristön ihmisiin tulee, tahtoivat he vain saada selville, kuka
oli lesken valittu sulhanen — testamenttia ei pidetty salassa, multa
kukaan ei voinut lausua edes mitään arvelua. Täytyi kärsivällisesti
odottaa. Tästä ei kuitenkaan tulisi samanlaista kuin hagestadilaisten
kapteeni Hanefeltin ja hänen rouvansa romaanista, johon ei näyttänyt
ilmestyvää mitään ratkaisua. Everstinna sitävastoin tulisi määrättynä
vuotena ja päivänä kaikeksi onneksi jälleen yleisön omaisuudeksi.