Jokitorpan pikkuherrat saapuvat Melldaliin.
— Herra eversti, — ilmoitti palvelija Larsson, — nyt se nainen on
saapunut tänne mukanaan molemmat pojat!
— No, sehän hauskaa! — vastasi aina hyväntahtoinen isäntä, vaikka
hänellä parhaillaan oli tärkeätä tehtävää, nimittäin jakaa aamukorppuja
kaikille koirapataljoonansa jäsenille. Kuusi verrattoman kaunista
koiraa saivat aina kukin korppuannoksen ennen harjoitusta. Eversti
vaivautui myöskin itse mittaamaan sen korppujen päälle kaadettavan
maitomäärän, mikä oli tarkoitettu ravinnoksi tuolle nuorelle
koirayhteiskunnalle, joka vielä lepäsi joko sohvan kulmauksessa tai
pienissä vasuissa tai välisti vanhan herran omissa taskuissa.
— Käskeekö herra eversti poikien tulla nyt heti sisään? — jatkoi
Larsson.
— Onko hänen armonsa kotona? Ehkä hän haluaa olla läsnä.
— Hänen armonsa palasi juuri puistosta ja sanoi minulle, että hän
toivoisi herra everstin ensin katselevan lapsia — hänen armonsa
saapuisi kyllä pian.
— Mene sitten, Larsson, antamaan pikku pojille korppuja, että he
saisivat rohkeutta rintaansa!
— Se on pian tehty, herra eversti! — Ja Larsson poistui täyttämään
käskyä.
Sillä aikaa eversti jatkoi työtään lyömättä laimin kasvatuspuoltakaan
jokaisen annoksen jälkeen.
— Etkö häpeä, Herkules, luoda noin vihaisia silmäyksiä Venukseen, joka
ottaa korppunsa vastaan niin somasti kuin nainen... katsohan Apolloa
— hän on kerrassaan hienon käytöksen esikuva. _Tout beau_ — laske
käpäläsi maahan, Vulkan! Sinä et opi ikinä herrastapoja... varo, etten
lähetä sinua takapihalle kahlekoirien seuraksi. Mitä näenkään, herra
Mars, — luulenpa, ettet koskaan pääse varastamishalustasi. Sinä näytät
huonoa esimerkkiä noille pikku herroille, joiden näen tulevan tuolla.
Ahaa, Larsson, siinäpä jo oletkin rekryytteinesi! Kas, kaksi niin
pulskaa poikaa! Tervetuloa, lapset! Mikä on sinun nimesi, piskuinen!
— Karl, — vastasi se vähäinen maailman kansalainen, jonka käteen
Antonia ei ollut tahtonut tarttua, vaan jonka eversti hyvin
sydämellisesti sulki omaansa.
— Mitä sinä, Larsson, arvelet tästä pikku miehestä? Luulenpa hänen
polveutuvan vallan toisenlaisesta piiristä kuin hänen toverinsa.
— Siinä herra eversti on aivan oikeassa. Hänen hiuksensa ovat
taikasadussa kuvatun vaihdokasprinssin kaltaiset.
Eversti nyökkäsi tyytyväisenä, jonka jälkeen jälleen kääntyi pojan
puoleen ja taputti häntä päälaelle, virkkaen:
— Minä pidän sinusta. On oikein, että katsot ihmisiä suoraan
kasvoihin. No, et kai sinä pelkää minua?
— Pelkäisitkö everstiä, joka on niin hyvä kuin itse Jumala? —
huomautti Larsson, joka aina sai vapaasti lausua ajatuksensa. — Sitä
ei ole vielä kukaan koskaan tehnyt.
— Hyvä Larsson, sinähän puhelet nyt kuin sokea väristä! — Eversti
koetti katsoa ankarasti suosikkipalvelijaansa. — Kun minä olin
rykmentissä, niin usko pois, silloin oli toista. Minun ääneni oli
pasuunan äänen kaltainen, ja katseeni... — Samassa eversti irvisti niin
pahasti, että pieni taikasadun vaihdokasprinssi astui useita askeleita
takaperin. — Pysähdy, pysähdy! — jatkoi eversti nauraen. — Sinusta
ei saa tulla pelkuria. Katsopa toveriasi — hän seisoo kuin vuorella,
ja hänen rehelliset vasikansilmänsä katselevat minun komppaniaani
ikäänkuin hän tahtoisi niellä sen aamiaisekseen. Miten vanha olet sinä,
rehti poika?
— Seitsemän vuotta ja kahdeksan kuukautta, — vastasi tämä varmalla
äänellä.
— Mikä on nimesi?
— Olen Pekka isäni mukaan, jonka nimi oli Paavo.
— Silloinhan sinunkin nimesi olisi Paavo?
— Olisipa kyllä, mutta äidillä oli eräs veli, jonka nimi oli Pelle,
ja koska hän ei mielestään voinut kutsua minua yhtä aikaa Paavoksi ja
Pelleksi, niin hän nimitti minut keskiväliltä Pekaksi.
— Mainiota! — virkkoi eversti ihastuneesti. — Tunsitko äitisi?
— Kyllä, mutta, — hän oli sairaanhoitajatar lastenkodissa. Sitten hän
sairastui itse ja kuoli ja hänet haudattiin — ja niin loppui koko se
hauskuus.
Pekan karkeaveisteisiltä kasvoilta näkyi pikainen, pehmeä liikutus,
huomasi selvästi, että seitsenvuotiaan elämänmuistot olivat jo
jättäneet häneen voimakkaan vaikutuksen.
— Onko kauan siitä kun menetit äitisi?
— Se tapahtui vuosi sitten, ja minä olin hyvin iloinen päästessäni
matkustamaan tänne, sillä äidin kuoleman jälkeen ei minulla enää ollut
ainoatakaan iloista päivää, mutta kulkeehan se aika sentään hoippuen
eteenpäin!
— Mainiota elämänviisautta, parahin Paavo... Pelle... ei Pekkahan sinä
olet... Pekka, joka on samaa kuin Pietari, on kaikin puolin sopiva
nimi niin maalliselta kuin kirkolliseltakin kannalta katsoen. No, onko
sinulla halua ruveta korpraaliksi minun pataljoonaani? — Sen jälkeen
antoi eversti pienen pataljoonan alkaa harjoitella, ja kummankaan pojan
katse ei voinut irtautua noista kuudesta merkillisestä sotilaasta
pienine kivääreineen.
— No, tahdotko tulla korpraaliksi, Pekka?
— En oikein tiedä. Äiti on kertonut, että isä oli lipunkantaja, mutta
hänkin on jo kuollut, joten minä ehkä saan periä hänen virkansa.
— Olkoon menneeksi, rupea sitten lipunkantajaksi. Larsson, sidohan
joku kauneimmista nenäliinoistani kepinpäähän! Ja sinä, pikku mies,
— hän kääntyi nyt Karlin puoleen, — sinä varmaan haluat majuriksi,
joka töyhdöllä varustettu kolmikulmainen hattu päässään saa komentaa
pataljoonaa?
— Minä tahtoisin, että noiden suurten koirien sijassa olisi pieniä
poikia.
— Soo, vai niin, urhoollinen nuorukainen. Sitä saat odottaa siksi,
kunnes äänesi vahvistuu, että kykenet komentamaan ulkona kentällä. Nyt
saat tyytyä siihen saakka pitämään Pekkaa päällikkyytesi alla. Pidätkö
sinä Pekasta?
— Kyllä hiukan.
— Entä Pekka, pidätkö sinä Karlista?
— En varsin paljoa, mutta siinähän tuo menettelee — hän on tosin hyvä
sen puolesta, ettei hän koskaan valita, kun minä häntä nipistän tai
tyrkkään hänet johonkin nurkkaan.
— Niin et saa tehdä tästälähtein!
— Enkö? Mitä minun on sitten tehtävä, kun hän syö marjani, jotka
itse olen poiminut, ja puhaltaa kumoon korttihuoneeni, jonka itse
olen rakentanut? Äiti on sanonut, että hän on pieni herraspoika, ja
sellaisiin ei saa sormellaan koskea, sanoi hän myös — enkä minä sitä
teekään.
— Nuorukainen, sinulla on jo nyt vallankumouksellisia periaatteita!
Eikö Karl tee siinä kauniisti, kun ei koskaan valita? Kuulehan, majuri,
sinä varmaan pidät häntä hyvin ilkeänä?
— Enpä juuri, — vastasi pieni vaaleakiharainen poika, katsoen
suurilla kauneilla silmillään suoraan everstiä silmiin, — en, sillä
hän tarjoo minulle välistä rinkeleitään, ja sitäpaitsi hän on antanut
minulle takaisin sen torven, jonka hän minulta otti.
— No, sellaista saa tapahtua sota-aikana. Mutta tuollahan tulee
everstinna. Tehän olette nähneet ennenkin tuon kauniin rouvan, lapset?
Molemmat pienokaiset juoksivat ujostelematta ja tuttavallisesti jäykkää
naista kohti, joka ei kuitenkaan nyt osottanut tylyyttä: hän taputti
Pekkaa päälaelle ja painoi oman päänsä syvään alas Karlin päätä vasten.
Sitten kun hän viimein oli voittanut jonkun suuren mielenliikutuksen,
minkä saattoi hänessä huomata, tarttui hän molempien poikien käteen,
lausuen:
— No, rakas ystävä, kummanko heistä olet valinnut kasvattipojaksesi?
— Tietysti majurin, — hän on jo saanut nimityksensä. Ja lippumies
Pekka saa jäädä tänne niin kauaksi kuin hyvää toveruutta kestää
virantoimituksen ulkopuolella. Olen jo avannut sydämeni tälle pikku
veijarille, joka, hullunkurista kyllä (etkö sini huomaa sitä, Leonore
kultaseni) muistuttaa uhkeata veljeäsi, kapteeni Wolratia. Ja tälle
toiselle nuorukaiselle olen avannut käteni. Tutustumisemme tänään
koituu hänelle vielä hyödyksi. Ja nyt, Larsson, mene junkkareiden
mukana heidän huoneisiinsa ja pidä huolta siitä, että he saavat
kylliksi aamiaista. Sinun, pikku Karl, täytyy luvata minulle, ettet
koskaan ota ainoatakaan Pekan poimimaa marjaa etkä mitään muutakaan
mikä on hänen, ja sinun, Pekka, ettet nipistä etkä tyrkkää Karlia,
vaikka hän puhaltaisikin kumoon korttihuoneesi!
Pojat kumarsivat ja lupasivat kaikkea kuuliaisuutta, mutta he vilkuivat
jo ovelle.
— Larsson, — lisäsi eversti, — sano emännöitsijälle, että hän antaa
heille kummallekin tertun viinirypäleitä, mutta molemmille ihan yhtä
suuren!
— Voi rakkaani, miten sinä olet tavattoman hyvä! — virkkoi Leonore
Larssonin poistuttua poikain kera, ja hän kiersi käsivartensa hellästi
vanhan everstin kaulaan suudellen häntä...
— Armas ystävä, sinä otat tämän asian liian vakavasti... sinähän olet
niin kiihdyksissä, että melkein peloitat minua.
— Hyvin vakava asia onkin ottaa omakseen vieras lapsi. En saata
ajatella sitä liikutuksetta enkä olla sanomatta sinulle, että pidän
sinua hyvänä ja jalona miehenä.
— No, mutta Leonore kultaseni, enemmänhän kiitosta ansaitset sinä,
joka hänestä saat suurimman vaivan. Jos minulla riittää elonpäiviä,
teen minä siitä pojasta jotain, sillä hän näyttää olevan sekä
hyväsydäminen että järkevä, mutta koska elämä on epätietoista, niin
järjestäkäämme hetimiten niin, että hänen tulevaisuutensa on turvattu.
Ei ole epäilystäkään siitä, ettei hän kuuluisi niin sanottuun
sivistyneeseen säätyyn. Kelpo Brandt saa sopia asiasta lastenkodin
johtokunnan kanssa, jotta pääsemme varmuuteen siitä, ettei mikään estä
meitä ottamasta lasta omaksemme.
— Niin, ystäväni, älkäämme lyökö laimin mitään saadaksemme asian
tarpeelliseen järjestykseen!