Kahden vuoden aikana.
Mitä muutoksia ja mullistuksia voikaan sattua kahdessa viikossa,
kahtena tuntina — mitä kaikkea siis enää saattaakaan tapahtua
kokonaisen kahden vuoden aikana!
Ja paljon olikin tapahtunut molemmissa perheissä Hagestadissa ja
Melldalissa.
Aina siitä päivästä saakka, jolloin Antonia kävelymatkallaan oli
kuullut sen tärkeän uutisen, että Jokitorpan pieni vieras saisi
vakinaisen kodin ja suojan everstin luona, mikä tieto oli aiheuttanut
hänet tekemään niin syviä ja vakavia päätelmiä, hän eleli kotonaan
siinä varmassa aikeessa, että hän vast'edes käyttäytyisi elämässään
viisaammin ja paremmin kuin tähän saakka.
Äidin suureksi hämmästykseksi ja sanomattomaksi iloksi alkoi hän nyt
osoittaa sellaista, mitä hänessä tähän saakka ei ollut huomannut,
nimittäin hellaa kiintymystä tulevaa äitiyttään kohtaan. Hän ei suonut
enää Lisen-rouvan yksinään valmistaa tulokkaalle vaatevarastoa, vaan
hän leikkeli, ompeli ja somisteli nyt aamusta iltaan saakka. Myöskin
alkoi hän huolehtia taloudesta, joten hänestä tuli tuolle tavattoman
hyvälle äidille paljoa rakastavampi tytär kuin hän oli ollut koskaan
ennen. Saipa Sofiakin osansa tästä muutoksesta: häntä ei enää
vastaanotettu kylmin ja väsynein ilmein, vaan hän sai lörpötellä
sydämensä halusta niin paljon kuin jaksoi — millä kaikella oli
tarkoitus ilahuttaa hänen armoaan hänen yksinäisyydessään. Sofien
onnistuikin joskus houkutella hymy kohoamaan Antonian huulille. Ja
Antonia itsekin toivoi hartaasti vapautuvansa jäykästä ja raskaasta
mielialastaan, jonka hän arveli vaikuttavan lapseensa vahingoittavasti.
Tänä aikana hän kirjoitti pari kertaa Wolratille, kuitenkaan koskaan
mainitsematta viimemainitun palauttamasta kirjeestä. Mutta huolimatta
hänen päätöksestään esiintyä mahdollisimman avoimesti ja lempeästi,
tuntui siltä kuin itsepintaisuuden henki olisi takertunut hänen
sormenpäihinsä. Sydän saneli, mutta ennenkuin sanat tulivat paperille,
olivat ne muuttuneet teennäisiksi.
Miehen vastaukset taas osoittivat puolestaan aina vähenevää kykyä
ja halua ymmärtää häntä. Hän ei kertonut paljoa matkastaan, vielä
vähemmän tunteistaan. Mutta mitä hänen kirjeissään muuten kaipasikin,
ei niistä kuitenkaan koskaan puuttunut ystävällisiä kehotuksia
Antonialle hoitamaan terveyttään, ja hän tuntui olevan hyvin tyytyväinen
kuullessaan, että Antonia oli ryhtynyt itse ottamaan osaa kodin hoitoon.
* * * * *
Maaliskuun 30 päivänä näki Hagestadin perillinen päivänvalon.
Se oli poika, jota Antonia hyvin tiesi Wolratin toivoneenkin. Mutta
valitettavasti hän oli niin pieni ja heikko lapsi, että näytti siltä
kuin ei elämän aurinko kauan loistaisi hänelle.
Tästä saakka oli Antonia pitkän aikaa sekä ruumiillisilta että
henkisiltä voimiltaan hyvin rasittunut, jonka vuoksi hän ei myöskään
jaksanut itse imettää lastaan.
Kesti jokseenkin kauan, ennenkuin saapui vastaus siihen kirjeeseen,
missä kapteenille ilmoitettiin, että hänelle oli syntynyt poika, sillä
kirje oli jossain postikonttorissa sattunut viivähtämään.
Vastaus oli osoitettu Lisen-rouvalle, ja siitä kävi ilmi miehen sydämen
koko ylpeä ilo sen johdosta, että hän nyt omisti kalliin tulevaisuuden
toivon, ja hän pyysi innokkaasti, että lasta hoidettaisiin mitä
huolellisimmin.
— En rohkene vielä, — lausui hän kirjeessä, — kirjoittaa
Antonialle: pelkään, että koska itse nykyisin olen hyvin kiihdyksissä,
se myöskin aikaansaisi mielenliikutusta hänessä. Mutta sanokaa
hänelle, että sieluni hartaan liikutuksen valtaamana kiittää häntä
siitä lahjasta, jonka hän on antanut minulle. Meidän sydämemme yhtyvät
vapaasti rukouksissa lapsemme puolesta, ja olkoon Antonia varmasti
tietoinen siitä, että minä joka päivä rukoilen myöskin hänen puolestaan.
Jos nuori puoliso ja äiti olikin odottanut mieheltään avoimempaa ja
suorempaa vastausta, ei hän kuitenkaan maininnut sanaakaan, mikä
olisi osoittanut hänen pettyneen. Hän oli nyt niin kärsivällinen
ja lempeä, että häntä oli vaikea tuntea entisekseen; ja tervehdyttyään
oli hänen mieluisin tehtävänsä leikkiä lapsensa kanssa. Hän lähetti
noutamaan Sofie-rouvaa, että pienokainen saisi kuulla iloisen naurun
raikuvan, mutta poikaan ei näyttänyt vaikuttavan mikään, joten
todellakin saattoi uskoa, mitä Sofie-rouva oli ennustanut, nimittäin
että lapsi jo kapalossaan saisi kärsiä äitinsä raskasmielisyydestä —
ja jos kukaan osasi houkutella hieman iloisemman ilmeen noihin pieniin
surullisiin kasvoihin, niin oli se Lisen-rouva.
Kesän alkupuolella kirjoittivat puolisot toisilleen muutamia
kirjeitä. Antonia antoi vain vähemmän ilahuttavia tietoja pikkupojan
terveydentilasta, ja Wolrat taas kyseli kaikenlaisia samaa asiaa
koskevia seikkoja: hän nimittäin pelkäsi alinomaa, että jonakin päivänä
saisi surullisen tiedon poikansa lähdöstä maan päältä, ennenkuin hän
ehtisi saada häntä syleillä. Hän ei sanonut, kuinka syvästi hän surisi
sen toivon kadottamista, jonka hän kiinnitti lapseensa, mutta sen
saattoi selvästi huomata.
Jos tämä suru kuitenkin jäi tulematta, niin saapui kuolonenkeli joka
tapauksessa vieraaksi Hagestadiin, ja minkä aarteen hän sieltä ryösti,
sen arvon Wolrat ja Antonia tunsivat syvästi — Antonia nykyisessä
asemassaan tietysti parhaiten.
Hänen hellä äitinsä, hyväsydäminen Lisen-rouva sairastui elokuun
alussa, ja voitiin heti havaita, että — kuolema oli odotettavissa.
Antonia ei voinut tajuta tätä uutta kärsimystä, mikä häntä odotti,
ennenkuin se jo oli niin lähellä, että hänen täytyi kerätä kaikki
voimansa jaksaakseen nöyrästi vastaanottamaan Jumalan hänelle
lähettämän koetuksen. Lisen-rouvan oman sielun oli niin vallannut
sanaton, mutta pyhä ja toiveikas usko, että hän tavattoman levollisesti
ja rauhallisesti vartosi muuttoa tästä elämästä toiseen Hän myöskin
rohkaisi Antoniaa, kun tämä hänen kuolinvuoteensa ääressä tunnusti
hänelle syyn hänen ja miehensä eroon, jota Antonia katseli nyt aivan
toiselta näkökannalta kuin silloin, jolloin hänen ylpeä mielensä
yksinomaan määräsi hänen tekonsa ja tunteensa.
— Jos poika lähemmin kuuluisi Wolratille, — sanoi äiti, — ei tuo
totuuttarakastava mies koskaan olisi alentunut sitä salaamaan. Antonia
rakkaani, sinä olet suuresti erehtynyt onnettomassa vaatimuksessasi,
mutta jos sinä tarttumalla minun kylmään käteeni lupaat avomielisesti
tunnustaa hänelle menetelleet väärin, mikä on teidän molempien arvoa
alentavaa, niin olen varma, ettei sinun katumuksesi turhaan vetoa hänen
jaloon sydämeensä. Ja siinä kodissa, jonne minä vapahtajani avulla nyt
lähden, minä aina, aina rukoilen, että Jumala soisi sinulle täydellisen
onnen silloin kun sen ansaitset.
Muutamia päiviä myöhemmin jätti Lisen-rouva sitten Antonian yksinään,
ja tämä ei herännyt häntä kohdanneen uuden kärsimyksensä raskaasta
huumaustilasta ennenkuin saapui hänen mieheltään vastaus surusanomaan.
Se ei sisältänyt ainoastaan rajatonta osanottoa, vaan siinä
esiintyvistä ajatuksissa ja sanoista uhkui suurta hellyyttä, mikä
vaikutti hyvää hänen sydämelleen.