Mikä oli seurauksena Antonian kuulemasta uutisesta.
Niin kauan kuin Sofien hame vilkkuili näkyvissä ei Antonia uskaltanut
liikahtaa, mutta kun ensimainittu vihdoin oli kadonnut, tunkeutui
toinen toistaan seuraava kuumeväristys hänen luittensa ja ytimiensä
läpi, jotta hänen täytyi kouristuksen tapaisesti tarttua lähimpään
puuhun.
— Voi Wolrat, Wolrat, sinä olet siis kääntynyt sisaresi puoleen, ja
hän on osoittanut suurempaa jalomielisyyttä kuin vaimosi, joka ei
keksinyt tarpeeksi kovia sanoja tuomitakseen sitä naista, johon sinun
suosiosi kerran on kohdistunut. Ja tämä vaimo vaati vielä lisäksi
sinulta sellaista, mihin kunniallinen mies ei koskaan voisi suostua:
kavaltamaan tuon naisen nimen.
Ensimäisen kerran hän sielussaan teki tämän myönnytyksen, miltei
anteeksipyynnön.
Ei koskaan, koskaan hän anna minulle anteeksi! Vaikka katumukseni
muodostuisi niin hehkuvaksi, katkeraksi ja kiduttavaksi kuin se
milloinkaan voi muodostua, ei se hyödytä minua lainkaan nyt kun oikea
aika on ohi. Olipa sentään tavaton onni kurjuudessa, ettei Leonore
ollut kotona käydessämme siellä. En tiedä, mikä olisikaan voinut olla
seurauksena ja kuinka olisin käyttäytynyt, jos olisin äkkiarvaamatta
kuullut tuon uutisen hänen läsnäollessaan. Sillä vaikkapa kunnon
eversti olisi lopettanut kertomuksensa uskomalla minulle, mitä kaikkia
huvituksia hänen vaimonsa aikoo talvella tarjota hänelle, olisi äiti
heti havainnut sen hämmästyttävän kiihtymyksen, jota en mitenkään
olisi voinut peittää. Mitä kysymyksiä minulle olisikaan silloin tehty!
Mitä tuskia olisin saanut kärsiä!... Ja kun muistan, että tällaisesta
ikävästä tapahtumasta pelasti minut pieni koiranpentu raukka, tunnen
melkein omantunnonvaivoja, että niin säälimättömästi tyrkkäsin sitä sen
maatessa sohvalla kaikessa rauhassa.
Hieman rauhoittuneena tästä aprikoimisesta hän tuli sitten
ajatelleeksi, kuinka monasti me saamme tuta Jumalan hyvyyttä ja suojaa
tavalla, jolle me ylpeät ihmiset hymyilisimme, jos edeltäpäin sen
aavistaisimme, mutta johon nöyrästi alistumme sitten kun kokemus on
osoittanut meille lyhytnäköisyytemme.
Antonia mietti edelleen, miten vähän hän rakasti toisia olentoja
maailman pitkässä ketjussa. Niin, hänen sisimpänsä oli aina ollut
hedelmätön maa. Hänellä ei ollut koskaan ollut suosikkina koiraa,
kissaa eikä lintua, ja kuitenkin nämä kaikki olivat luodut ihmisen
ystäviksi, ja oikein hyviä ystäviä niistä tuleekin monille, jotka niitä
ymmärtävät..
Leonoresta (siitä pääkohdasta ei Antonia riistäytyä irti) tulisi
siis pojan kasvatusäiti! Wolrat ei ollut siis antanut tuoda tuota
pienokaista seudulle loukatakseen sillä toimenpiteellä vaimoaan
tai suodakseen tilaisuuden jalomieliseen tekoon, vaan ainoastaan
valmistaakseen sisarelleen mahdollisuuden löytää itselleen suosikin,
jonka eversti suostuisi ottamaan kasvattipojaksi. — Niin, niin, —
huokasi Antonia, — nyt minä käsitän kaikki! Leonorelle ei riittänyt
se osuus Wolratin rakkaudesta, jota tämä oli hänelle aikaisemmin
osoittanut — nyt hän saisi siitä senkin osan minkä vaimo on
kadottanut. Kunpa en vielä lopulta vihaisi Leonorea!
Mutta tuskin oli tämä ajatus herännyt hänen sielussaan, ennenkuin hän
pelästyi omaa itseään... Kuinka — ei siis ollut kyllin siinä, ettei
hän voinut sietää Leonorea, että hän tuskin saattoi osoittaa hänelle
tavallista kohteliaisuutta! Vieläkö hän nyt kaiken lisäksi vihaisi
miehensä sisarta siksi, että tällä jäykkyydestään huolimatta oli
lempeitä tunteita ja sellaista tosi naisellisuutta, jota Wolrat piti
niin suuressa arvossa!
— Hyvä Jumala, kunpa kaikki vielä kerran muuttuisi — kunpa voisin
voittaa sen sielussani alinomaa uudistuvan kiduttavan tuskan, että
minua yksin on loukattu ja solvaistu, jonka vaoksi on luonnollista,
että minun tulee osoittaa epäjaloutta, suvaitsemattomuutta ja
leppymättömyyttä! Mutta ankaralla kurilla minä hivutan pois sielustani
sen kovan ylpeyden, joka itse asiassa on ollut syynä kaikkeen
tapahtuneeseen. Ja varmaan, varmaan tapahtuu minussa suuri muutos
silloin kun lapsi, jota en tähän saakka ole ajatellut rakkaudella, jota
tuskin olen voinut ajatella ollenkaan, tulee ja osoittaa minulle keinon
sovun solmimiseen tulevaisuudessa.
Palatessaan kävelyltä oli hän vallan toinen ihminen kuin sille
mennessään. Kuljettuaan lehtokujan läpi hän tapasi herra Brandtin, joka
ujosti mainitsi vaimonsa varmaan liian rohkeasta käytöksestä sekä pyysi
sitä anteeksi.
— Älkää millään muotoa sanoko niin! — vastasi Antonia odottamattoman
ystävällisesti — sillä olihan hänen juuri kiittäminen Sofian rohkeutta
siitä, että hän oli nyt täysin valmistunut kuulemaan mitä uutisia
tahansa, — ei, minä vakuutan, ettei minua ollenkaan vaivaa rouva
Brandtin raikas hyväntahtoisuus. Hän on hyvin tervetullut, kun hän
haluaa pistäytyä luonani.
Tämän armollisen lausunnon kuultuaan herra Brandt kumarsi syvempään
kuin koskaan ennen, jonka jälkeen hän riensi sisään kertomaan
vaimolleen, miten oikeassa tämä oli siinä, että hänen armonsa tarvitsi
hieman huvitusta.