Rouva Sofie Brandt.
Antonian ennustus kävi toteen. Siipirakennuksessa asuva rouva tahtoi
välttämättömästi ilahuttaa armollista rouvaa päärakennuksessa, eikä hän
lainkaan pahastunut eikä tullut toivottomaksi, vaikka ensinmainittu
väsyneesti, ehkä hieman ylhäisin ilmein selitti, ettei hän kaivannut
muuta kuin häiritsemätöntä hiljaisuutta.
— Kuulehan, pikku Sofie, — virkkoi herra Brandt vaimolleen
kohdatessaan hänet eräänä päivänä pihamaalla, kun tämä juuri
palasi tavanmukaiselta käynniltään Antonian luota, — minä toivon,
ettet sentään liian usein vaivaa hänen armoaan hyväätarkoittavilla
vierailuillasi.
— Vielä mitä! Jos saisin aikaa monilta tehtäviltäni, kävisin siellä
vielä useammin. Onhan aivan selvää että hän enemmän kuin itse
tietääkään tarvitsee virkistävää, ellen sanoisi repäisevää seuraa.
Hän on niin raskasmielinen, että se pikku olentoraukka, joka tulee
maailmaan, saa varmaan jo kapalolapsena kärsiä siitä.
— Niin minäkin oikeastaan luulen... mutta lupaa nyt kaikessa
tapauksessa minulle, ettet käy hänen luonaan niin usein!
— Sen minä itse ymmärrän parhaiten... älä sinä ollenkaan huolehdi
siitä asiasta!
— Sinun täytyy, rakas kultaseni, suoda anteeksi että kuitenkin sen
teen! Olen varma, että sinä rasitat häntä, ja jos itse luulet toisin,
niin toivon, että sinä joka tapauksessa noudatat minun mieltäni.
Tämä oli se onnellinen vakaumus, josta herra Brandt oli maininnut
kapteeni Hanefeltille, kun oli ollut kysymys hänen ja tulevan vaimonsa
keskinäisestä suhteesta, ja jonka johdosta kapteeni oli hieman epäillen
onnitellut häntä.
Valitettavasti tuo kunnon mies sai heti ensi kerralla koetellessaan
aviomiehenvaltaansa kokea kivakkaa vastarintaa.
Sofie vastasi hänelle raikuvaan nauruun puhjeten:
— Etkö häpeä lausua minulle vasten kasvoja mokomaa tyhmyyttä?
Etkö käsitä, että jos morsian pyrkiikin miellyttämään sulhastaan
sellaisella narrimaisella vakuutuksella, että hän kaikessa taipuu hänen
toivomuksiinsa ja kehoituksiinsa, niin ei aviovaimo suinkaan anna
sellaisia lupauksia.
— Sinä lasket leikkiä, mutta minä puhun vakavasti.
— No no, älä nyt synkisty! Tulevaisuudessa saame nähdä, minkälaisia
mahdollisuuksia sinulla on tehdä minusta kuuliainen. Mutta nyt minun
täytyy puhua sinulle muutamista tärkeistä talousasioista. — Hän
tarttui miehensä käsivarteen, vetäen hänet mukanaan heidän omaan,
pieneen, hauskaan huoneeseensa, missä hän sai tilaisuuden esiintyä niin
tietorikkaana, että herra Brandt tunsi itsensä täysin tyytyväiseksi.
Muutamia päiviä tämän äskennaineiden keskustelun jälkeen teki Antonia
eräänä harvinaisen kauniina joulukuun päivänä pitkähkön kävelymatkan,
jollaiset nyttemmin olivat hänelle harvinaisuuksia.
Hän mietti parhaillaan, kuten oli tehnyt koko ajan Brandtin häiden
jälkeen, ratsumestari Holstin hämäriä sanoja, kun tämä vaunujen
vieressä seisoessaan oli kumartunut hänen puoleensa ja suudellut
hänen kättään. Hänestä tuntui kuin Holstin päähän äkkiä olisi
pistänyt kerrassaan yllättävä ajatus ja Antonian mielestä oli ainoa
todennäköinen selitys se, että Holst oli käynyt Jokitorpassa Wolratin
lähettinä, ja että ensinmainittu katsoi senvuoksi loukanneensa Antonian
tunteita. Mutta tämäkään otaksuma ei ollut täysin tyydyttävä, koska
hän ei voinut muistaa, että Wolrat olisi muuta kuin pari kertaa ja
silloinkin kylmästi ja sivumennen maininnut ratsumestarin nimeä. Jos he
olisivat olleet vanhoja ystäviä, olisi Wolrat varmaan kutsunut hänet
vieraakseen häihinsä.
Syventyneenä näihin mietiskelyihin, jotka voimakkaan valtavasti saivat
hänet muistamaan miestään, joka niin harvoin kirjoitti hänelle, oli hän
juuri pysähtynyt yleensä vain katsellakseen jotakin, jollaista sopivaa
ei näkynyt, kun hänen pariinsa pyörähti Sofie rouva, joka hänkin oli
kävelemässä.
— Kuinka hauskaa, että satuimme kohtaamaan täällä ulkosalla! Aikooko
teidän armonne mennä vietä kauemmas?
— En, mutta en myöskään tahdo pidättää rouva Brandtia, sillä te
kävelette nopeammin ja teillä varmaankin on kiire.
— Mitä tyhjää, ei minulla ole ollenkaan kiire tänään... ja koska
olen ollut kävelemässä aina Jokitorpalle saakka (teidän armonne ei
luullakseni tiedä, missä se onkaan), niin minun on nyt hyvä astella
hitaammin. Ja minä pidän kernaasti teidän armollenne seuraa, ellei se
ole teille epämieluista.
Se olisi todellakin ollut Antonialle hyvin epämieluista, ellei Sofie
olisi sattunut mainitsemaan erästä nimeä, joka ei koskaan soinut
Antonian korvaan herättämättä hänessä tuskallista mielenkiintoa.
— Minä tiedän sen paikan, — vastasi hän. — Oliko rouva Brandtilla
sinne asiaa?
— Kyllä, sillä mieheni on pyytänyt minua käymään usein katsomassa
kahta pientä poikasta, jotka Tukholman lastenkodin johtokunta
on antanut hänelle toimeksi sijoittaa tänne maaseudulle. Kelpo
Smoolantimme saa usein kunnian ottaa vastaan sellaisia pikku vieraita
pääkaupungin hyväntekeväisyyslaitoksista.
— Onko lähetetty yksi lapsi lisää? Silloin saa nainen, jolla
itselläänkin on poika, kolme lasta hoidettavakseen.
— Oh, se kävisi kyllä mainiosti päinsä sekin, mutta nyt hän kuitenkin
menettää molemmat vieraat lapset.
— Kuinka niin... eikö herra Brandt ole tyytyväinen hoitoon?
— Onpa kyllä... mutta minä vien juuri kotiin sen suuren uutisen, että
everstin herrasväki Melldalissa haluaa ainakin joksikin aikaa molemmat
pojat luokseen. He aikovat ottaa toisen lapsista kasvatikseen, mutta
valintaa varten tahtoo eversti, että molemmat lapset lähetetään sinne.
Voi hyvänen aika, teidän armonne, minä olen varmaan jo laverrellut
liikaa... näen, että teidän armonne on hyvin väsynyt, ja minua oikein
pahoittaa hajamielisyyteni.
— Rouva Brandtin ei tarvitse olla levoton! Väsymykseni menee pian ohi.
Olkaa hyvä ja menkää edellä, minä tulen verkkaan jälestä.