XIV

Antonia saa häissä huomattavan tuttavuuden.

Antonian vastenmielisyys kohosi yli kaikkien kuvittelujen, kun

hänen piti täyttää herra Brandtille antamansa lupaus. Todellisella

kauhulla hän ajatteli nyt ensi kerran joutuvansa uteliaan ihmisjoukon

odotetuksi silmänruoaksi. Äidiltään oli hän saanut kuulla missä määrin

tuntemattomia ihmisiä huvitti hänen "romanttinen luostari-elämänsä"

ja juuri siitä syystä — kuten rouva Lisen sanoi — ettei Antonia

ikuisesti pysyisi taru-henkilönä, oli hänen aivan välttämätön joskus

näyttää, ettei hän itse suinkaan halunnut pitää yllä ihmisten

mielenkiintoa ja uteliaisuutta.

— Niin, — sanoi Antonia, kun oli pukeutunut ja kauniina ja korskeana

ja kylmänä kuin jumalatar silmäsi välinpitämättömästi peiliin, jotenkin

halveksien vetäen tummanpunaisen kameliaseppeleen vihreät lehdet

alemmaksi marmorivalkealle otsalleen, — niin varmaankin he saavat

paljon huvia minun seurastani! Aion olla niin luoksepääsemätön, että he

tuntevat huojennusta, kun minä lähden pois heti kun pitkällinen ateria

on päättynyt.

— Jos tahdot olla sillä tavoin rakastettava, vastas äiti, niin

palkitset täydellisellä kiittämättömyydellä herra Brandtin alituisen

huolenpidon. Jos lupauksesi mukaan kunnioitat hänen juhlapäiväänsä,

niin älä tee sitä kuningattaren tavoin, joka osoittaa alamaiselleen

vain niukan suosion, vaan sydämellisen kohteliaasti, mikä on ainoa

tapa, jolla sinä voit palkita sen ajan ja vaivan, jonka hän uhraa

meidän tähtemme. Herra Brandt on vuokrannut Hagestadin, eikä hänen

tarvitsisi välittää vähääkään muusta kuin vuokrasumman maksamisesta,

jollei hän olisi luvannut toisin miehellesi.

— Siinä on kyllä perää, äiti, mutta en voi mitään sille, että olen

kovin kyllästynyt tähän uuteen järjestelmään. Olen aivan varma, että

herra Brandtin eloisa ja naurunhaluinen nuorikko ottaa oikeuden

juosta täällä minun luonani tarjoamassa miellyttävää seuraansa. Sinä

päivänä, jona hän oli katsomassa tulevaa asuinsijaansa, kuulin kujalle

asti, kuinka hän liversi ja huusi pianon ääressä ja lensi ovista

ulos ja sisään kuin rajuilma; hän pysyi tuskin asemillaan ollessaan

virallisella käynnillään meidän puolellamme.

— Minä pidän herra Brandtia onnellisena saadessaan niin iloisen ja

hyväluontoisen puolison, ja jos sinä tahdot säilyttää sovun, niin varo

loukkaamasta häntä hänen morsiamensa kautta. Minä olen aivan ihastunut

kilttiin pikku Sofie Dahliin. Mutta nyt, lapsi kulta, tulevat vaunut

esiin — sulhanen itse on ajopenkillä.

Sisään tuleva neitsyt sai kääriä Antonian kaapuihin ja saaleihin, ja

niin paljon olivat äidin kehoitukset vaikuttaneet, että Antonia aivan

tuttavallisesti hymyillen salli herra Brandtin auttaa häntä vaunuihin.

Kun Hagestadin ajoneuvot vierivät häätalon pihaan suvaitsi rovasti

itse astua portaille ottamaan vastaan sitä vierasta, jota pidettiin

niin korkeassa arvossa. Mutta samassa kun Antonian piti vastata

niihin valittuihin kohteliaisuuksiin, joita tulvi rovastin huulilta,

joutui hän siinä määrin hämilleen, että vastaus lievimmin sanoen tuli

katkonaiseksi.

Asia oli niin, että aikoessaan juuri nostaa jalkansa vaunuista

portaille, hän näki pitkän miehen, joka puettuna upseerinkaapuun ja

espanjalainen hattu vedettynä otsalle alkavan lumipyryn suojaksi

kiiruhti päärakennuksen takaosasta pieneen vierasrakennukseen toiselle

puolen pihaa.

Palvelijan vuorostaan auttaessa rouva Liseniä sai Antonia tilaisuuden

kysyä herra Brandtilta, kuka tuo upseeri oli.

Ihmetellen sellaista kysymystä muuten niin välinpitämättömän nuoren

rouvan taholta vastasi herra Brandt: — Se oli luultavasti ruustinnan

sisarenpoika, ratsumestari Holst, joka on saapunut häihin.

— Oleskeleeko hän usein täällä?

— Sangen harvoin... en tiedä nähneeni häntä täällä muulloin kuin

muutama kuukausi sitten, jolloin hän eräällä matkalla viipyi yhden

päivän täällä pappilassa.

— Mitä... mitä, — toisteli Antonia yhäti mielessään rovastin

johtaessa häntä naisten pukuhuoneen ovelle, — mitä asiaa sillä

miehellä saattoi olla Jokitorppaan? Sillä varmaan oli hän se, jonka

näin. Olin houkkio luullessani häntä Wolratiksi.

Mutta nyt ei ollut aikaa arveluihin. Hänen päästyään rovastin

käsivarresta tuli häntä vastaan ruustinna, tarjoten hänelle kokonaisen

varaston kohteliaisuuksia sen johdosta, että sai nähdä Hagestadin

valtiattaren, ja toisen varaston toivomuksia, että hänen rakas

kasvattityttärensä hyvin soveltuisi seuraksi rouva Hanefeltille.

Onneksi seurasi nyt esittely Lisen-rouvalle ja senjälkeen kokonainen

liuta naisia, jotka alkoivat tunkeilla pukuhuoneen molempien peilien

edessä. Emännän täytyi näinollen luopua tuttavallisuudesta ja rientää

vierashuoneeseen saamaan päällensä juhlakomeuden ja sitten ottamaan

vastaan häävieraita.

Vihkimisen aikana riitti Antonialta tuskin silmäystä vielä vähemmän

rukousta morsiusparin hyväksi, ja kumminkin tiesi hän paraiten, kuinka

matka on vakava kahdelle ihmiselle, jotka vihkijakkaralta lähtevät

elämän tuntemattomille teille. Hänen koko huomionsa oli kiintynyt

mieheen, jonka hän oli nähnyt pihalla, ja ihmeellistä oli, että kun

juhlamenojen ja onnittelujen jälkeen hänelle esiteltiin pöytätoveriksi

ratsumestari Holst, tämäkin näytti jotenkin hämmentyneeltä, ja hänen

hienoille maailmanmiehen kasvoilleen levisi huomattava puna.

— Minulla on onni, — sanoi hän lopulta, lukeutua Hanefeltin vanhoihin

ystäviin, ja hänen luonteeseensa ja sieluunsa katsoen voin pitää

erikoisena kunnianani, että hän on pitänyt minua veljenään.

Viimeisten sanojen ohella hän tutkivasti vilkaisi Antoniaan, joka

melkein säikkyi hänen silmiensä terävää loistetta.

— Ehkäpä nyt, — ajatteli Antonia, — pilkahtaa joku valonsäde siihen

salaperäiseen hämärään, joka ympäröi Jokitorpan pieniä muukalaisia.

Ehkäpä Wolratin ensimmäiset tunteet ovat kohdistuneet ratsumestarin

sisareen. — Ja kun hän ratsumestarin käsivarteen nojaten saapui

ruokasaliin keskelle paikkojaan etsivien ja tuolejaan kolistelevien

vieraitten kirjavaa parvea, lausui hän, rohkeasti seuraten uusien

vaikutelmiensa virtaa:

— En tiedä, herra ratsumestari, kuulinko väärin, mutta eikö ruustinna

odottanut tänne myöskin sisarensatytärtä. Onko hän täällä?

— Ei, ei ole ollut kysymystäkään, että joku nuorista sisaristani

tulisi mukaan. Vanhin valmistautuu juuri pääsemään ripille... nuorin on

vasta neljäntoistavuotias, keskellä koululukujaan.

— Se oli siis erehdys... Antonia hengitti helpommin, mutta sittenkään

hän ei ollut saanut tietoonsa, mitä tekemistä ratsumestarilla oli

Jokitorpassa.

Sitä ihmetellessään ei hän enää tuntenutkaan edelläkäynyttä vaivaavaa

tunnetta siitä, että hän joutuisi koko seuran huomion esineeksi. Ja

siksi hän joutui. Siinä suhteessa jäi morsionkin hänen rinnallaan

varjoon.

Ensin tuntui ihmisistä siltä kuin olisivat he jollain tavoin pettyneet,

kun Antonia ei ollutkaan sen kalpeampi, laihempi, eikä enempää

kuutamoinen kuin mikään romaanin sankaritar siihen päivään asti, mutta

hänen hämmästyttävä kauneutensa, hänen ylhäinen ja kylmä ryhtinsä,

hänen valikoitu pukunsa, vaikka hänellä olikin vain pitseillä runsaasti

reunustettu musta silkkihame ja punainen saali, saman värinen kuin

hiuskoriste — siinä kaikessa oli pitkäksi aikaa kyllin katseltavaa

ja arveltavaa. Mutta pian täytyi jonkun jo naapurilleen kuiskaten

vakuuttaa, että hänen jäykkyytensä, vaiteliaisuutensa ja silminnähtävä

välinpitämättömyytensä olivat juuri sitä, mitä saattoi odottaa

sellaiselta naiselta, joka juonittelevalla luonteellaan oli parissa

kuukaudessa niin ehtinyt kyllästyttää miehensä, että tämän täytyi paeta

uudesta kodistaan.

Tällaiseen kuiskaukseen tuli tietysti vastaus yhtä herttaisessa

äänilajissa. — Niin no, rakkaani, jääkappale ihmishahmossa, vaikkapa

kauniissakin, ei liene niin hirveän viettelevä, etenkin kun siihen

vielä liittyy jotain sellaista outoutta. Ja riippumatta siitä,

päästäänkö joskus vai eikö koskaan päästä selvyyteen heidän eronsa

syystä, niin tarvitsee vaan nähdä tuo nainen, jotta jo ymmärtää, että

kaikki syy on hänen tahollaan.

Epäilemättä aivan toisenlaisesta harrastuksesta kääntyi ratsumestari jo

kolmannen kerran hajamielisen nuoren rouvan puoleen.

— Kapteeni Hanefelt — ne sanat saivat heti eloa kuvapatsaaseen — ei

kai ole odotettavissa kotiin ennenkuin vuoden tai parin päästä?

Antonian silmien läpikuultavissa syvyyksissä kuvastui hänen

ponnistelustaan huolimatta voimakas tuska, hänen luodessaan ne

ratsumestariin. — Ei, vastasi hän hiljaa, tuskin hän palaa

ennen... Pelkään, — jatkoi hän epäröiden,— että äsken olin hiukan

hajamielinen, mutta minua ihmetyttää, ellen muutama kuukausi sitten

nähnyt herra ratsumestaria erään pienen tuvan ovella lähellä Hagestadin

alueitten rajaa?

Tämän kuullessaan ratsumestari muuttui kalpeammaksi kuin lautasliina,

jonka hän vei kasvoilleen. Mutta hän vastasi vähääkään hämmentymättä:

— Oi, tekö se olitte hyvä rouva, jonka silloin huomasin? Minä olin

pistäytynyt tupaan saadakseni lasin vettä.

Tähän päättyi kaikki keskustelu ja yksityinen pakina, kun malja-

ja hääpuheet alkoivat. Ja heti kun oli noustu pöydästä, ajettiin

rouva Hanefeltin vaunut esiin — kaikki pidättely-yritykset olivat

turhia. Mutta lähteissään hän lausui sentään morsiamelle ja tämän

kasvatusvanhemmille siksi monta ystävällistä ja sydämellistä sanaa,

etteivät nämä tunteneet minkäänlaista tyytymättömyyttä hänestä

erotessaan.

Viimeinen henkilö vaunujen luona oli ratsumestari Holst. Ja Jumala

tietäköön (Antonia ei ainakaan tietänyt) miksi tämä eräänlaisella

surumielisellä kiihkeydellä kumartui syvään hänen puoleensa, jotta

hänen huulensa pitkine vaaleine viiksineen painuivat kovasti hänen

kättään vasten.

— Tiedän, että te elätte erakko-elämää, — kuiskasi hän, — muuten

tuskin voisin vastustaa houkutusta pyytää saada kunnian käydä teitä

tervehtimässä. Mutta on parasta tukahuttaa se toivomus. Älkää ajatelko

minusta katkerasti, jos ymmärrätte minut! Ellette minua käsitä, niin

unohtakaa nämä sanat, mutta olkaa kaikessa tapauksessa vakuutettu

siitä, ettei niitä määrännyt röyhkeys, vaan mitä kunnioittavin

harrastus ja osanotto!

— Mitä kummaa tuo vieras mies haasteli sinulle niin tuttavallisesti?

— kysyi Lisen-rouva matkalla.

— Rakas äiti, en käsitä mitään muuta siitä mitä hän minulle sanoi,

kuin että hän arveli minun tuntevan jonkun seikan, joka koskee häntä ja

Wolratia yhteisesti. He ovat luultavasti olleet läheisiä ystäviä.