Käynti Melldalissa.
Raskain, hitain askelin hiipi syksy vähitellen Hagestadiin. Oltiin jo
likellä joulukuun alkua, ja jollei sairaus olisi pidätellyt Antoniaa
kotosalla, niin piteli häntä ainakin apeamielisyys, joka hänet oli
vallannut ankarain mielenliikutusten jälkeen.
Se sai alkunsa, kun hän ulkomaalta käsin sai mieheltään ensimäisen
kirjeen, jonka ohessa seurasi hänen oma kirjeensä, miehen kuitenkaan
sanallakaan ilmaisematta, että hän olisi sitä lukenut. Tätä ei siitä
huolimatta saattanut epäillä, sillä kirje oli avattu. Muuten kirjoitti
hän vain muutaman sanan matkasuunnitelmastaan, toivoen, ettei Antonia
enää halveksisi seurustelua hänen sisarensa kanssa, sekä pyysi häntä
ei tosin lämpöisin, mutta ei kylminkään sanoin olemaan varovainen ja
kaikessa noudattamaan lempeän äitinsä neuvoja.
Mitään kaukaisintakaan viittausta kotiintulosta ja jälleen yhtymisestä
ei ollut. Hänen mieltään näkyivät kiinnittävän yksinomaan ne työt,
joihin hän oli ryhtyvä.
Kun ei nyt ainakaan pariin vuoteen ollut mitään toivoa eikä
pelkoa jälleennäkemisestä, alkoi Antonian elämässä tästä ruveten
välinpitämätön hiljaisuus. Kalvavat tunteet asettuivat, niinkuin kaikki
olisi vaipunut kuolemaan, äitinsäkään kanssa hän ei suostunut puhumaan
poissaolevasta puolisostaan. Jos katumus todenperään alkoi häntä
ahdistaa, väistyi se heti kun hän muisti, että hän nyt oli saavuttanut
sen, mitä miehen varoitus tarkoitti: tämän täydellisen halveksumisen
(sillä muuten olisi hän osoittanut loukkaantuneensa Antonion hurjasta
kirjeestä), ja että kaikki siis oli lopussa.
Herra Brandtin häät oli lykätty joulukuun alkupäiviin; ne oli tällöin
määrä viettää morsiamen kasvatusvanhempain luona, toisin sanoen
naapuripitäjän pappilassa, jossa mamselli Sofie Dahlia, kuolleen
komministerin tytärtä, oli lempeydellä kasvattanut lapseton rovasti
vaimonsa kanssa.
Nyt pyysi herra Brandt sitä suurta suosiota, että hänen armonsa
osoittaisi hänelle ja hänen morsiamelleen sen kunnian, että olisi läsnä
vihkiäisissä, ja Antonian täytyi äidin vakavasta vaatimuksesta suostua,
ensin jo kieltäydyttyänsä; Lisen-rouva selitti painavasti, että kunnon
vuokraajalle oli säädyllisyyden nimessä tämä huomaavaisuus myönnettävä.
Herra Brandt poistui ihastuneena ja kiitollisena.
— Mikä nyt on lähin seuraus tästä lupauksesta? — kysyi Antonia
jäätyään kahdenkesken äitinsä kanssa. — Ensin pitää minun tehdä
vierailu Melldaliin — en voi loukata everstin perhettä, tai oikeammin
jotakuta muuta, suostumalla tähän juhlallisuuteen ennenkuin olen käynyt
muualla.
— Minua ilahuttaa, että suot everstiläisille kunnianosoituksen, joka
suinkaan ei tule heitä kohtaan liian aikaisin. Lähdemme siis sinne
huomenna aamupäivällä.
Ja niin tapahtui. Mutta vierailu kesti tuskin puolta tuntia, sillä
onneksi tai onnettomuudeksi ei everstinna ollut kotona, ja vieraiden
tullessa sisään harjoitti eversti juuri komppaniaansa, mihin kuului
kuusi kappaletta koiria, jotka istuen takajaloillaan, pieni keppi
toisessa etukäpälässä, opettelivat — kunniantekoa.
Aluksi syntyi äkkinäisen keskeytyksen johdosta hälinä ja haukunta,
joka oli kaikkea muuta kuin miellyttävä, kunnes pikkujoukko sai käskyn
palvelijan johdattamana marssia "kasarmiin", kuten eversti nimitti sitä
maakerroksen huonetta, joka oli järjestetty hänen suosikeilleen.
Kun tämä oli onnellisesti ohi, alkoi eversti arastellen ja
kumarrellen juoksennella edestakaisin, vuoroin valitellen, että hänen
kallis Leonorensa oli lähtenyt kaupunkiin eikä palaisi ennen kuin
iltapäivällä, ja vuoroin luetellen kaikkia niitä herkkuja, joita hän
joka tapauksessa voisi tarjota päivälliseksi, siltä varalta, että
naiset olisivat niin suosiollisia ja jäisivät hänen vieraikseen.
Leonore tulisi ihan lohduttomaksi, jos tällaiset vieraat ennen hänen
tuloaan pääsisivät lähtemään.
Aivan kyllästyneenä pääsi Antonia lopulta vaipumaan sohvaan, ei
hyllyvien tyynyjen vaan keittokirjojen ja koiranpentujen sekaan,
jotka viimemainitut eivät vielä vapaaehtoisinakaan olleet päässeet
komppaniaan. Mutta nyt nousi entistä pahempi vingunta näiden everstin
pienten erikoissuosikkien kesken, jotka eivät rauhoittuneet, ennenkuin
hän oli työntänyt yhden pieneen koriin, toisen takataskuunsa ja
ottanut kolmannen käsivarrelleen. Tämän ohella tuo hyväntahtoinen
mies koko ajan saneli anteeksipyyntöjä vuoroin naisille, vuoroin
aamupäiväunestaan häiriintyneille lemmikeilleen.
Antonia keskeytti sitte hänen puhelunsa Lisen-rouvan kanssa valittaen
päänsärkyä, jolle kivulle Leonore oli opettanut everstin antamaan
erikoista arvoa, ja lausui toivomuksen, että hän joskus saisi nähdä
Hagestadissa sukulaisensa, ennen kuin nämä, luultavasti nyt kuten
ennenkin, uudenvuoden aikaan muuttaisivat Tukholmaan.
Mutta vähemmän miellyttävänä yllätyksenä Antonia saikin everstiltä
kuulla, että he täksi talveksi jäisivät tänne, koska Leonore oli
aivan väsynyt huveihin ja yövalvontaan — ja minä, — jatkoi
eversti, uhraan mielelläni peli-iltani, etenkin kun hän on luvannut
hankkia minulle uutta huvitusta. — Viimeiset sanat eversti lausui
veikein ja salaperäisin ilmein, mikä Antoniasta näytti typerältä
ja hullunkuriselta. Mutta myöhemmin hän tunnusti suureksi onneksi
itselleen, ettei tuo lavertelias mies ollut ehtinyt toteuttaa aiettaan
ja uskoa hänelle, mitä laatua tuo uusi huvitus oli. Muuan pikkuasia
pelasti hänet siitä: pieni koiranpentu oli suvainnut ryömiä ulos
everstin takataskusta ja pudota maiskahti lattiaan, jolloin eversti
siihen määrään sekaantui ja hämmentyi, että hän unohti kaiken muun.
Pian senjälkeen vierailu päättyi.