Sinetöittyään vaarallisen mielenpurkauksensa hän soitti palvelijan
ja käski tämän viedä kirjeen herra Brandtille toimitettavaksi päivän
postissa Tukholmaan. Silmänräpäyksen ajan hän tunsi villiä iloa siitä
ajatuksesta, että hänen kirjeensä kohtaisi Wolratin ensimäisenä tämän
palatessa pääkaupunkiin.
Neljä seuraavaa päivää Antonia oli yhtämittaisessa mielenliikutuksen
sekasorrossa eikä halunnut, että yksikään selvittävä järjensäde olisi
tuota tilaa valaissut. Mutta viidentenä päivänä hänestä tuntui kuin
jokin vilvoittava kylpy olisi yhdellä kertaa huuhtonut kaikki hehkuvat
usvat hänen ympäriltään. Mistä se johtui? Siitä, että hän aamulla oli
saanut mieheltään kirjeen, jossa tämä ilmoitti, että hän saman päivän
iltana aikoi lähteä ulkomaille, toisin sanoen samana päivänä, jona
Antonia oli luullut nähneensä hänen tulleen ulos torpasta.
Lyhyen kirjeen loppu kuului näin:
"Olen nyt oleskellut täällä yhdeksän viikkoa, jona aikana sinä
olisit voinut kutsua minut takaisin, jos rakkautesi kerrankin
olisi voittanut ne intohimot, jotka sinussa ovat rakkautta
voimakkaammat.
Hyvä... sinun puolisosi ei kuulu niihin miehiin, joilla on tarve
voivotella vaivojaan sille naiselle, joka on murskannut heidän
toiveensa. Minä lähden nyt avaraan maailmaan voidakseni sitkeillä
ponnistuksilla ja tarmokkaalla työllä hävittää lyhyen onneni
muistot. Jos sen voin, uskallan tuskin aavistaa, mitä on tuleva
sen lämmön sijaan, joka tähän asti niin uskollisena on palanut
minun rinnassani. Yhtä pyydän sinulta: älä tästälähin herjaa ja
haavoita minua! Sillä silloin... mutta siitä en halua puhua.
Kuulkoon Jumala rukoukseni sinun ja sen olennon puolesta, jota
ehkä kerran saan syleillä!
Annan sinulle Ranskaan saavuttuani tiedon ensimäisestä
oleskelupaikastani."
Kuten sanottu, lauhdutti tämä kirje kaikki Antonian sielunkiihkot.
Hän oli kaksin verroin onnellinen; ensiksi sen tähden, ettei hänen
näkemänsä mies ollutkaan Wolrat, ja sitten sen tähden, ettei tuo
onneton kirje ollut joutunut Wolratin käsiin. Mutta tämä jälkimäinen
onnen aihe oli lyhytaikainen, sillä kun herra Brandt Antonian pyynnöstä
kirjoitti postilaitokseen saadakseen kirjeen palautetuksi, vastattiin
sieltä, että kirje oli parin muun kirjeen ohella lähetetty edelleen
kapteenin antaman osoitteen mukaan.
Nyt oli Antonia todella säälittävä, sillä hänen kärsimystensä määrä oli
niin suuri, että jolleivät kyyneleet lopulta olisi tulleet huojentamaan
hänen valtavaa tuskaansa, olisi hän voinut menehtyä katumuksesta,
itsesyytöksestä ja epätoivosta, joka häntä rääkkäsi. Eikö Wolrat ollut
varoittanut häntä enemmistä herjauksista ja loukkauksista? Ja eikö hän
ollut siihen vielä lisännyt: "Sillä silloin." Jatkon hän oli jättänyt
sanomatta. Sitä ei tarvittukaan. Antonia aavisti, mikä se olisi.
— Antonia, — sanoi äiti kuullessaan tyttären yötä päivää kulkevan
edestakaisin makuuhuoneessaan, — mitä Herran nimessä sinulle nyt vielä
on tapahtunut? Tiesithän sinä hänen lähtönsä, etkä tehnyt mitään häntä
pidättääksesi.
— Ei hänen lähtönsä minuun niin paljoa vaikuta. Tällä kertaa on
parempikin, että hän elää toimeliasta elämää jossain muualla, kuin
että hän olisi täällä sidottuna ja katkerana. Eron voin nyt kyllä
kärsiä, mutta on jotain muuta, jota en voi kestää: tieto siitä, että
ainakin yhdessä suhteessa olen tehnyt hänelle väärin. Rakas äiti, ole
kärsivällinen minua kohtaan!