Mitä sitten seurasi.
Sillä aikaa kun Antonia paluumatkallaan voimakkaitten elämystensä
tyrmistyttämänä makasi maahan vaipuneena, kulki hänen äitinsä, onneton
Lisen-rouva pitkin tuota autiota kotia yhä surren sitä, ettei hänen
tyttärensä voinut luopua pitkistä, yksinäisistä kävelymatkoistaan.
Tämä huolestutti häntä sitäkin enemmän, kun nyt oli olemassa sellainen
varma toivo, jonka Lisen-rouvan yksinkertaisen ymmärryksen mukaan olisi
pitänyt johtaa puolisoita sovintoon.
Mutta eivät mitkään kehoitukset, olivatpa ne miten lempeitä ja viisaita
tahansa, saattaneet vaikuttaa Antoinaan, joka paraassa tapauksessa
vastasi: — Antakaa minun elää niinkuin haluan! Tavallisen elämän
kiertokulku ei enää koske minua. — Raskaampina hetkinään vastasi hän
vain synkällä ilmeellä ja vielä synkemmällä katseella.
Naapurit, joita oli paljon ja ystävällisiä, olivat mitä kohteliaimmalla
tavalla pyrkineet seurusteluun Hagestadin naisten kanssa, ja heidän
oli ollutkin varsin helppo kirkonmäellä tavatessa saada käsiinsä
Lisen-rouva, joka silloin tällöin otti vastaan heidän kutsujaan ja
lyhyitä vastavierailuitaan. Multa Antoniaa oli turha yrittää saada
esiintymään enempi emäntänä kuin vieraanakaan.
Ensin puhuttiin pakkakunnalla, että hän suri niin syvästi miehensä
aiottua ulkomaanmatkaa, että hän koko tämän pitkän poissa-oloajan aikoi
elää nunnan tavoin; mutta sitten kun muuan älykäs rouva oli lausunut
sen huomautuksen, "että oli enemmän kuin ihmeellistä, ettei nuori
vaimo niin syvässä surussaan oleskellut Tukholmassa miehensä luona,
niin kauvan kun heillä vielä olisi onni olla yhdessä"... niin silloin
nousi kokonainen arvelujen tulva... Nyt muistettiin, että kapteeni,
joka pari viikkoa oli oleskellut Hagestadissa, oli lähtenyt aamulla
heti rouvan saavuttua, ja että he tänä aikana olivat tuskin sanaa
vaihtaneet; tämän oli uusi kamarineitsyt kaikessa ystävyydessä uskonut
eräälle toiselle kamarineitsyelle. Lisäksi tuli vielä uusi tieto itse
taloudenhoitajattarelta. Tullessaan myöhään puutarhasta, jonne hän oli
unohtanut jotakin, oli tämä nähnyt kapteenin ja rouvan, senjälkeen kun
he jo olivat sanoneet hyvääyötä toisilleen, oleskelevan kahdenkesken
salissa ainakin tunnin ajaa ja sitten eroavan kuin kaksi vierasta,
tapaamatta enää toisiaan aamulla kapteenin lähtiessä.
Tietysti naapurit kiihkeästi halusivat saada selville tämän pienen
tarinan loppuluvun. Paremman puutteessa oletettiin, ettei kapteenin
ulkomaanmatkasta tulisikaan mitään, että hänen sisarensa, rakastettava
everstinna, saattaisi kaikki ystävälliseen ratkaisuun. Mutta kun
kuultiin, että everstin perhe oli tykkänään lopettanut seurustelun
kälynsä kanssa, alkoi asia näyttää siksi synkältä, että oli kaiketi
luovuttava kaikista toiveista miellyttävän loppuluvun suhteen. Mutta
olipa naapureilla joka tapauksessa hallussaan Hagestadin romantillinen
valtiatar, joka ei tahtonut miestään kutsua edes samalla nimellä kuin
tämän sisar. Onneksi oli miehellä kaksi nimeä, niin että kummankin
käytettäväksi riitti yksi, sekä sisaren että vaimon, jotka varmaankin
toivoivat olevansa toisistaan enemmän kuin yhden penikulman päässä. Se
oli todellakin ihmeellistä mustasukkaisuutta.
Mutta tämän avioliiton salaperäisistä alkuvaiheista suvaitsivat puhella
muutkin kuin naapurit. Ensinnäkin Antonian synnyinkaupunki, josta
käsin Lisen-rouvalle satamalla satoi mitä tuttavallisimpia kirjeitä
— sitten kylpypaikka, jossa huhut kertoivat puolisoiden välisestä
jyrkästä riidasta, ja vihdoin kapteeni Hanefeltin pääkaupunkilaiset
tuttavat, ystävät ja toverit, jotka eivät voineet käsittää, kuinka tämä
oli saattanut jättää kauniin puolison ja äsken saamansa omaisuuden,
lähteäkseen maailmalle, hän, joka jo kokonaista kolme vuotta oli
oleskellut ulkomailla. Se ei voinut olla oikeata laitaa. Ja jollei
kapteenin koko olemus olisi ollut sitä laatua, että kaikki kaukaisetkin
viittaukset hänen läheisyydessään vaikenivat, niin olisi hän varmaan
saanut monta pistosta, joilta hän nyt säilyi. Kuitenkin tuntui hänestä
tukalalta, kun tiesi olevansa sentapaisten puheiden aiheena... Mutta
palatkaamme Lisen-rouvaan, jota myöskin raskauttivat nuo kiertelevät
jaaritukset.
Huolestuneena siitä, että Antonia tänään viipyi tavallista kauvemmin,
oli Lisen-rouva juuri kietoutunut kaapuunsa lähteäkseen tytärtään
vastaan, kun hän eteisessä tapasi herra Brandtin, joka palautti hänet
takaisin saliin.
— Mikä on?... Onko herra Brandt ulkosalla nähnyt tytärtäni?
— Kyllä, hyvä rouva, näin hänet äsken aivan lopen väsyneenä erään puun
alla etäisemmällä niityllä. Hän i näyttänyt huomaavan minua ollenkaan,
mutta kun pelkäsin hänen sellaisessa tilassa helposti voivan vilustua,
rohkenin yrittää häntä nousemaan.
— Hyvä Jumala, olisiko hänelle vaan mitään tapahtunut? Ei suinkaan hän
ollut pyörtynyt?
— Ei oikein... Ainakaan hän ei huolinut avustani, vaan tulee itse
hitaasti jälessä. Menkää, hyvä rouva, häntä vastaan, mutta en luule,
että häneltä sopii mitään kysyä. Hänen oma levottomuutensa ja
tavallista pitempi matka ovat luultavasti koskeneet hänen hermoihinsa.
— Minä tiedän kuinka järkevä ja avulias herra Brandt on ja tottelen
empimättä, — sanoi rouva Lisen ja lähti.
Kuu herra Brandt jäi yksin, tuli hänen kasvoilleen huolestunut ilme,
ja hän mumisi itsekseen: Hän on varmaan ollut torpassa, hän on nähnyt
pojan ja kuvitellut huomanneensa jotain yhtäläisyyttä, jota onkin
olemassa. Miksi Jumalan nimessä piti pojan joutua juuri tänne ja minun
välitykselläni! En tahdo uskoa mitään pahaa. Ei, kaikkien pyhäin
nimessä, sitä en tahdo, mutta Jumalan kiitos, ettei siitä asiasta
ole puhuttu tavuakaan. Mutta ehkei se ollenkaan olekaan sama asia,
joka niin on runnellut tuon nuoren nais-raukan ulkomuodon! Mutta joka
tapauksessa sijoitan minä samaan paikkaan sen toisenkin pojan, jonka
lastenkodin johtokunta haluaa jättää jonnekin hoidettavaksi. Sillä
lailla asia tulee jokapäiväiseksi.
Lisen-rouva tapasi Antonian pikemmin kuin oli odottanutkaan, mutta
kaikkeen äidin osanottoon vastasi tytär vain, että kuumuus oli hänet
uuvuttanut.
— Kuumuus! virkkoi rouva Lisen vetäen kaapua tiukemmalle syyskoleuden
tähden. — No, samantekevä, minä olen iloinen, että pian olet kotona.
Kunpa vaan enemmän ajattelisit sitä kallista edesvastuuta, joka sinulla
nykyään on, etkä ryhtyisi tällaisiin varomattomuuksiin!
— Oi rakas äiti, älä minulle alati muistuta semmoisesta onnesta, joka
minun mielestäni on kaikkein epämääräisin. Voidakseen tuntea sen sillä
tavoin kuin naisen pitäisi, olisi sen tultava taivaan lähettämänä
pelastuksen ja siunauksen sanomana, mutta — lisäsi hän, kääntäen
äitiinsä katseen, joka lohduttomuudellaan saattoi tämän värisemään —
milloin saapuu minulle siunaus ja onni? Äiti-parka, onko sinun oma
äitiytesi sitten niin onnellista?
— Se on ollut onnellista!
— Oi, minä ymmärrän kyllä nuo viattomat unelmat tyttären kehdon
ääressä, mutta jättäkäämme se, mikä on loitolle jäänyt! Minä kaipaan
nyt lähinnä oman huoneeni yksinäisyyttä ja unta...
Pian tämän jälkeen Lisen-rouva jätti nuoren naisen hänen makuuhuoneensa
sohvaan. Antonian silmissä paloi sellainen malttamattomuus, että äiti
ymmärsi kaiken huolenpidon yrityksen turhaksi, niin tarpeellista kuin
se olisi ollutkin.
Niin pian kuin Antonia oli jäänyt yksin, kiirehti hän kirjoituspöydän
ääreen, tempasi eteensä paperin ja kynän ja kirjoitti hetkeäkään
malttamatta miehelleen seuraavat rivit:
"Ylväs kapteeni Hanefelt on siis päässyt niin pitkälle oman
ylpeytensä kukistamisessa, että on alentunut tuntemattomana
kuljeskelemaan niillä seuduilla, missä hänellä ennen oli koti ja
vaimo. Näillä kappaleilla ei häneen kuitenkaan ole ollut mitään
vetovoimaa erään toisen muiston rinnalla, erään elävän, kalliin
muiston.
Oi, kuinka ihmeelliseltä mahtaa tuntua miehestä, joka tyynessä
itseluottamuksessaan on luonnollisimpana asiana ottanut vastaan
maailman ylistyksen ja puolisonsa jumaloimisen; miltä hänestä
mahtaa tuntua, alentaessaan itse itsensä niin, että jumaloiminen
on muuttunut halveksimiseksi. Tiedä, että olisin jyrkästi
hylännyt kaikki muut todistukset kuin omien silmieni... Minä näin
sinut tullessasi Jokitorpasta.
Mitä olen kirjoittanut? Sitä en tiedä, enkä tahdokaan tietää.
Nöyryytys tappaa minut. Toivon että Jumala armahtaa minun
kurjuuttani, ellei ennen, niin sen hetken tullessa, jolloin
nainen horjuu elämän ja kuoleman välillä.