Vähitellen tulivat koti ja sen ympäristöt hänelle tutuiksi. Mutta
koskaan ei hänen huuliltaan kuultu ainoatakaan sanaa, mikä olisi
merkinnyt sitä, että hän halusi kutsua miehensä takaisin. Kun hän
esimerkiksi keskusteli herra Brandtin kanssa siitä, mitä syksyllä oli
tehtävä puutarhassa, hän aina otti varteen, että se vastaisuudessa
olisi Wolratin mielen mukaista, ellei hän päättäisi myydä koko
sukutilaa, missä viimeiset omistajat eivät näyttäneet viihtyvän.
Herra Brandt ei sanonut mitään vastaan, huomattuaan hänen ärtyisyytensä
vain kiihtyvän, jos hän viittasikin siihen, että epäilemättä muuttuisi
kaikki aivan toisenlaiseksi kapteenin palattua kotiin; mutta
morsiamelleen herra Brandt uskoi, ettei rouva-raukka kyennyt oikein
arvostelemaan tunteittensa voimaa ja laajuutta puolisoaan kohtaan,
jonka hän (Jumala tietää mistä syystä) oli saanut lähtemään pois
luotaan, — ja varmasti, — lisäsi hän, — me tulemme vielä näkemään,
kuinka tavattomasti hän katuu, kun tuo jalo mies on lähtenyt maasta.
* * * * *
Mitä tulee Leonoreen ja hänen vanhaan everstiinsä, oli Hagestadin
uusi valtiatar edelleenkin osoittanut heitä kohtaan niin vähäistä
huomaavaisuutta, että he vihdoin, joskin suureksi ikäväkseen ainoastaan
välttääkseen ympäristön kummastelua, hyvin harvoin vaivasivat häntä
käynneillään, ja Antonia puolestaan ei, vaikka häntä olisi kuinka
pyydetty, suostunut vierailemaan Melldalissa. Hänen vastenmielisyytensä
Leonorea kohtaan muuttui vähitellen sairaudeksi.
Sitävastoin käveli hän yksinään pitkiä matkoja Hagestadin ympäristössä,
ja juuri eräällä sellaisella kävelyllä hän joutui seikkailuun, mikä
sytytti hänen verensä kalvavaan paloon.
Muuanna lenseänä, mutta sumuisena aamuna syyskuun loppupuolella
kietoutui Antonia suureen skotlantilaiseen vaippaansa, lähtien
puutarhasta lehtokujalle päin ja sieltä minne sattui.
Hehkuvat orjantappuraruusut, jotka hänen saapuessaan yksinäiseen
kotiinsa olivat olleet parhaassa loistossaan, olivat sen jälkeen
saaneet kiittämättä kukkia loppuun ja lahjoittaa lehtensä tuulelle,
koska kukaan muu ei niistä huolinut. Nyt tosin kukoistivat niiden
sijaan upeat dahliat ja monivivahteiset asterit, mutta yhtä
epäkiitollinen oli näidenkin loistoaika.
Jos niiden elämä oli raskasta siksi, että niillä oli kovin vähän iloa,
niin tunsivat ne tällöin samoja tunteita kuin talon valtiatarkin, jonka
elämä samoin oli raskasta ja ilotonta. Ero oli vain siinä, että kukkien
luonto oli lempeä, jota samaa ei ainakaan kaikissa suhteissa voinut
sanoa niiden valtiattaresta.
Antonia oli yksitoikkoisella vaelluksellaan, tietämättä mitä teki,
joutunut jotenkin kauas tavallisilta kävelyalueiltaan, kun hän
tullessaan erääseen niittypolun käänteeseen äkkiä huomasi lähellään
sievän tuvan, jonka ympärillä kantoruusut kukkivat melkein yhtä
kauneina kuin herrastalon puistossa. Samalla kohden toisella puolen
tietä kohosi sankka koivikko. Koko näky oli pilvisestä säästä
huolimatta niin sievä, että Antonia pysähtyi.
Mutta mitä hän näkikään? Miksi hän sävähtää? Tuvan ovi on auennut ja
sen puitteisiin ilmestyy toinen näky: suurikokoisen miehen hahmo,
puettuna upseerinkaapuun. Antonia koki silmänräpäyksessä kaikki
tuhanten mahdottomien mahdollisuuksien tuskat, nähdessään tuon miehen
tulevan ulos tuvasta ylväin askelin ja norjin liikkein ja nyökkäävän
kevyesti jollekulle sisällä olevalle, josta Antonia näki vain tumman
hameenliepeen — sillä eikö tuo mies ollut Wolrat? Ainoa mitä hänessä
tuon puoliksi jähmettyneen naisen mielestä oli outoa, oli se tapa,
jolla harmaa huopahattu oli vedetty melkein kokonaan miehen kasvojen
yli, tämän kadotessa suoraa paala koivikkoon.
Kului pitkä tuokio, ennenkuin Antonia uskalsi edes vetää henkeään.
Oliko se hän? Oliko hän salaa tullut tänne omalle maatilalleen, ei
lausumaan viimeisiä jäähyväisiä, vaan urkkimaan Antoniaa tai ehkä
tapaamaan jotakuta muuta? Sisartaanko?
— Minun täytyy saada se tietää!
Hän riensi tupaan ja oli jo sisällä ennenkuin ehti harkita mitä
sanoisi, jos siellä tapaisi, ei Leonorea, vaan sen naisen, jonka
hän hulluissa kuvitelmissaan niin monasti oli ollut näkevinään
täydellisenä, häikäisevänä kaunottarena, ja jota löytääkseen hän olisi
halunnut samota maailman ääreen.
Mutta tämä mielikuva hävisi heti: huoneessa seisoi lähellä akkunaa
nuori talonpoikaisvaimo laskemassa hopearahoja, joita piti kädessään.
Nähdessään upean naisen kiivaasti tulevan sisään, niiasi vaimo syvään
ja näytti pelästyneen tulijan leimuavaa katsetta. Antonia koetti
kumminkin tehdä äänensä niin Avoimeksi kuin suinkin ja kysyi:
— Anteeksi, että kysyn, kuka se herra oli, joka juuri äsken lähti
täältä?
— Sitä en tiedä, armollinen rouva.
— Ettekö tiedä?
— En, en ollenkaan... Näin hänet kyllä täällä monta vuotta sitten
isäntä-vainajan aikana. Sittemmin en ole häntä nähnyt, ja ehkä nytkin
erehdyin, sillä hän oli vetänyt hatun niin syvälle silmilleen.
— Mutta oli kai hänellä jotain asiaa?
— Kyllä, hän pyysi lasillisen vettä, ja sitten hän jutteli poikani
ja pienen kasvattipoikani kanssa, jota hän puhutteli kiltiksi ja
sieväksi piltiksi, ja sitten hän antoi minulle nämä hopearahat lelujen
ostoon kasvatilleni ja omalle pojalleni. Mutta kyllä leluja aina saa
halvemmalla kuin tällä.
Antonian silmistä olivat liekit sammuneet — niiden kiiltoa hämmensi
nyt vahva sumu... — Eikö hän sanonut mitään muuta? kysyi Antonia.
— Eipä muuta kuin lepäillessään pakisi kaikenlaista turhanpäiväistä
— hän oli kävellyt nopeasti — siitä kuinka minä varmaan haluan olla
hyvin kiltti pientä kasvattiani kohtaan... niinkuin en minä herra
Brandtilta olisi kylliksi saanut samanlaisia kehoituksia!
— Herra Brandtilta... sopersi Antonia. — Hänenkö välityksellään
olette pojan saanut ja kuinka kauvan sitten?
— Kuukausi takaperin... Se on lähetetty lastenkodista... Niiden
johtokunnat ja muut Tukholman yhdistykset antavat usein lapsia
hoidettaviksi tänne Smoolantiin.
— Sanoiko herra Brandt pojan olevan lastenkodista?
— Tietysti... hän luki minulle kirjeen... Mutta eikö rouva halua nähdä
pienokaista?
Odottamatta vastausta vaimo avasi keittiön oven, näyttäen Antonialle
kahta melkein samankokoista poikaa, jotka siellä leikkivät.
— Kumpi on vieras lapsi? — kysyi Antonia melkein kuiskaten,
vaikka hänen katseensa jo itsestään oli pysähtynyt vaaleaan, sangen
rakastettavan näköiseen pienokaiseen.
— Se on tuo vaalea... Tule tänne, pikku Kalle, näyttämään korealle
rouvalle, kuinka hyvin sinä viihdyt maalia!
Mutta korea rouva oli nähnyt enempi kuin hän itse piti tarpeellisena.
Nuo piirteet, eivätkö ne olleet kuin pienoismuotokuva!
Yhtäkkiä muuttui Antonian katse niin kovaksi ja kasvot niin jäykiksi,
että lapsi, joka jo oli ojentanut kätösensä häntä kohti, pelästyneenä
vetäytyi takaisin; kun vaimo siitä huolimatta tahtoi työntää lasta
esiin, sopersi Antonia:
— Antakaa olla... minä en pidä lapsista! — Ja samassa hän liukui
takaperin ulos ovesta sanomatta edes hyvästiä.
Tultuaan niittypolulle hän vaipui hurjasti nyyhkyttäen kanervikkoon.
Mutta kun hän jälleen nousi, oli tuska muuttunut leimuavaksi vihaksi.
Hänen täytyi siis kumminkin pitää tuota lasta ihan silmiensä edessä. —
Voi Herra, armahda minua kurjuudessani! tämä julmuus on alhaista!...
Minä kirjoitan hänelle... niin paljon voin alentua, että ilmoitan
hänelle, kuinka minä halveksin... sanon hänelle... sanon...
Hän vaipui toistamiseen maahan.