Antonia tekee uskomattomia havaintoja.
Kaksi kuukautta on kulunut siitä aamusta, kun nuori rouva jäi yksinään
miehestään Hagestadiin; ja me tapaamme hänet nyt yhtenä niistä
hetkistä, kun hänen hillitön tuskansa jälleen paloi täydessä liekissä,
joka oli leimahtanut siitä uinuvasta huumauksesta, missä tilassa se oli
jonkun aikaa ollut.
Mutta ennenkuin käymme kertomaan tästä nyt puhjenneesta myrskystä,
täytyy meidän mainita, että kahtena ensi viikkona miehensä lähdön
jälkeen Antonia tunsi sydämensä niin kuvaamattoman sairaaksi, mielensä
niin väsyneeksi ja kokonaan aineen voittajaksi, ettei hän edes jaksanut
kärsiä, vielä vähemmän katua.
Hän ei kuunnellut äitinsä kuiskaamia huomautuksia, ettei vielä ollut
"liian myöhäistä". Hän vastasi välinpitämättömän kylmästi kälynsä
ystävyydenosoituksiin ja vilpittömiin yrityksiin aikaansaada parannusta
hänen tilaansa, ja hän tuskin piittäsi mitään Charles Woiratilta
tulleesta kirjeestä, missä tämä lyhyesti ilmoitti, että hänet oli
määrätty toiseksi niistä upseereista, jotka lähetettäisiin ulkomaiselle
opintoretkelle, joskin se matka alkaisi vasta noin parin kuukauden
kuluttua... Ei, Antonia oli kuuro kaikelle.