IX

Hagestad saa vastaanottaa uuden valtiattarensa.

Saman päivän iltana, kun kapteenin luona olivat käyneet hänen

sukulaisensa, sai hän kirjeen anopiltaan, missä tämä ilmoitti, että

Antonia oli Wolratin toivomuksen mukaan päättänyt asettua asumaan

Hagestadiin, jonne he molemmat saapuisivat viikon kuluttua (päiväkin

mainittiin).

— Mutta, rakas Charles Wolrat, — niin lopetti anoppi kirjeensä, —

minulla ei ole mitään muuta merkityksellistä ilmoitettavaa. Mitä on

tapahtunut sinun ja vaimosi välillä on minulle täysin tuntematonta, ja

voin ainoastaan aavistaa, että syy on Antonian. Olen turhaan koettanut

tunkeutua hänen luonteensa sisimpään. Kautta Jumalan, minä en tiennyt

muuta kuin että se oli yksinkertainen ja avoin, kuten se minusta

näytti! On peloittavan surullista äidille ikäänkuin tutustua uudelleen

omaan lapseensa sekä täytyä tulla siihen tuntemukseen, että hän on koko

tämän lapsen elinajan kantanut sylissään ja vaalinut melkein outoa

olentoa. Jumala kääntäköön asiat meille kaikille parhaiten!

Nämä tiedonannot eivät missään suhteessa olleet rauhoittavia, vielä

vähemmän rohkaisevia. Mutta Leonoren miehen sydämessä ei toivo

kuitenkaan tahtonut kuolla. Hän ei unohtanut, että vielä oli jälellä

viimeinen keino voittaa Antonia, joskaan hänen kaltaisensa mies, jolla

oli luja luonne ja voimakkaaksi kehittynyt oikeudentunto, ei hetkeäkään

ajatellut uhrata kunniaansa rakkauden vuoksi. Ja sitäpaitsi — jos

Antonia tulisi tällä tavoin sovitetuksi, ei sillä saavutettaisi muuta

kuin surua, sillä varmaan olisi sietämättömän tuskallista muistaa,

etteivät lempeys, vilpittömyys ja velvollisuudentunto olleet saattaneet

häntä itsestään taipumaan. Ei koskaan, koskaan kukoista onni muullaisen

liiton kuin sydänten keskinäisen luottamuksen pohjalta; Antonian asia

oli lähestyä häntä, muuten... Siinä hänen ajatuksensa pysähtyi.

Seuraavalla viikolla kapteeni pistäytyi pari kertaa Melldalissa

lankoaan ja sisartaan tervehtimässä. Mutta turhaan koetti Leonore

päästä hetkeksi hänen kanssaan kahdenkesken; Wolrat osoitti

keskeymätöntä kohteliaisuutta everstille, joka kiitokseksi kiusasi

häntä rajoitetuilla kuvauksillaan aviollisesta onnesta, missä

kaikenlaatuiset à-la-daube'it, pasteijit, täytetyt ja sokeroidut

herkut muodostivat autuuden parhaan puolen. Leonore oli hänen

jumaloitu sankarittarensa, joka antoi hänen, itse miettiessään vallan

muita asioita, luetella koti- ja ulkomaisista keittokirjallisuuden

tuotteista mikä häntä halutti, eikä hänellä sitäpaitsi ollut mitään

hänen toistakaan kiihkoaan, nimittäin koirien opettamista vastaan

— everstillä kun Melldalissa ei ollut mitään muutakaan tekemistä.

Talvisin heidän oleskellessaan Tukholmassa hänellä oli peliseuransa,

jolloin rouva sai enemmän vapaata.

Surukseen ja närkästyksekseen Leonore huomasi, että hänen ja hänen

suuresti rakastamansa veljen välille alkoi muodostua jonkunlainen

tyhjyys. Ilme, jonka hän huomasi Wolratin silmissä, ei kuitenkaan

osoittanut vähentynyttä rakkautta, vaan sitä verhosi suruisuuden

harso. Leonore ei lainkaan tiennyt, milloin hänen kälynsä saapuisi,

sillä jokaiseen suoraan kysymykseensä hän sai aina epävarmoja ja

kiertäviä vastauksia. Hienotunteisuus esti viimein häntä utelemasta

enempää. Eräästä toisesta asiasta hän sen sijaan sai lyhyen, suotuisan

tiedonannon. Mutta senkin vain ihmeellisen vastahakoisesti.

Muuanna tiistai-iltapäivänä seisoi kapteeni Wolrat erään pihamaalle

päin antavan korkean akkunan vieressä. Hän oli seisonut siinä melkein

koko päivän, mutta hän ei ollut edes herra Brandtille ilmoittanut,

ketä hän odotti, sillä hän ei suonut, että olisi ryhdytty mihinkään

erityisiin puuhiin sen johdosta mitä tulisi: hän pelkäsi ilmankin hänen

ja rouvansa kohtaamisen herättävän huomiota, koska hän ei itsekään

tiennyt, miten hän ottaisi Antonian vastaan tai kuinka Antonia hänet.

Onneksi valmistautui herra Brandt sinä päivänä lähtemään liikeasioiden

vuoksi matkalle lähimpään kaupunkiin, ja kapteeni sälytti hänelle niin

paljon tehtäviä, että hän nauraen selitti tarvitsevansa kokonaista

kolme päivää saadakseen ne toimitetuksi, mutta sentään toettavansa

päästä niistä selväksi kahdessakin päivässä.

Kello oli nyt noin viisi iltapäivällä, ja väristys, joka keskellä

kesää vaivasi tuota tuskailevaa nuorta miestä, alkoi käydä yhä

kiusallisemmaksi, kunnes äkkiä kuului kartanoa nopeasti lähestyvien

ratasten ääntä; ja hän oli tuskin ehtinyt voimakkaalla ponnistuksella

jännittää jäsenensä hänelle ominaiseen uljaaseen ryhtiin, kun vaunut

pysähtyivät rappujen eteen, jotka johtivat komeaan, harmaaksimaalattuun

päärakennukseen.

Wolrat ennätti parhaaksi aukaisemaan vaunujen oven ja —

varovaisuutensa ansiosta — yksinään vastaanottamaan vaimonsa. Mutta

ensi silmäys, minkä he vaihtoivat, sanoi hänelle, että Antonia tosin

oli hyvin kiihdyksissä, vieläpä kiihtyneempi kuin hän itse, vaan ettei

erossaolo ja miettiminen olleet voineet vähintäkään vaikuttaa hänen

päätökseensä.

Tämän seikan yhtäkkinen vaikutus Wolratiin oli sellainen, että jos

Antonia olisi käsittänyt ja juuri sillä hetkellä kyennyt lukemaan

miehensä ajatukset, hän varmaan olisi pelännyt edessäolevaa aikaa.

Antamatta Antonian pidättää itseään Wolrat tervehti anoppiaan

syleillen häntä lämpimästi. Sen jälkeen hän johdatti molemmat

naiset saliin, ja koska hän oli ilmoittanut äsken palvelukseen

tulleelle emännöitsijälleen, että hän odotti iltapäivällä vieraita

Melldalista, oli kaikki järjestetty mitä parhaiten. Mutta sen jälkeen

kun molemminpuolisen tuskallisen ahdistuksen vallitessa oli juotu

kahvia, Antonia nousi, silmäili huoneita kylmin katsein ja selitti

välinpitämättömästi, että kaikesta kyllä tulisi hyvä, minkä jälkeen hän

pyysi saada mennä lepäämään omaan huoneeseensa, jonne heti poistuikin.

Hän näyttäytyi vasta illallisella, jonka jälkeen hänen miehensä, joka

oli kauan ystävällisesti keskustellut anoppinsa kanssa, sanoi —

hänelle hänen aikoessaan jälleen lähteä:

— Antonia, minä odotan sinua täällä salissa tunnin kuluttua... kun

kuulet pianonsoittoa, on tilaisuus tullut.

X

Viimeinen keskustelu.

Nuoren rouvan mentyä huoneeseensa saapui hänen äitinsä puhumaan

muutaman sanan hänen kanssaan, mutta melkein paatuneella ylpeällä

itsekkyydellä, jota oli ilmennyt hänessä siitä saakka kun matka

Hagestadiin päätettiin, virkkoi Antonia heti:

— Rakas äiti, en ota vastaan vaikutuksia keltään muulta kuin

itseltäni... älä senvuoksi tee mitään esityksiä. Parasta on, että saan

olla teoistani vastuussa ainoastaan omalle itselleni.

— Jotain sinun sentään tulee kuulla, — sanoi onneton Lisen-rouva,

joka näki lapsensa tarmokkaan itsepintaisuuden syöksevän tulevaisuuden,

rauhan ja toivon hautaan, jonka syvyyttä hän ei nyt voinut mitata, —

sinun, Antonia rakkaani, täytyy kuulla ainakin se, että Wolrat sinun

käytöksesi johdosta tänne saapuessasi on niin pahoilla mielin, etten

ole ennen nähnyt enkä kuullut häntä sellaisena. Älä leiki tulen kanssa

siihen saakka, että se täydellisesti sammuu. Sitten saat turhaan

puhaltaa tuhkaan... ja kun sen teet, tulee Jumala pitämään mielessään

sinun tahallisen hulluutesi.

Antonia ei vastannut sanaakaan, mutta silmäkulmien rypistyminen antoi

äidin ymmärtää, ettei hänen varoituksensa ollut kaikunut aivan ilmaan.

Hän sulki oven mennen omaan makuuhuoneeseensa rukoilemaan niiden kahden

puolesta, joita hän kumpaakin rakasti yhtä paljon.....

Äidin poistuttua ja kun kukaan ihmissilmä ei enää ollut näkemässä,

vaipui Antonia polvilleen, väänteli käsiään ja kerjäten rukoili

Jumalaa, että tämä pehmittäisi hänen sydämensä, sillä muuta keinoa

hän ei tietänyt. Mutta ylpeyden ja mustasukkaisuuden häijyt henget

käänsivät lakkaamatta näiden rukousten suuntaa, jotta ne eivät päässeet

kohoamaan sinne, mihin ne olivat tarkoitetut.

— Minä taivun, — kuiskasi hän itsekseen, — en tahdo riutua

hyödyttömässä epätoivossa, kun hän vuosikausiksi jättää minut;

mutta sittenkin koittaa minulle se kohtalo, koska ne hurjat näyt ja

kuvaamattomat tuskat, jotka tuo kurja nainen tuottaa hänen kauttansa,

eivät voi hävitä. Jumalakaan ei osoita armeliaisuutta minua kohtaan:

pimeyden voimat saavat vetää minua alaspäin... Minä kuulun varmaan

niihin ennakolta tuomittuihin olentoihin, jotka eivät koskaan taistele

voittaakseen, vaan vaipuakseen pohjattomaan syvyyteen, minkä he

selvästi näkevät, mutta eivät rohkene sitä väistää.

Niin lepäsi hän polvillaan vuoroin rukoillen, vuoroin herjaten sitä

auttajaa, jonka puoleen ei kukaan vakain mielin koskaan käänny turhaan,

kunnes sovittu hetki vihdoin lähestyi. Silloin hän nousi ja pysähti

ovelle odottaen liikkumattomana merkkiä.

Nyt oli se epätoivo, jonka vallassa hän äsken oli taistellut,

kahleisiin hänen sielussaan, ja kylmä, joskin kiihtynyt ilme kuvastui

jälleen hänen rajua, uhmaavaa kauneutta uhkuvilla kasvoillaan.

Silloin kuuluivat ensi soinnut yhdestä niitä hiveleviä sävellyksiä,

joita Wolratilla oli tapana usein soittaa. Talossa ei herättänyt mitään

huomiota se että hän soitti näin myöhään illalla; hän oli joka ilta

säännöllisesti soittanut äskettäin viritettyä vanhaa pianoa, joka ennen

oli helähdellyt iloisempia tarkoituksia varten.

Antonia tarttui oven lukkoon. Se tärisi hänen vapisevan kätensä

otteessa, mutta aukeni sentään — ja nyt hän seisoi heleän kuun

kirkastamassa salissa.

Wolrat, jota ei valaissut ainoastaan kuun hopeinen loiste, vaan myöskin

suuren alabasterilampun liekki, ei liikahtanut paikaltaan. Hän jatkoi

soittamistaan, kunnes Antonia viimein enemmän vaipui kuin istuutui

lähimmälle akkunajakkaralle, josta hän saattoi nähdä, kuinka miehensä

otsalle runsaasta valosta huolimatta heijastui useita varjoja.

Hän keskeytti soiton parilta voimakkaan räikeällä loppusoinnutuksella

ja nousi.

— Älkäämme nyt antako kahden pallosilla-olevan hupsun pikku lapsen

tavoin surkean pallopelin ratkaista tulevaa elämäämme; miettikäämme,

puhelkaamme ja tehkäämme viimeinen päätöksemme kypsyneesi!

Niin hän lausui tarttuessaan tuoliin ja istuutuessaan vastapäätä

vaimoaan.

Antonia katseli häntä ensin aralla hellyydellä, mutta vähitellen saivat

hänen silmänsä ilmeen, joka oli kyllin polttava herättääkseen eloon

jokaisen kuoleutuneen tunteen sekä kuitenkin tarpeeksi jäädyttävä

surmatakseen jokaisen elämään pyrkivän mielihalun.

Tällaisista pitkistä katseista lumoutuen ja ikäänkuin magneetin

vaikutuksen alaisena Wolrat tarkasteli tutkien Antonian silmiä, jotka

viimein näyttivät ainoastaan uneksivan; mutta se tutkistelu oli yhtä

vaarallista kuin purjealuksen koetteleminen aivan vieraassa väylässä.

Vihdoin laskeutuivat mustaripsiset luomet Antonia silmien eteen...

Sanaton kohtaus oli näytelty loppuun, ja nuori mies hengähti syvään. Se

minkä hän oli nähnyt ja lukenut vaimonsa silmistä oli jotain, mitä hän

ei ennen ollut niissä nähnyt ja lukenut. Jos sitä olisi jatkunut ja jos

se kiduttavasti hurmaava vaikutus, jota hän silloin tunsi, olisi kauemmin

häntä vallinnut, hän varmaan olisi piankin rukoillen vaipunut hänen

jalkojensa juureen. Mutta nyt hän nousi reippaan pontevasti, ja hänen

äänensä tuskin värisi hänen sanoessaan:

— Sinä et ole vastannut, Antonia!

— Minä sen sijaan ajattelin, että mitä meidän tarvitsee puhua pallo-

tai mistään muustakaan pelistä, harkitessamme tulevaisuuttamme. Se

riippuu ainoastaan sinusta... sinusta yksinään.

— Tahdot siis sanoa, — virkkoi Wolrat, että sinun on onnistunut

täydellisesti kuolettaa itsessäsi kaikki hyvä aines... Ajattele,

Antonia, että jos tässä onnettomassa salaisuudessa on osansa jollakulla

naisella, jonka intohimo, suru ja alituiset taistelut vertavuotavan

rakkautensa tähden (jolta ankarat olosuhteet ovat estäneet

avioliiton pyhityksen) ovat saaneet unohtamaan kaiken — niin olisi

tämä hairahtunut olento minun silmissäni paljon vähemmän rikollinen

kuin sellainen nainen, joka viskaa oikeutetun rakkautensa syntisen

turhamaisuutensa alttarille eikä voi sietää, että hänen miehellään on

kaukaa menneiltä ajoilta salaisuus, mitä hän ei saata hänelle ilmoittaa.

— Se olkoon sinun ajatuksesi, Wolrat, — vastasi Antonia, kyeten

vaivoin tukahuttamaan sisimmässään näiden sanojen johdosta heränneitä

kuohuvia tunteita — mutta minun täytyy tyytyä itse kunnioittamaan

itseäni, ellen en enää saa osakseni kunnioitusta sinulta sen vuoksi,

etten ole tahtonut luopua siitä, minkä pidän oikeana... Annan sinun

ratkaista.

— Voi vaikene... älä muistuta minua siitä, että olen naimisissa naisen

kanssa, joka hieroo kauppaa puolisonsa kanssa tämän kunniasta, tarjoten

sijaan armeliaisuutta!... Niin, Antonia, minä en tuomitse sinua,

koska tiedän, että kerran koittaa päivä, jolloin teet sen itse; mutta

minä tuomitsen itseäni sen johdosta, että odotin sinun tännetuloasi

hullussa, kiduttavassa toivossa, joka sitten petti... Rakastinhan sinua

ennenkuin lähdin matkalle ja...

Wolrat vaikeni. Mutta kun Antonia, jättäen ottamatta vastaan tätä

viittausta, ainoastaan painoi kasvonsa ristissäolevia käsiään vasten

mitään vastaamatta, jatkoi hän:

— Minä lähden täältä huomen-aamulla aikaisin ja aion käyttää tämän

yön järjestääkseni asiani kuntoon täällä sekä kirjoittaakseni pari

kirjettä, toisen sisarelleni, joka ei tiedä mitään eikä tule mitään

tietämään, ja toisen Hagestadin vuokraajalle, joka on oleva sinulle

varmana turvana. Hän menee naimisiin syksyllä, joten saat sopivaa

seuraa, jos halveksit sisartani.

Samassa hetkessä Antonia kohotti päänsä.

— Wolrat, Wolrat, lähdetkö todellakin? — Äkillisen mielijohteen

herättämänä näytti hän nyt muuttuvan kalpeaksi kuin kuun valo, joka

välkkyi hänen tummissa kiharoissaan. — Wolrat, ajattele...

— Mitä tarkoitat?

— Jos... jos minun erään toisen olennon tähden tarvitsisi nähdä

sinut...

— Voi Antonia, onko sinulla syytä luulla niin?

— Ehkä.

— Eikö sekään voisi johdattaa sieluasi toiselle tielle?

— Ei, ei mikään, koska sitä ei ole voinut minun rakkautenikaan.

— Uskon sinua, — sanoi Wolrat synkkenevin katsein. — Ja olkoonpa

miten tahansa, minun täytyy matkustaa... myöhemmin ulkomaille... Mutta

sitä ennen saat kyllä kuulla minusta.

Nämä nuoret aviopuolisot, jotka olivat olleet naimisissa tuskin kolmea

kuukautta, eivät lausuneet sen enempiä jäähyväisiä.

Kun Wolrat seuraavana aamuna kello 9 aikaan istuutui vaunuihin, oli

häntä saattamassa ainoastaan hänen anoppinsa.

— Rakas, rakas poikani, — kuiskasi hän ajajan asettuessa paikalleen,

— sano minulle, voisitko tämän viimeisen jälkeen sydämestäsi antaa

anteeksi hänelle, jos hän kerran katuvaisena sitä rukoilisi...

rukoilisi lapsen nimessä.

— Toivon voivani, — vastasi Wolrat vapisevalla äänellä. — Hoitakaa

häntä hellästi, tapahtukoon mitä tapahtuu!

Anoppi ja vävy puristivat lämpimästi toistensa käsiä.

Ja niin Wolrat lähti, luoden viimeisen silmäyksen vaimonsa akkunaan.

Tämän akkunan takana oli Antonia raivoisessa epätoivossaan heittäytynyt

pitkälleen lattialle. Hän tahtoi repiä ulos rinnastaan itsepintaisen

sydämensä, ja katkerasti valittaen hän tuomitsi itseään; mutta se

epätoivo oli hyödytöntä.

* * * * *

Kapteeni Wolratin jättämät kirjeet kuuluivat seuraavasti:

N:o 1.

"Hyvä herra Brandt!

Olosuhteet, joita en saata mainita, ovat aikaansaaneet, etten voi

lykätä matkaani edes siksi kun herra Brandt saapuu kotiin.

Koska en tiedä, milloin palaan, niin suokaa minun pyytää (tiedän,

ettei se tapahdu turhaan) herra Brandtia rupeamaan tosi ystäväksi

ja auttajaksi... sanalla sanoen... olemaan rakkaalle vaimolleni

kaikki kaikessa.

Liikeasioista kirjoitan Tukholmasta ja myöskin ilmoitan pikku

poikasen lähettämisestä uuteen kotiinsa.