Leonore.
Paria tuntia myöhemmin seisoi salissa niin hyvin katettu aamiaispöytä
kuin nuoren miehen taloudessa koskaan voidaan aikaansaada, valmiina
odottamassa everstinnaa.
Mutta mainitun naisen salaiseksi suuttumukseksi, johon hänen
veljensä ei suinkaan ottanut osaa, hänen ei onnistunutkaan tehdä
ratsastusmatkaansa "kuten tavallisesti".
Uutinen kapteenin saapumisesta oli ennättänyt everstinkin korviin,
ja hän ehdotti heti samanlaista matkaa, jonka hän aavisti rakkaan
puolisonsa tekevän. Ratsastamisen sijasta päätettiin kuitenkin lähteä
ajamaan vaunuilla.
— Tässä me nyt olemme, veliseni! — huusi eversti niin ystävällisellä
ja mairittelevalla äänellä, ettei se ainakaan olisi saattanut
vapisemaan montakaan sotilasta siihen aikaan, kun hän vielä oli
komentaja — mutta siitä olikin jo kauan: hän oli ottanut eron
jo useita vuosia sitten. — Niin, tässä me olemme, parahin veli!
Tein rakkaalle Leonorelleni yllättävän ehdotuksen lähteä tälle
miellyttävälle huvimatkalle, ryöstääksemme sinut mukaamme.
Everstinna T. oli hieno pohjoismainen kaunotar parhainta lajia.
Hänellä oli komea käytös, mutta siitä puuttui luonnollista pehmeyttä
ja miellyttävää suloa, mikä taas oli ominaista Antonian kaikille
liikkeille. Kun viimemainitun jokainen itsetiedoton asento osoitti
plastillista kauneutta, ilmeni Leonoren asennoissa ja liikkeissä
ainoastaan sellaisen naisen harkittua arvokkuutta, joka ei tahtoisi
vaihtaa ylpeitä ruumiinliikkeitään minkäänlaiseen viehättävään
esiintymiseen. Mutta oliko hän aina ollut sellainen?
— No, Charles, sinä olet rohjennut jättää ihanteellisen toisen
puoliskosi kylpypaikalle, — virkkoi Leonore hymyillen astuessaan
sisälle saliin veljensä käsivarteen nojautuneena. — Eroaminen
maksoi varmaan kymmenen pyörtymiskohtausta sekä yhtä monta eau de
Cologne-pulloa!
— Ei mutta kuulehan sitä pikku veitikkaa! — huudahti eversti
nauraen. Tuo mitätön mies piti aina velvollisuutenaan nauraa silloin
kun hänen vaimonsa puhui leikkisästi. — Leonoreni osoittaa auliisti
suosiollisuutta kuvatessaan toisten puolisoja. Mutta voinpa vakuuttaa,
kunnon veli, ettei hän koskaan itse ole ollut pyörtymään päinkään, kun
minä olen lähtenyt jollekin pikkumatkalleni.
— Siitä minä pidän, — virkkoi kapteeni, äänessään hieman tyly sävy.
En tuntisi suurta kunnioitusta sellaista naista kohtaan, joka niin
tuhlaisi hellyydennäytteitään. Ja sinä, parahin Leonore, halveksit
Antonian ymmärrystä ja makua, jos luulet hänen ahdistavan miestään
mokomilla hysteerisillä lemmenosoituksilla.
Leonore kääntyi kummastuneena. Tuo vakava sävy niin pienestä
pilasta herätti heti hänen huomiotaan, mutta hän oli liian viisas
huomauttaakseen vielä mitään. Hän istuutui tavallisella arvokkuudellaan
pöydän ääreen selittäen nousseensa tänä aamuna niin aikaisin, että hän
oli vähällä kuolla nälkään.
— Mainiota... mainiota! — puheli eversti, ottaen käteensä jokaisen
ruokakulhon erikseen. — Kunnon Brandtilla on erinomainen emännöitsijä.
Rakas Leonore, tämä kermasta ja ravuista valmistettu à-la-daube on
kerrassaan verratonta. Ja jos voisi otaksua, että sinulla kaikessa
täydellisyydessäsi olisi vielä jotain opittavaa, niin se olisi, että
saisit keittäjättäresi...
— Laittamaan tämän vertaista à-la-daubea, — keskeytti everstinna
hänet alentuvan hyväntahtoisesti. — Kyllä me sillä vielä ilahutamme
sinua, ystäväiseni! Tiedäthän, että minä sinun mieliksesi tutkin
kaikenkaltaisia keittokirjoja... järjestelmällisesti.
— Niin, — sanoi hänen onnellinen, siivo, aina kohtelias miehensä
ihastuneena, — sinä olet erinomainen vaimo. Eikö olekin, veliseni?
— Luonnollisesti, — vastasi kapteeni ajatuksissaan. Hän mietiskeli
jotain keinoa päästäkseen joutumasta kahden kesken sisarensa kanssa.
Hän tiesi, miten uniseksi vanha eversti tulisi aamiaisen jälkeen.
Onneksi herra Brandt nyt palasi kotiin matkaltaan ja kutsuen Hänet
mukaan seuraan ei Wolrat päästänyt häntä huoneesta ennenkuin aviopari
alkoi tehdä lähtöä.
— Yhäkö sinä itsepintaisesti kieltäydyt tulemasta meidän mukanamme,
rakas Wolrat? — kysyi Leonore mitä houkuttelevimmin. — Voi, pyydän
sinua seuraamaan meitä kotiimme... Tahtoisin niin mielelläni näyttää
sinulle maalaisasuntomme sekä puhella tuttavallisesti kanssasi —
kuiskasi hän.
— Minä tulen huomenna tai ylihuomenna... tai kaikkein viimeistään
sunnuntaina... mutta nyt en jouda: minun täytyy valvoa käsityöläisten
töitä.
— Haluatko että minä tulisin tänne auttamaan sinua talon
järjestämisessä?
— En, kiitos vaan, rakkaani! Kaiken täytyy tulla oman makuni
mukaiseksi, — lisäsi hän hymyillen, mikä oli tarkoitettu käymään
iloisuudesta.
* * * * *
— Varmaan ovat hänen ajatuksensa keskittyneet johonkin erityiseen
tärkeään asiaan, — mietti everstinna, vetäytyen hiukan kärsimättömästi
toiseen vaununnurkkaan. — Mutta mikä se mahtaa olla? Koskeekohan
se Antoniaa tai koskeeko se... — Hänen kasvoilleen levisi hieno
lumenväri, ja hän painoi kädellään sydäntään.
— Leonore, — virkkoi aviomies-parka, joka ei ollut tottunut siihen,
että hänet unohdettiin näin pitkäksi aikaa, — sinä olet hajamielinen,
enkeliseni!
— Luulen todellakin olevani hiukan. Tämän herra Brandtin antaman
kielokimpun tuoksu lienee vaikuttanut päähäni. — Hän viskasi viattomat
kukat maantielle.
— Tunnetko nyt voivasi paremmin, Leonore kultaseni?
— Tiedäthän, ystäväni, että silloinkin kun en ole oikein virkeä,
koetan sinun vuoksesi hallita tällaisia pieniä naisheikkouksia.
— No kas, nyt sinä jälleen olet yhtä rakastettava kuin aina
tahtoessasi oikein ihastuttaa minua! Kuulehan, rakkaani, minä en
osannut edes toivoa tällaista onnea silloin kun sinä kiihkeän
vastarinnan jälkeen annoit äitisi taivuttaa itsesi myöntymään minun
kosintaani.
Leonore ei vastannut.
— Äitisi — jatkoi eversti, — oli tosin ankara nainen tunnustan
(toivon hänen taivaassa antavan minulle anteeksi tämän avomielisen
arvostelun itsestään), mutta missään tapauksessa ei hän pettänyt
vakuuttaessaan, että sinä saisit vanhasta, kiitollisesta everstistä
miehen, joka kantaisi sinua käsillään. Ja minä imartelen itseäni sen
johdosta, että minun on onnistunut täydellisesti hävittää muisto siitä
viattomasta lapsuudenunelmasta, josta sinun, pikku rakas ystävä, täytyi
luopua!
Uhkea everstinna melkein kyyristyi kokoon, ja jos hänen hurmaantunut
miehensä olisi nähnyt hänen silmänsä, hän varmaan olisi hätkähtänyt
säikähdyksestä: ne eivät olleet sellaiset kuin tavallisesti, jolloin
niissä ilmeni vain haaveksivaa uneliaisuutta tai kylmää ylpeyttä —
nyt niistä sinkosi kipinöitä, jotka, jos ne olisivat sattuneet häneen,
varmaan olisivat vaientaneet hänet pitkäksi aikaa.
— Onko pääsi vieläkin raskas? — kysyi tuo syntiluettelostaan täysin
tiedoton vanha mies, kun hänen vaimonsa edelleenkin oli puhumaton.
— On tavattomasti! Eikä sinun, ystäväni, pidä lisätä sairauttani
muistuttamalla minulle ajasta, jonka mieluummin tahtoisin unohtaa...
'Unohtaako', — kuiskasi ääni hänen sydämessään, — 'en koskaan!'
anteeksi, kultaseni! Se ei tapahdu enää milloinkaan!