Mitä kapteeni sai odotellessaan.
Oli kulunut viikko siitä kun kapteeni saapui kotiin.
Nyt oli kahdeksannen päivän aamu. Hän oli viikon kuluessa väsyttänyt
itseään monenkaltaisessa järjestämistyössä, hän oli tuottanut
naapurikaupungista kaikenlaisia uusia huonekaluja, pestannut
palveluskunnan sekä kääntänyt koko talon melkein ylösalaisin,
saavuttamatta kuitenkaan mitään sen enempää järjestystä kuin vallitsi
hänen alottaessaan parannuspuuhansa.
Myöskin oli hän kiihtyvässä kuumeessa postipäivästä postipäivään. Hän
kyllä tiesi, ettei hänen anopiltaan vielä voinut saapua tietoja, mutta
hän ei pitänyt mahdottomana, etteikö Antoniassa hänen lähtönsä jälkeen
olisi voinut jalommat tunteet päästä valtaan ja hän kiirehtisi omasta
tahdostaan ilmoittamaan miehelleen tulostaan, jolloin saattaisi syntyä
täydellinen sovinto.
Mutta silloin kuiskasi itsepintainen paholainen hänen sydämessään,
että Antonia todellisuudessa oli kaukana ylevämielisyydestä, ja että
jos Wolrat uskaltaisi lausua totuuden, oli juuri sellainen pelko
Antonian luonteen laadusta estänyt häntä ennen ulkomaille lähtöään
kosimasta tuota seitsentoista-vuotiasta, jo silloin rakastamaansa
tyttöä. Tätä ajatusta hän kuitenkin koetti vastustaa, sillä hän tunsi
suurta tarvetta suojella Antoniaa itseltään. Hän muisteli varmasti
päättäneensä astua ulkomaiseen palvelukseen, ja että mitä hän kerran
oli lujasti päättänyt, sitä ei järkyttänyt mikään hellä halu. Viimein
myöskin johtui hänen mieleensä, että hän ei katsonut olevan kunnian
ja omantunnon mukaista kahlehtia niin nuori olento mieheen, joka ei
ehkä koskaan tulisi takaisin. Kaiken tämän tulos oli, ettei hän saisi
halveksia Antoniaa. Olihan tämä yhden ainoankaan sanan häntä sitomatta,
rakastanut häntä uskollisesti kolme vuotta, ja olihan tyttö ylpeän
avomielisesti vastannut hänen kosintaansa vakuutuksella, että hän aina
oli luottanut Wolratin paluuseen ja koettanut hänen poissa ollessaan
vapautua vioistaan tullakseen hänen arvoisekseen.
Mutta kaikki nämä esiinloihditut muistot, kaikki nämä kuumeiset kiireet
ja tehtävät eivät kuitenkaan voineet antaa lyijynraskaille tunneille
ainoatakaan kevyttä siivensysäystä.
Hän oli tänä aamuna noussut aikaisin ja käveli nyt alaspäin pehmeätä
mäkeä, joka aaltoilevin kummuin johti suurelta puu-istutuksilla
koristellulta pihamaalta kalarikkaan sisäjärven rannalle, jonka
kirkkaansininen vesi soi silmälle virkistävän näyn, varsinkin jos katse
kiintyi toiselle rannalle, mistä korkea metsä antoi huojuvien oksiensa
lähettää houkutteleva terveisensä pienelle, laituriin kiinnitetylle
purrelle, joka helposti saattoi kuljettaa yli muutamia matkustajia.
Mutta Wolrat ei nyt katsellut metsää eikä sitäkään, joka, kun hän
saapui sen partaalle, kuvasti hänen komean miesvartalonsa jalon päänsä
ja auringonpaahtamat, tavattoman kauniit kasvonsa, joissa päivänsäteet
valaisivat näkyville jokaisen vakavan, korkeata pyrkimystä todistavan
piirteen, — ei, hän mietti nyt sitä aikaa, jolloin hän nuorukaisena
oli ollut vieraana setänsä luona, jolla silloin vielä oli vaimo ja
lapsia. Se oli onnellinen koti, se oli onnellinen aika — Wolrat
tiesi seisovansa juuri sillä paikalla, jota hänen setänsä niin paljon
rakasti. Voi, kaikki ne ihmiset olivat nyt poissa Hagestadista —
minkähänlaiseksi siellä nyt muodostuisi elämä?
Tämän jälkimäisen ajatuksen hän tukahutti, siirtyen sitten mielessään
Sveitsiin, missä hän pari kuukautta ennen naimisiinmenoaan oli käynyt
tervehtimässä vanhaa rakasta setäänsä (joka oli ollut hänelle aikaisin
kadottamansa isän sijaisena) sekä viipynyt hänen luonaan useita
viikkoja koettamassa taivuttaa häntä palaamaan kotiin ja esiintymään
häissä isän tilalla. Mutta häntä oli mahdoton saada lähtemään. Hän
lupasi saapua aikaisin kesällä, jolloin he kaikki asettuisivat asumaan
Hagestadiin, missä hän siten asuisi oman perheen keskuudessa.
— Vanhus-raukka! — jupisi Wolrat itsekseen,— se perhe ei olisi
voinut luoda sinulle uutta kodikkuutta. Parasta on niin kuten tapahtui.
— Ja hänen ajatuksensa palasivat jälleen siihen olentoon, josta ne
niin harvoin siirtyivät muualle.
Samassa juoksi muuan reipas pojannaskali rantaan päin kirje kädessä.
Wolrat kääntyi kiivaasti ja ojensi kätensä. Mutta kirjeessä ei ollut
postileimaa.
— Mitä tämä merkitsee?... Mistä tulet, poikaseni?
— Melldalista, herra! Herrasväki saapui kotiin eilen illalla, ja koska
everstinna heti sai tietää herran olevan Hagestadissa käski hän minun
aikaisin aamulla tuoda tämän kirjeen teille, ja kartanossa osoittivat
he minut tänne rantaan.
— Hyvä on. Menehän nyt sinne takaisin saamaan jotain suuhunpantavaa...
minä tulen heti jälestä.
Pettynyt toivo kohotti hänen rinnastaan raskaan huokauksen, ja hän luki
seuraavat rivit.
"Parahin Charles Wolrat!
Ajattele minun suurta ihastustani, kun kotiin saavuttuani
kuulin sen odottamattoman tiedon, että Hagestad nyt on saanut
vastaanottaa uuden herransa. Kerrotaan, ettei rouvasi ole mukana.
No, onhan luonnollista, että sinä tulit edellä.
Tiedäthän, hyvä Charles, että rakkaalle miehelleni on
kuvaamattoman vastenmielistä se, että minä tuhlaan liian paljon
rakkautta sinua kohtaan. Totta puhuen on hän yhtä mustasukkainen
langolleen kuin suloinen Antonia kälylleen. Molemmat ovat siinä
asiassa hieman yksinkertaiset, mutta olen todellakin nähnyt
vaimosi luovan minuun melkein vihamielisiä katseita. Se on
vaikuttanut minuun ikävästi, sillä olen tuntenut suurta halua
rakastaa häntä. Mitä vanhaan everstiini tulee, ei hän uskalla
osoittaa vihaa, mutta hän on mustasukkainen silloinkin, kun
suosin jotain koiraa.
Saadakseni niinmuodoin olla hetkisen kanssasi kahdenkesken
ennenkuin tulet tänne somaan Melldaliin (sinä tunnet vain
talvikotimme Tukholmassa), aion minä tänä aamuna lähteä
ratsastamaan kuten tavallisesti. Näillä matkoilla eversti harvoin
seuraa minua. Ja sattumalta minä nyt ratsastan Hagestadiin
saakka, jossa toivon sinun järjestävän kahviaamiaisen minua
varten valmiiksi kello yhdeksitoista. Herra Brandtilla on aina
talossaan kaikki niin kunnossa, ettei se tuota mitään vaikeuksia.
Voi, rakas Charles, kuinka paljon, paljon minulla onkaan sinulle
puhumista! Sinä ymmärrät minut ja tulet oikein iloiseksi
nähdessäsi
_Leonoresi_."
Mitä tähän arveluun tulee, ei everstinna olisi uskonut siihen
vähääkään, jos hän olisi nähnyt veljensä kasvoille ilmestyneen
puolittain epätoivoisen sävyn, tämän sivellessä vaaleanruskeata
partaansa ylhäältä alas. Ehkä samainen kasvojen ilme tahtoi sanoa:
Ikävyyttä ei ollut vielä kylliksi. Käyttäydynpä minä miten tahansa,
huomaa Leonore kaiken. Ja jos Antonia saapuu, puhaltaa hänen pelkkä
yhdessäolonsa kälynsä kanssa pois pienimmänkin sovittavan ajatuksen. On
luonteita, jotka halveksivat kaikkea ajatustenvaihtoa.