Hagestadissa.
Se maatila, jonka kapteeni Charles Wolrat Hanefelt oli perinyt
sedältään, eräältä vanhalta yksineläjältä, joka kuitenkin oli suuresti
rakastanut veljenpoikaansa ja olisi mielellään suonut hänen ottavan
vastaan perinnön jo ennakolta, mihin nuori sotilas ei kuitenkaan
saattanut suostua, ei kuulunut suurten herraskartanoiden joukkoon;
mutta koska se tilavine rakennuksineen oli kauniilla paikalla sekä
tarjosi erinomaisen tilaisuuden metsästykseen ja kalastukseen, oli
se runsaine metsineen halullisten ostajain huomion esineenä ja
kapteenille tehtiinkin siitä edullisia tarjouksia, jotka hän kuitenkin
hylkäsi, sillä hän toivoi rasituksien jälkeen sotilaspalveluksessa
vieraassa maassa, etenkin Espanjassa, missä hänellä oli ollut tilaisuus
kunnostautua, saavansa asua levossa ja rauhassa tällä maatilalla, joka
jo kauan oli ollut hänen sukunsa hallussa.
Wolratin saapuessa Hagestadiin kohtasi häntä miellyttävänä yllätyksenä
se vuokraajan osoittama kohteliaisuus, että tämä oli antanut mitä
huolellisimmin tuulettaa ja mahdollisimman hyvin siistitä kaikki
huoneet. Wolratilla oli ollut paha luulo, että tomu, hämähäkit ja koit
tappaisivat hänessä senkin vähäisen elämän, minkä hän vielä arveli
itsessään olevan jäljellä, ja hän pelkäsi, että kaikki seinäpaperit
olisivat homehtuneet sekä ettei hän löytäisi soveliasta makuuhuonetta
Antonialle, jos tämä piankin suvaitsisi saapua sinne.
Vuokraaja, keski-ikäinen nuorimies, oli erinomaisen kunnokas,
sivistynyt ja avulias henkilö, joka oli varustanut itselleen mukavan
kodin toiseen siipirakennukseen.
Saapunut tilanhaltija oli kuitenkin sellaisessa mielentilassa, että hän
olisi mieluummin suonut herra Brandtin olevan vanhan, itaran äkäpussin,
sillä viimemainitun siisti ulkonäkö ja kohtelias olemus pakoitti hänet
nielemään ne sanat, jotka hän oli aikonut lausua, nimittäin haluavansa
päästä kaikesta enemmästä palvelevaisuudesta.
Päärakennus ja suuri puutarha eivät kuuluneet vuokrasopimukseen,
sillä joka vuosi oli sanottu, että entinen omistaja saapuisi sinne,
vaikkakaan siitä ei koskaan tullut mitään. Kuitenkin hoiti herra Brandt
puutarhaa omistajan lukuun, lähettäen hänelle tunnollisesti siitä
vuosittain kertyneet tulot.
— Mutta tästä lähtien, — virkkoi hän heidän astuessaan suuren,
hyvin säilyneen salin läpi, jonka julkipuoli antoi komeaan puutarhaan
päin, josta he juuri puhelivat, — kapteeni luonnollisesti ottaa sen
omaan huostaansa. Toivon, ettei nuori rouva pidä kasvihuoneita varsin
vähäarvoisina.
— Asia on siten, parahin herra Brandt, — vastasi kapteeni, — että
minun virka-asioiden vuoksi täytynee piakkoin matkustaa ulkomaille,
emmekä vielä ole lopullisesti päättäneet, asettuuko vaimoni asuinaan
tänne vai jonnekin muualle siksi kunnes palajan. Harkitsemme sitä
nyt kirjeellisesti niiden neljäntoista päivän aikana, jotka tulen
Oleskelemaan täällä tarpeellisten järjestelyjen vuoksi.
Herra Brandt tunsi vaistomaisesti, ettei ollut soveliasta tämän
johdosta lausua mitään valittelua. Hän otti sen sijaan vapauden
kutsua tilanhaltijan yksinkertaiselle päivälliselle, ja koska Wolrat
ei tiennyt, miten hän muutenkaan olisi voinut saada ruokaa, suostui
hän vastenmielisesti noudattamaan kutsua, joskin hän mieluummin olisi
suonut päivällisen tuotavan hänelle sisään huoneeseensa.
— Tämän päivän, herra Brandt, olen teille rasituksena, mutta sitten
saammekin kiireimmiten palkata palveluskunnan ja järjestää kaiken
muunkin, sillä luulen, että vaimoni saapuu tänne pian.
— Siitä kyllä selviän nopeasti: minulla on oma keinoni! — vastasi
herra Brandt, ja hänen suupieliinsä ilmestyi hymy, joka, jos kapteeni
olisi sen käsittänyt, varmaan olisi pidättänyt hänet antamasta
Brandtille toista vielä arkaluontoisempaa tehtävää.
Viimemainittua asiaa kosketeltiin vasta päivällisen jälkeen, kun
isännän hyväntahtoisuus, huomaavaisuus ja hänen läpeensä rauhalliset
kasvonsa oivallisen viinin yhteydessä olivat voittaneet Wolratin
vastahakoisuuden.
— Muistelen, — (niin alkoi tämä lyhyt, mutta tärkeä keskustelu),
— että kansa täällä ympäristössä on nuhteetonta, ystävällistä ja
hyväntahtoista.
— Minulla on ilo myöntää se todeksi.
— Ja naiset ovat kunniallisia ja siveitä... eikö niin?
— Niin, on harvinaista kuulia heistä mitään muuta... Herra kapteeni
kai ajattelee niitä palvelijatarta, jotka tullaan kiinnittämään taloon?
— En juuri heitäkään... enpä juuri! — Charles Wolrat maistoi viiniä,
musertaen samalla haarukallaan meloonin viipaleen, kuitenkaan viemättä
sitä suuhunsa.
Herra Brandt ei voinut auttaa vierastaan oikeaan, sillä hän ei ollut
käsittänyt kysymyksen tarkoitusta.
— Tahtoisin löytää joitakin kunnon ihmisiä, — alkoi kapteeni
jälleen, — tai kunniallisen lesken, sanalla sanoen jonkun siistin,
säädyllisen perheen, missä voitaisiin antaa hellää hoitoa sekä osoittaa
iloista ja hyvää käyttäytymistä eräälle kasvattilapselle, pienelle,
hyväntapaiselle, kohta viisivuotiselle pojalle, jonka Tukholman
lastenkodin johtokunta koettaa saada sijoitetuksi maalle, kuten niin
monta muutakin samanlaista lasta. Olisikohan mitään sellaista kotia
tarjona? Kuten ymmärrätte, huoltaa tällaisesta asiasta ja suorittaa
maksut aina lastenkodin johtokunta.
Herra Brandt ei onnistunut täysin peittämään hämmästystään: hän
muisteli mielessään kuulemiaan nuoresta kapteeni Hanefeltista, ja
kaikki piti yhtä sen kanssa, että hän niin upseerina kuin yleensä
miehenä oli perin kunniallinen, vakaa ja vilpitön sekä omasi lujat
siveelliset periaatteet.
Sen jälkeen hän ajatteli niitä lähemmä kolmea vuotta, mitkä kapteeni
oli ollut ulkomaisessa sotapalveluksessa ja hänen paluutaan kotimaahan
noin kymmenen kuukautta sitten, mutta ei päässyt mietteissään
mihinkään muuhun tulokseen, kuin ettei ettei asia peruskysymyksensä
puolesta koskenut häntä, ja että hänen Velvollisuutensa oli esiintyä
kohteliaasti, kun tämäntapaista luottamusta häntä kohtaan osoitettiin.
Tilanhaltija maisteli viiniään ja muserteli melooninviipalettaan
ikäänkuin hän ei olisi huomannut herra Brandtin pulaa, sekä näytti
olevan kokonaan omissa ajatuksissaan, kunnes vuokraaja viimein virkkoi:
— Olen käynyt mielessäni läpi kaikki tarkoitukseen sopivat kodit, ja
jos lastenkodin johtokunta katsoo voivansa luottaa minun suositukseeni,
niin tunnen minä erään nuoren lesken, jolla itsellään on samanikäinen
poika, ja minä luulen, että hän olisi halukas ottamaan lapsen hoitoonsa
siksi kunnes toisin määrätään. Tälle seudulle on ennenkin sijoitettu
pienokaisia lastenkodista, joten asia ei herätä minkäänlaista huomiota.
— Kiitos, herra Brandt! Olen hyvin tyytyväinen saamiini tietoihin.
Mutta koska johtokunnan suorittama maksu aina on niukka, niin minä
puolestani täydennän sitä; olisin sitäpaitsi hyvin kiitollinen, jos
herra Brandt minun poissaollessani suvaitsisi valvoa, että poikaa
hoidetaan hyvin. Sitten myöhemmin voimme ajatella kansakoulua tai
jotain muuta sopivaa keinoa hänen kasvattamisekseen.
— Täytän mielihyvällä sen luottamustehtävän, jolla herra kapteeni
on minua kunnioittanut. Sitäpaitsi menen itse naimisiin syksyllä,
ja tuleva vaimoni on niin hyvä nainen, että hän kernaasti ottaa
pienokaisen äidillisen silmälläpidon alaiseksi.
— Oh, — huudahti Wolrat hieman venytetysti, — se on toinen asia!
Naiset ovat tavallisesti...
— Anteeksi, herra kapteeni, että keskeytän, mutta morsiameni tietää
varsin hyvin tänne Smoolantiin lähetettävän lapsia Tukholmasta. Ja
sitäpaitsi tulee vaimoni aina ajattelemaan samoin kuin minä.
— Todellakin! Herra Brandt on siinä tapauksessa onnellinen mies...
poikkeus muista! — virkkoi Charles Wolrat, omituisesti hymyillen.
— Niin, herra kapteeni, joskaan hän ei aina ole yhtä mieltä kanssani,
niin toivon, että hän kuitenkin kunnioittaa minun mielipiteitäni.