Eroamisen syy.
Sen salaisuuden, jota tytär ei voinut uskoa äidilleen, kerromme tässä
nyt lukijalle, nimittäin sikäli kuin tuo nuori nainen sen tunsi.
Oli kulunut vähän yli viikko siitä, kun oli niitä tunnelmarikkaita
iltoja, jolloin kaksi yhdistynyttä sielua hengittää ainoastaan runouden
ja haaveiden ilmaa, eläen vain toisilleen moninkertaistunein olemuksin
— lyhyesti sanoen, eräs sellaisia iltoja, jolloin 'don Carlos'
istui 'donna Antonian' jalkojen juuressa, antaen syvän, miehekkään
rakkautensa tulvia esiin sanoin ja lauluin.
He olivat aikaisemmin illalla laulaneet yhdessä muutamia romansseja,
jotka olivat houkutelleet osaa kylpyvieraita hieman etäämpänä
kuuntelemaan tätä kaunista konserttia, kun nuoren rouvan pehmeä,
puhtaana soiva laulelu sulautui yhteen miehensä komeaan, syvään ääneen.
Nyt oli kaikki hiljaista, jokainen kuunteleva korva oli poissa, ja nuo
kaksi silloin vielä niin sanomattoman onnellista olentoa katselivat
toisiaan silmiin vaieten, ikäänkuin he olisivat olleet henkien lumoissa.
— Antonia rakkaani, — virkkoi viimein mies, — minusta tuntuu nyt,
että jos meidän jommankumman elämään liittyisi joku salaisuus, tulisi
meidän valita juuri tämä hetki uskoaksemme sen toisillemme.
— Jos minulla olisi joku salaisuus, — vastasi ensinmainittu, ja hänen
äänessään värähti jo pieni jännitys — en olisi voinut odottaa kahta
kuukautta kertoakseni sen sinulle. Minun ainoa salaisuuteni on oma
olentoni: minusta tuntuu kuin siellä olisi jotain vaillinaista. Olen
usein ulkonaisen elämän hiljaisuudessa tai melussa tuntenut lohdutonta
levottomuutta. Rakkauteni sinuun on sen nyt kuitenkin tukahuttanul...
Mikä on sinun salaisuutesi?
— Voisin sanoa että se on juuri sinun, sillä minä olen täysin
epätietoinen siitä, onko rakkauden valta sydämessäsi kylliksi suuri
pitääkseen sitä valtikkansa alla, vai eikö sinun sielusi ryöstäkin
rakkaudelta valtikkaa, jättäen sen itkien suremaan lyhyttä onneaan. Et
tunne itseäsi täydellisesti... Kuinka siis minä voisin tuntea sinut?
— Se, rakas Wolrat, on kokonaan tarpeeton pelko, joka ei koskaan
kuulu rakastajan ohjelmaan: nyt on siis aivan yksinkertaisesti kysymys
aviomiehestä, joka turhanpäiväistä esipuhetta käyttäen aikoo kertoa
vaimolleen jotakin. Puhu siis!
— En pidä esipuhetta niinkään turhanaikaisena... mutta saadaanhan
nähdä... Olemmehan päättäneet, että sen jälkeen kun minä olen
pistäytynyt pienellä välttämättömällä käynnillä Hagestadissa, me täältä
lähdettyämme matkustamme muutamiksi viikoiksi Tukholmaan.
— Minä taas, — vastasi Antonia' — muuttaisin kyllä mielelläni
tuohon sinulle niin rakkaaseen paikkaan, jota vuokraaja, sen jälkeen
kun setä-raukkasi leskeksi ja lapsettomaksi jouduttuaan sen hylkäsi,
kuitenkin lienee pitänyt hyvässä kunnossa... Mutta minä olen ihastunut
matkustamaan sinun kanssasi minne vain tahdot minut viedä.
— No, kuvittele siis, kultaseni, että me jo olemme Tukholmassa
ja minä kuljetan sinua ympäri katselemassa ei ainoastaan kaikkea,
mikä on kaunista silmälle, aistille ja järjelle, vaan myöskin
sellaista, mikä liikuttaa sydäntä, ajatusta ja sisimmässämme asuvaa
puhtaasti inhimillistä ainesta. Niinpä vien sinut eräänä päivänä
Kuningattarenkatua pitkin, kunnes pysähdymme...
— Emme suinkaan minkään myymälän edustalle, toivoakseni... sillä
miesten ei pidä koskaan nähdä niiden varustusten yksityiskohtia, joilla
me naiset aiomme heidät valloittaa.
— Ei, ei, kaukana siitä... me kuljemme kaikkien puolien ohi... me
saavumme...
— Rakas Wolrat, mitä tämä merkitsee... ethän pahaksu, vaikka kutsunkin
sinua ainoastaan Wolratiksi. En osaa lausua Charles-nimeä niin
miellyttävästi kuin sisaresi. Mutta minä huomaan, ettei nyt ole kysymys
siitä... Sinä kalpenet ja keskeytät. Mikä nyt sitten on?
— Voi, Antonia, jos se olisi kyyneleeseen kätketty pyyntö! — Ja
Wolrat loi häneen syvästi tutkivan katseen.
— Jatka, jatka... minä tunnen, en käsitä miksi, tukehuttavaa
levottomuutta.
— No niin... Minä vien sinut suureen taloon, jonne niin moni nainen
sekä pääkaupungista että maaseudulta on mennyt katsomaan mitä siellä on
ja myöskin joskus tekemään hyvän lyön taivasta kohtaan.
— En ymmärrä sinua ollenkaan.
— Antonia rakkaani, me olemme silloin lastenkodissa.
Leimahtaen punaiseksi kasvoiltaan viimemainittu huudahti kiivaasti:
— Ja sinäkö tietäisit jotain sellaisesta?
— Tarpeeksi paljon ollakseni sinun oppaanasi, — vastasi mies
arvokkaasti... Kuvitelkaamme, että sinä, samoin kuin niin moni ennen
sinua, tunnet kuvaamatonta sääliä noita onnettomia pikku uhreja
kohtaan. Erityisesti kiinnyt erääseen noin viiden vuoden ikäiseen
poikaseen... Sinua liikuttaa ajatus siitä, miten paljon siunausta
ja kiitollisuutta tulisi osaksesi, jos ottaisit omaksesi tuon
rakastettavan lapsen. Sinä jätät sen kuitenkin sinne, matkustat kotiin,
me asetumme asumaan maatilallemme, ja sinä kerrot ystävillesi ja
tuleville tuttavillesi: Oleskellessani Tukholmassa näin lastenkodissa
erään pienen pojan, jonka kuvaa en saa mielestäni. En voi sietää, että
hänet annetaan maksusta hoideltavaksi johonkin talonpoikaisperheeseen,
kuten monet muut hänen asemassaan olevat lapsi-raukat. Minä aionkin
senvuoksi neuvotella mieheni kanssa, emmekö voisi ottaa häntä
huostaamme ja kasvattaa hänet...
Tässä Wolrat vaikeni.
Antonia oli kuunnellut häntä niin jännittyneenä, ettei hänelle ollut
edes juolahtanut mieleen keskeyttää häntä. Nyt lausui hän aivan
kylmästi seuraavat neljä sanaa: — Onko se lapsi sinun?
— Minulla ei ole oikeutta ilmoittaa kenen se on... Olen vedonnut sinun
rakkauteesi... ainoastaan sen perusteella tahdon saattaa toiveeni
perille. Voi, älä Jumalan nimessä osoita minulle näin pian, ettei
rakkautesi olekaan kylliksi voimakas.
Tällä kertaa Antonia käsittikin hänen äänensävynsä ja katseensa. Hän
koetti rauhoittua...
— Ellei se olisi voimakas, lepäisin minä jo kuolleena jalkojesi
juuressa... Poika on siis sinun!
— Hän kuuluu minulle, koska en aio milloinkaan häntä hyljätä.
— Sen uskon hyvin... Oi Wolrat, Wolrat, en tahdo kärsiä niin paljon
kuin sinä sälytät murhetta minulle... minä en tahdo, en tee sitä!
— Rakas, kelpo Antonia, älä muuta olemustasi toisenlaiseksi kuin se
on, ole lempeä, ole naisellisen armelias! Tiedäthän, että voidakseni
jumaloida sinua, täytyy minun nähdä sinut sellaisena.
Antonia ei kuunnellut hänen sanojaan, ainakaan hän ei niitä ymmärtänyt,
sillä hänen verensä kuohuvat aallot estivät häntä käsittämästä muuta
kuin yhden ainoan asian: — Onko, — kysyi hän, — lapsen äiti joku
alhainen olento, esimerkiksi palvelijatar?
— En myönnä, että köyhän palvelijattaren ehdottomasti täytyy olla
alhainen olento. Juuri siellä, jonne aioin sinut viedä, olen nähnyt
ylevimmät, arvokkaimmat todisteet näiden naisraukkojen ihmisarvosta...
Kaikessa tapauksessa (niin paljon saatan sinulle sanoa) on tämän lapsen
äiti sanan täydessä merkityksessä sivistynyt nainen...
— Jota sinä olet rakastanut. Silloin se on tuhat, tuhat kertaa
pahempi! Tuo nainen on myöskin rakastanut sinua — voi, päätäni
huimaa — rakastanut kohtuuttomasti, määrättömästi. Sydämeni kutistuu
kuolettavaan kouristukseen... Minä kärsin kauheasti... Mistä löydän sen
olennon... Minä tahdon nähdä hänet!
— Malta mielesi, Antonia! Muutoin herättää hillitön käytöksesi minussa
sellaisia tunteita, joita on mahdoton hallita.
Antonia ei kuunnellut hänen varoitustaan.
— Sinulla on siis, — jatkoi hän, — ollut epäkunniallinen suhde,
sillä sana nainen merkitsee tässä aviovaimoa. Jos hän ei olisi ollut
naimisissa, et olisi voinut häväistä häntä menemättä hänen kanssaan
naimisiin..
Nuoren miehen jalopiirteisten kasvojen lihaksista saattoi havaita, että
itsehillintä, johon hän pyrki, vaati häneltä tavatonta ponnistusta. Hän
vastasi verkkaan ja vakavasti.
— Jos se voi tyydyttää sinua, Antonia, niin voin ilmoittaa sinulle,
että vaikka tämä nainen olisi vapaa kuin taivaan lintu, enkä minä
itse olisi sidottu, en kuitenkaan koskaan maailmassa voisi mennä
naimisiin hänen kanssaan! Jos sinä kykenisit käyttämään järkeäsi,
niin käsittäisit, tai oikeammin aavistaisit, että sanoihin kätkeytyy
pakoiltava välttämättömyys... _Sinun_, joka niin hyvin tunnet minut,
pitäisi ymmärtää ja arvostella minua paremmin.
— Kuule, — virkkoi hän, — minä suostun ottamaan pojan kasvatiksemme!
— Silloin, Antonia, — huudahti mies, — otat sinä jälleen takaisin
valtasi... minä palvelen sinua kuin pyhimystä!
— Mutta minä teen sen ainoastaan sillä ehdolla että ilmoitat minulle
lapsen äidin nimen.
— En koskaan.
— Mitä... etkö sittenkään, vaikka minä suostun kerrassaan
mahdottomuuteen?
— En silloinkaan.
— Minun suuri uhraukseni ei siis voittaisi vähintäkään?
— Se riippuu siitä, Antonia rakkaani, jos sinä pidät vähäisenä kohota
miehesi silmissä korkeammalle kuin kenkään muu tavallinen siveä nainen.
— Mutta minä en voi siihen mukautua: minä tahdon tietää, ken tuo
röykkeä syntinen on, tuo kurja olento, jonka vuoksi minun täytyy kantaa
seuraukset.
— Kylliksi! — sanoi aviomies nousten seisomaan. — Sinun ei
tarvitse kantaa mitään... Menkäämme levolle. On jo käytetty tarpeeksi
sanoja osoittamaan, etten ole arvioinut liian korkeaksi ainoastaan
rakkauttasi, vaan myöskin järkesi, sillä viisas vaimo ei olisi
päästänyt asiaa siihen asteeseen, jolloin annetut pistot ovat vaikeat
parantaa, vaikeat unhoittaa.
Kuvaamattoman ylpeästi Antonia vastasi:
— En ajattele parantamista, vielä vähemmän unhoitusta. Ja koska
olisi ajattelematonta mennä levolle tällaisessa mielentilassa, niin
miettikäämme kumpikin tätä iltaa, joka on vetänyt hirvittävän viivan
kotoisen onnemme yli, onnen, jota ei enää voi katsoa olevan.
Wolrat ei vastannut sanaakaan... Hän meni makuuhuoneeseen ja kävi
levolle.
V
Sopimus.
Antonia jäi etuhuoneeseen.
Jos hänellä tänä yönä todellakin oli tunteita ja ajatuksia, ei
kuitenkaan kukaan, joka olisi hänet nähnyt, olisi sitä uskonut hänen
istuessaan yhdessä paikassa liikkumattomana kuin kuvapatsas, kun hänen
miehensä kuuden aikaan astui sisään.
Luotuaan häneen katseen, johon oli kätkettynä syvä sieluntuska, ja
tarkastettuaan häntä tutkivasta mies virkkoi:
— Antonia, et ehdi muuta kuin nopeasti riisuutua ja asettua vuoteeseen
ennenkuin palvelijatar tulee sisään. Minä menen kävelemään rantaan
päin, mutta odotan kuitenkin siksi, kunnes annat minun tietää
järjestäneesi siten, ettet herätä mitään uteliaisuutta.
— Kiitos, — virkkoi Antonia matalasti. — Mutta parasta on heti sanoa
sinulle, etten ole mitenkään muuttanut mielipidettäni eilisestä, sillä
sielussani oi ole mitään muuttunut... Tahdotko nyt ilmoittaa minulle
hänen nimensä?
— Tahdotko nähdä minut kunniattomasti pettävän toisen naisen toiselle?
— Siinä tapauksessa, — kuiskasi hänen vaimonsa, voit järjestää
niinkuin haluat! Mutta ovi minun huoneeseeni (olkoon se sitten missä
tahansa) pysyy suljettuna sinulle kunnes...
— Uhmaako?... Voi Antonia, mitä sinä teetkään!
— Velvollisuuteni... En voi elää näin.
Hän poistui, ja hänen olennossaan ilmeni koko hänen lannistamaton
ylpeytensä. Hän tunsi itsenä täydelleen toiseksi ihmiseksi.
Muutamia tunteja myöhemmin seisoivat oven ulkopuolella vaunut
tavaroineen ja eteen valjastettuine hevosineen.
Antonia ei ollut vielä näyttäytynyt, mutta nyt hän tuli ulos
vaiteliaana ja marmorinkalpeana; hänen kasvoillaan ei silti näkynyt
jälkiä mielenliikutuksesta tai kyynelistä.
Hänen miehensä seisoi matkapuvussa hänen edessään.
— Minä lähdenkin nyt Hagestadiin viikkoa aikaisemmin kuin olin
ajatellut, — virkkoi hän levollisesti. — Onko sinulla sitä ennen
minulle mitään sanottavaa?
— Kuinka kauan viivyt poissa?
— Kuinka kauanko?... Sehän riippuu sinusta!
Antonia käänsi katseensa toisaanne... marmorinkalpeus hänen poskillaan
jakautui, jättäen tilaa helakanpunaiselle värihohteelle.
— Eikö totta, — jatkoi Wolrat, ja hänen syvä kaunis äänensä kaikui
hellän sovittavana, — että sinä, rakkaani, kadut kaikkia rumia
sanojasi? En pyydä enempää kuin eilenkään: tahdon ainoastaan saavuttaa
rauhan ja unhoituksen tuon kauhean illan jälkeen.
— Wolrat, ei hyödytä mitään puhua noin! Minä en voi itse saavuttaa
enkä lahjoittaa muille rauhaa... Unhoitus on tässä naurettava sana.
— Mitä sinä siis oikeastaan haluat? — kysyi mies niin merkillisen
hiljaisella äänellä, että Antonia säpsähti, mutta ei kuitenkaan
heltynyt.
— Minä haluan, — vastasi hän, — että me kaksi tämän jälkeen
kuljemme elämässä kumpikin omaa tietämme... Mainitaanhan laissa jotain
vuode-erosta.
— Olet oikeassa, — virkkoi Wolrat kauhistuen, — kyllä siellä
sellaisesta mainitaan... — Siihenkö sinä pyrit?
— En pyri mihinkään, pysyn ainoastaan minulle kuuluvassa oikeudessa
saada tietää sen naisen nimi, ja minä tahdon...
— Ymmärrän sinut: sen oikeuden haluat ostaa sitä vastaan, että
antaisit hänen viattoman lapsensa kylmän huolenpitosi alaisena viettää
armoilla-eläjän elämää kodissasi. Mutta kuulehan nyt minuakin!
Antonia lysähti istumaan. Miehen suurenmoisessa levollisuudessa,
jonka voimalla tämä oli kestänyt niin paljon, sekä hänen lujassa,
miehekkäässä luonteessaan, mikä selvästi osoittautui hänen viimeisistä
sanoistaan, ilmeni nyt hänen koko olemuksensa sellaista ylemmyyttä
todistavana, jota ei koskaan ennen ollut voinut hänessä huomata.
— Mainitsit minulle eilen, — jatkoi hän, — että sinun ainoa
salaisuutesi on oma olemuksesi. Uskon sen. Se mihin pyrit ja mitä
tunsit itsessäsi olevan vajavaisia... se oli se naisolentoon kätkeytyvä
pyhä salaisuus, joka tekee hänet todelliseksi naiseksi, siksi
Jumalan luomaksi avuksi, jota ilman mies avioliitossa eikä paljon
suuremmassa yksinäisyydessä kuin milloinkaan ennen kuin hän lähestyi
pyhää liittoa... Se minkä sinä nyt olet löytänyt omaa itseäsi ja
meitä molempia kohdanneen onnettomuuden sijaan, on sitä armotonta
paadutetusta mielestä lähtenyttä julmuutta, johon nainen voi tehdä
itsensä syypääksi päästäessään valloilleen aikaisemmin sidotut,
tuntemattomat intohimot, antaen niiden koko rajuudessaan tuhota
hänen sielussaan olevaa jumalaista ainesta... Millainen on nainen
silloin kun hän, kuten sinä, luopuu jalosta tehtävästään, muuttuen
vaistoiltaan kesyttömän eläimen kaltaiseksi? Silloin katoovat hänestä
itsensähillitsemiskyky, siveys ja jumalanpelko. Sinun itsepintaisuutesi
kauhistuttaa minua. Jos nyt minä todellakin olisin syyllinen (jota en
myönnä enkä kiellä), mitä oikeutta sinulla silti on tuohon entisyyteen,
mikä oikeus polkea miestäsi, hänen kunniaansa, tunteitaan, arvoaan?
Muista, että ainoastaan uskoen sinun ylevyyteesi minä mielettömästi
luotin sinuun... Nyt olen sanonut sanottavani!
— Vai olet! — virkkoi Antonia ynseästi, vaikka hän todellisuudessa
oli niin järkytetty ja jännittynyt, että hänestä tuntui kuin hän olisi
voinut antaa koko elämänsä voidakseen heittäytyä miehensä syliin ja
myöntää, että raju mustasukkaisuus oli tehnyt hänestä sen, joksi tämä
oli hänet kuvannut. Mutta koska hän ei saanut voimaa vallitakseen
itseään, valitsi hän sen menettelyn, jolla hän entistä enemmän aleni
Wolratin silmissä: hän pysyttäytyi kylmässä, epänaisellisessa uhmassaan.
— Tahdon lisätä vielä pari sanaa, — lausui Wolrat... Niinä
synkkinä vuosina, jotka mahdollisesti tulevat kulumaan ennenkuin
me jälleen tapaamme toisemme, saat kyllin aikaa perusteellisesti
tutkia olemustasi, sillä siinä on paljon sellaista, mikä vielä kerran
pelästyttänee sinua. Jumala armossaan auttakoon sinua, eksynyt nainen,
löytämään sen, mitä mitä sinun kiihkeimmin tulee etsiä... Minä jätän
sinut nyt. Saat vapaasti valita asuinpaikkasi.
— Siitä en päätä mitään nyt... Entä sinä?
— Minä levähdän vielä päivän ennenkuin matkustan M:ään, josta
kirjoitan äidillesi... Hänen täytyy tulla tänne.
— Ja sitten?
— Hagestadista matkustan Tukholmaan ja sieltä minne Jumala tahtoo.
Tänne en enää palaa... Jos valitset olinpaikaksesi Hagestadin, me
luultavasti tapaamme vielä kerran.
Hän astui ovea kohti. Antonia ei liikahtanut.
— Ei, en voi erota sinusta näin! — virkkoi Wolrat hiljaa ja riensi
takaisin, tarttuen polttavin käsin hänen jääkylmään käteensä —
mutta Antonian sormet lepäsivät liikkumattomina hänen hehkuvassa
puristuksessaan.
Nuoren miehen kasvoilla leimahti katkera sävy. Sen jälkeen hän kiirehti
ulos.
Hetken perästä vierivät vaunut pois.
Antonia oli yksin... yksin tietoisen syyllisyytensä raskaan taakan
alla. Kirjoittaisiko hän Wolratille?... Ei, hän tunsi edelleenkin
olevansa orjuutettu astumaan väärää tietä.