Hän ratkaisee.
Pitkän ajan kuluttua sen jälkeen kun nuori rouva oli lukenut miehensä
kirjeen, tuon näytteen mielenhillinnästä hetkenä, jolloin sydämen tuska
painoi viimemainittua kovaa kidutuspenkkiään vasten, hän istui aivan
liikkumattomana. Viimein katsahti hän äitiinsä.
Kyynelkö himmensi hänen tumman silmänsä kiiltoa? Jokin se kuitenkin
oli, ja hänen kasvonsa, joissa jokainen luonnon viiva osoitti mitä
jalointa sopusointua, ilmaisivat nyt sellaista epäsointujen paljoutta,
että olisi luullut vähintäin kymmenen kymmentä vastaan taistelevan
hänen sisimmässään.
— No, Antonia, mitä sanot nyt? — kysyi äiti.
— Sanon, että en pääse selville tästä kirjeestä, kuinka äidin mieleen
on juolahtanut kysyä minulta, onko miehessäni herännyt mustasukkaisuus.
Hänhän kuvailee minut melkein lumivalkeaksi. Ja vaikka äiti onkin
antanut minulle runollisen, espanjalaissointuisen nimen Antonia ja
ulkonäkönikin on sattunut tulemaan yhdennäköiseksi nimen kanssa,
en sentään luule, että sieluni ja mieleni olisivat sukua Espanjan
hehkuville, kaihoaville, mustasukkaisille naisille. Oi ei! Onhan 'don
Carlos', joksi me häntä ennen leikillämme nimitimme, pitkittänyt
trubadurintointaan donna Antonian luona kokonaista kaksi kuukautta.
Voisiko kukaan vaimo missään maailman kolkassa vaatia enempää?
Suuresti kummastellen tarkasteli äiti tyttärensä kasvoja, yhtä
ihmetellen seuraten hänen ajatustensa rientoa. Kuitenkin vastasi hän
hyvin hiljaa, mutta täysin arvokkaasti:
— Tuskinpa minun tarvitsee huomauttaa, ystäväni, että antaessani
sinulle nimen en lainkaan ajatellut espanjalaisia donnia enkä
señoreita... Unhoittumattoman puolisoni nimi oli Anton... täytyihän
sinut silloin välttämättömästi ristitä Antoniaksi. Sitäpaitsi sinä
vallan erehdyt: kysymyshän on ollut siitä, onko Charles Wolratilla
ollut syytä mustasukkaisuuteen, eikä siitä, onko syytä ollut _sinulla_.
— Pyydän äitiä tekemään minulle sen ilon, että kutsuisi häntä, kuten
minäkin useimmin, ainoastaan Wolratiksi! En pidä Charles-nimestä.
Sitäpaitsi hänen suloinen sisarensa nimittää häntä aina rakkaaksi
Charlesiksi. Minä puolestani en siedä lempinimiä enkä ranskalaisia
nimiä yleensä.
— Lapsi-kulta, älä kiinnitä ajatuksiasi niin mitättömiin seikkoihin,
kun punnittavana on paljon tärkeämpiä asioita! Muista, että on jo
kulunut useita päiviä siitä kun sain kirjeen ja pääsin matkustamaan
tänne... Sinun täytyy nyt siis tehdä päätöksesi.
— Niin, siinäpä se! Herättäisi kummastelua, jos jäisin tänne,
koska en kuitenkaan enää missään tapauksessa sietäisi seuraelämää.
Mieluummin matkustaisin kotiin äidin kanssa... mutta silloin taas
kiusaisi minua kaikkien vanhojen tuttavain uteliaisuus. Viimeinen
mahdollisuus, muuttaa Hagestadiin (jonka hän saikin periä parhaaseen
aikaan, päästäkseen lähtemään täältä herättämättä huomiota) olisi
kyllä sopivin, mutta siellä on varmaan kuolettavan ikävää syksyllä ja
talvella... Voiko äiti jäädä luokseni?
— Ainakin aluksi. Sitäpaitsi unohdat, että miehesi sisar ja lanko
asuvat ainoastaan penikulman päässä Hagestadista. Eversti tosin on
hieman kursaileva ja ikävystyttävä vanha herra — ainakin sellaiselta
hän näytti minun silmissäni, vieraillessaan vaimonsa kanssa sinun
häissäsi. Mutta en käsitä, mitä sinulla voi olla kälyäsi, tuota
loistavaa everstinnaa vastaan. Hän on niin kohtelias, että hän
pian voittaa sinun pienen vastenmielisyytesi, kunhan hän palaa
kylpymatkaltaan Melldalista.
— Sepä oli lohduttava tieto! — virkahti Antonia äänellä, jossa ilmeni
hänen sisäinen katkeruutensa. — No niin, minun siis täytyy myöntyä
siihen, mikä maailman silmissä näyttää parhaimmalta: menen luostariin
Hagestadiin.
— Niin, ellet todellisen vakavasti mieti viimeisiä sanoja kirjeen
jälkikirjoituksessa.
— Viimeisiä sanoja... annahan katson... Aivan oikein, äidin kyyneleet.
Hän ei 'voi ottaa niihin osaa eikä pyyhkiä niitä. Sen voi tehdä
ainoastaan hän'... Rakas äiti raukka, älä itke minunkaan tähteni, sillä
minä kykenen vielä vähemmän kuivaamaan sinun kyyneleitäsi!
— Antonia, luulenpa, että kysyessäsi neuvoa Jumalaltasi hän vastaa,
että sinä voit kuivata muitakin kyyneleitä kuin minun, jos vain
taivut sen tekemään, sillä nyt aavistan, että juuri sinun hillitön
ylpeytesi... jossain tärkeässä asiassa...
— Ehkä joutuu vastakkain hänen hillittömän ylpeytensä kanssa? Se
voi tavallaan olla oikein, äiti; mutta se tunne ei ole ratkaiseva
kummallakaan puolen: on muitakin tunteita.
— Lapsi kulta, Jumala voi muuttaa ja pehmittää minkälaiset tunteet
tahansa. Mutta sinä et tahdo kääntyä hänen puoleensa, koska pelkäät
kuulla, mitä hän sinulle sanoo.
— Se on totta... totta!
— Ja nuo sanat: menen luostariin... miten kummallisilta ne
kuuluvatkaan sinun huuliltasi, sinun, jota seuraelämä on huvittanut
niin vähän, että minun on melkein täytynyt työntää sinut sen piiriin!
Täytyykö sinun siis paeta omaa itseäsi?
— Ei, sillä minä vien kaikkialle itseni mukanani. Mutta totta on, että
minä tästälähtein tahtoisin joka päivä ottaa osaa seuraelämään, joskaan
en samassa piirissä kuin tähän saakka, vaan vallan uusien ihmisten
parissa.
— Antonia, — virkkoi äiti kovin kiihtyneesti, — siinä tapauksessa
sinä etsit jotain?
Silloin nuori nainen kavahti, ja kokonainen surujen maailma värähteli
hänen äänessään hänen vastatessaan: — Se on samantekevää! Olen koko
ikäni kaivannut sitä sopusointua, jonka tulee olla jokaisessa terveessä
sielussa... en ole sitä saavuttanut.
— Lapsi-parka, minä pelkään suuresti sinun tähtesi... Mutta nyt minä
menen kirjoittamaan Wolratille, että asia järjestetään siten kuin hänen
mielestään näytti parhaalta.