ja pyrkimään pois. Muija ei ensin aikonut häntä päästää, ilmoittaen
oven lävitse, ettei hän vielä ole kyllin selvinnyt; vaan kun Efrem
puhutteli häntä rakkaasti ja lupasi kertoa tavattomasta kohtauksesta
Akimin ja Audotjan välillä, niin heltyi hän ja avasi salvan. —
Efrem kertoi hänelle kaikki mitä tiesi, ja lopetti kertomuksensa
kysymyksellä: miten, onko hän vieläkään herännyt, vai?
— Herra hänet tietäköön, vastasi vaimo: — mene, katso itse; uunilta ei
ainakaan ole laskeutunut. — Kyllä te kumpikin eilen kittasitte itsenne
täyteen; katsosit sinä edes itseäsi, naamasi ei ole enää näköisensä,
vaan on kuin minkäkin pöllön hiuksetkin heiniä täynnä.
— Ei se mitään haittaa, — vastasi Efrem, ja, pyyhkästen kädellään
päätään, meni kamariin, — Akim ei enään maannut, hän istui uunilla
jalat riipuksissa; hyvin kummallinen ja pöhöttynyt oli hänenkin
naamansa. Hän näytti kurjemmalta sentähden, ettei hän ollut sellaiseen
ylönjuomiseen tottunut.
— No, kuinka, Akim Semenitsh, miten nukuitte, — alotti Efrem...
Akim katsahti häneen himmeillä silmillään.
— Mitenkä veliseni, Efrem, — puheli hän vaivaloisesti: — eikö saisi
taaskin — sitä?
Efrem vilkas! hapeasti Akimiin... Hän tunsi tuona hetkenä jonkunlaista
liikutusta; senlaatuinen tunne täyttänee metsämiehen, joka on
haeskellut riistaa ja havaitseekin, metsäalaltaan tultuaan, että
takaa-ajettava onkin luikkinut metsästä tiehensä.
— Kuinka vielä? kysyi hän vihdoin.
— Niin; vielä.
»Vaimo näkee», — ajatteli itsekseen Efrem, »eikä ehkä laske». — Ei
mitään hätää, — kyllä saapi, virkkoi hän sitte lujalla äänellä: —
kärsikää nyt vähän. — Hän poistui ja kiitos viisaan harkinnan ja
menettelyn, sai kun saikin tuoduksi povellaan suuren pullollisen...
Akim otti tuon pullon... Efrem ei ruvennut juomaan hänen kanssaan,
kuten eilen illalla, — hän pelkäsi vaimoansa ja, ilmoitettuaan
Akimille, että menee katsomaan, mitä hänen talossaan oikein tapahtuu
ja miten asettelevat hänen tavaroitaan ja etteivät »pimitä» niistä
vielä jotain, poistui hän ulos sekä heti läksi majataloon huonolla
ruokkimattomalla hevosellaan ratsastamaan. — Tietysti, ei hän itseään
ollut kokonaan unhottanut, päättäen pullottavasta povestaan.
Akim pian hänen lähtönsä jälkeen makasi taas, kuin kuollut, uunilla...
Hän ei edes silloinkaan herännyt, ei ainakaan antanut huomata, että
heräsi, kun Efrem palattuaan kotiin noin neljän tunnin kuluttua,
rupesi häntä tyrkkimään ja herättelemään, lörpötellen samalla kaikin
mahdollisin tavoin, että kaikki tavarat on jo viety pois ja uusia
tuotu tilalle, joten kaikki on lopussa — ja että kaikki häntä hakevat,
vaan että hän, Efrem, heille selitti ja järjesti... j.n.e. Muuten,
hän ei ehtinyt varsin kauan lörpötellä. Vaimo hänet taas kuletti
porstua-kamariin, mutta itse, kovin tyytymättömänä sekä omaan mieheensä
että vieraaseen, jonka turvin hänen miehensä juopotteli, asettui hän
kammariin makuulavalle... Kun hän herättyään, tapansa mukaan aikaiseen,
katsahti uunille, ei siellä Akimia enää ollutkaan... Vielä toista
kertaa kukot eivät ehtineet laulaa ja taivas pään päällä oli ihan
pimeä, ainoastaan taivaan rannalla hiukkasen häämötti, kun jo Akim
poistui Efremin talosta. Hänen kasvonsa olivat kalpeat — mutta hän
katsoi terävästi ympärilleen eikä hänen käyntinsäkään muistuttanut
juopunutta... Hän kulki entistä taloaan kohti — majataloon, joka nyt jo
lopullisesti oli uuden isännän, Naumin, hallussa.
Naum ei myöskään maannut niihin aikoihin, kuin Akim läksi Efremin
talosta. Hän ei maannut; heitettyään alleen lammasnahkaturkin,
loikoi hän pukeissaan penkillä. Ei häntä omatunto vaivannut — ei!
ihmeteltävällä kylmäverisyydellä hän oli valvonut aamusta alkaen Akimin
tavarain poissiirtoa, jopa hän usein puhutteli Audotjaakin, joka oli
siinä määrin järkytetty, ettei edes vihoitellut hänelle... Niin,
omatunto hänellä oli levollinen, mutta, hänen mieltään kiinnittivät
monenlaiset seikat ja laskut. Hän ei tietänyt, onnistaako häntä uudessa
edesottamisessa; hän ei vielä milloinkaan ollut hoitanut majataloa
— eikä muutoinkaan omistanut omaa nurkkaa; häntä ei siis unettanut.
»Hyvästi on alotettu asia», ajatteli hän, — »mitä sitte vastaisuudessa
tullee...» Heti saatuaan, illansuussa viimeisen Akimin tavarakuorman
portista ulos (Audotja käveli itkien sen jälestä), tarkasti hän itse
koko talon, kaikki lokerot, käytävät, liiterit, kiipesi vinnille ja
sitte käski palvelijansa vartioimaan tiukasti, hyvin tiukasti...
Jäätyään yksin illallisen jälkeen, ei hän kuitenkaan saanut unta.
Sattui myös niin, että sinä päivänä yksikään matkustavainen jäänyt yötä
viettämään taloon; se häntä kovin miellytti. »Koira pitää huomenna
välttämättömästi ostaa, minkälainen tahansa, vihainen, mylläriltä;
katsos, omansa he veivät», — puheli hän itsekseen, kääntyillen
kyljeltä toiselle. Yhtäkkiä hän kohotti päätänsä... Hänestä näytti,
niinkuin joku olisi kulkenut akkunan editse... Hän kuunteli... Ei
mitään. Ainoastaan sirkka aika ajoin sirritti uunin takana, ja hiiri
jossain nakersi sekä hänen oma hengityksensä kuului. Kaikki oli
hiljaista tyhjässä kamarissa, jota himmeästi valaisi pieni, keltainen
lasilamppu, jonka hän ehti juuri parahiksi jumalankuvan eteen ripustaa
ja sytyttää... Hän laski päänsä; mutta nyt hänestä taas kuulosti,
kuin portti olisi narahtanut... sitten liikahti säieaita... Hän ei
jaksanut olla alallaan, hyppäsi ylös, avasi oven toiseen kammariin,
ja puoliääneen kuiskasi: Feodor, kuules Feodor! Ei kukaan vastannut
hänelle... Hän meni eteiseen ja oli vähällä kaatua Feodoriin, joka
makasi sikeässä unessa lattialla. Unissaan liikahti palvelija; Naum
tyrkki häntä.
— Mikä siellä, mitä tahdotaan, — uteli sekavana Feodor...
— Mitä huudat, vaikene, — tiuskasi kuiskaten Naum. — Kas miten
makaatte, hulttiot! Etkö mitään kuullut?
— En mitään, — vastasi palvelija... vaan mitä?
— Missä toiset makaavat?
— Toiset makaavat, missä on määrättykin... Mutta onko jotain...
— Ole vaiti — tule mukaan.
Naum hiljaa avasi oven eteisestä pihalle...! Pihalla oli hyvin pimeä...
katoksen pylväineen saattoi ainoastaan senkautta erottaa, että ne
esiintyivät vieläkin mustempina tässä pimeydessä.
— Emmekö sytyttäisi lyhtyä? — kuiskasi puoliääneen Feodor...
Mutta Naum viittasi varottavasti kädellään ja hiljensi hengitystään...
Ensin hän ei mitään kuullut, lukuunottamatta niitä yöllisiä ääniä,
joita asutussa paikassa melkein aina kuului: hevonen söi kauroja, sika
röhkäsi unissaan pari kertaa, jossain kuorsasi ihminen; mutta yhtäkkiä
hänen korviinsa kuului jonkunlainen epäilyttävä humina, kuuluen pihan
toisesta laidasta, laipion vierestä...
Näytti kuin siellä joku liikkuisi ja puhaltelisi... Naum katsoi olkansa
ylitse Feodoriin ja varovasti laskeutuen portailta, suuntasi kulkunsa
ääntä kohti... Pari kertaa hän pysähtyi, kuunteli ja jatkoi uudelleen
hiipimistään. Yhtäkkiä hän säpsähti... Noin kymmenen askeleen päässä
hänestä, synkässä pimeydessä, kirkkaasti välähti tulen liekki: se tuli
hehkuvasta hiilestä, jonka äärellä oli jonkun ihmisen kasvot; ihminen
puhalsi hiileen... Nopeasti ja ääneti, niin koin kissa hiiren kimppuun,
heittäysi Naum tuleen...Hätäisesti kohoten maasta törmäsi häntä vastaan
jonkunlainen pitkä vartalo ja oli vähällä, ettei heittänyt häntä kumoon
ja päässyt hänen käsistään, vaan hän tarrasi häneen kaikin voimin... —
Feodor, Andrei, Petrushka! — huusi hän niin kovasti kun jaksoi; — pian
tänne, tänne, varkaan tapasin, murhapolttajan!... Ihminen, jota hän
piteli, riuhtoi ja yritti päästä irti... vaan Naum ei hellittänyt...
Pian saapui Feodorkin apuun.
— Lyhtyä, pian lyhty! juokse hakemaan lyhty, herätä toisia! — huusi
hänelle Naum — minä kyllä niin kauan hänen kanssaan toimeen tulen —
minä istun hänen päällään... Pian! ja sieppaa vyö, että voidaan sitoa.
Feodor juoksi tupaan. Ihminen, jota Naum piteli kiinni, lakkasi
riuhtomasta.
— Nähtävästi sinulla ei ollut kylliksi vaimossa ja rahoissa ja talossa,
sinä vielä minutkin kuristaa tahdot — äänsi hän ontolla äänellä.
Naum tunsi Akimin äänen.
— Sinäkö se oletkin, kyyhkyläiseni, — murahti hän, — hyvä, odotahan!
— Laske, pyyteli Akim. — Eikö sinulle jo riitä?
— Kyllä minä sinulle huomenna oikeudessa näytän, miten minulle
riittää... Ja hän vieläkin tiukemmin tarttui Akimiin...
Juoksivat palvelijat lyhtyjen ja nuorien keralla... — Sitokaa hänet!
— ankarasti komensi Naum... Palvelijat tarttuivat Akimiin, nostivat
hänet ylös ja sitoivat hänen kätensä selän taakse... Yksi heistä rupesi
torumaan häntä, mutta tunnettuaan majatalon vanhan isännän, vaikeni ja
ainoastaan toisten kanssa katsoa tuijotti häneen.
— Katsohan, katsohan, — ärisi tällöin Naum, valaisten lyhdyllään
maata, — tuossahan on koko hiillos; katsokaahan millaisen kekäleen
saviastiassa on tuonut — pitää tiedustella, mistä hän on astian
ottanut... Kas ja hän on oksiakin sytykkeiksi taitellut... — Ja Naum
innokkaasti sotki tulta jaloillaan. — Tarkastappa hänet, Feodor! lisäsi
hän, — eiköhän häneltä sieltä vielä jotain löytyisi?
— Feodor koitteli ja kopeloi Akimia, Joka seisoi liikkumattomana
niinkuin kuollut, pää alas rintaan kumartuneena. — On täällä veitsi, —
virkkoi Feodor, vetäen Akiroin povelta vanhan kyökkiveitsen.
— Vai niin, armahaiseni, sinnekö sinä siis tähtäsitkin, — huudahti
Naum. — Miehet, te olette todistajia... että hän murhata minut aikoi,
talon polttaa... Teljetkääpä hänet aamuun asti kellariin, sieltä hän
ei pakene... Vartioimaan minä itse koko yöksi rupean, mutta huomenna,
heti kun hämärtää, poliisin käsiin saatamme... Ja te olette todistajat,
kuulettehan!
Akim työnnettiin kellariin ja paiskattiin ovi kiinni.
Naum kahden palvelijansa kanssa piti vahtia.
Samaan aikaan kun tämä tapahtui, rupesi Efremin vaimo, joka ihmetteli
kutsumattoman vieraansa omituista poistumista, laittamaan ruokaa,
vaikka ulkona vasta hieman sarasti... Sinä päivänä oli pyhä. Hän
istahti uunin ääreen ottaakseen hiilloksesta tulta. Silloin hän
huomasi, että joku jo ennen häntä oli sieltä hiiliä ottanut.
Sittemmin hän kalpasi veistä, ei löytänyt sitä. Lopuksi huomasi että
neljästä saviruukusta oli poissa yksi. Efremin vaimoa ylistettiin
järkeväksi eukoksi — eikä ilman syyttä. Hän pysähtyi ajattelemaan,
pysähtyi uudelleen, mietti, ja sitte meni eteiskarsinaan, miehensä
luokse. Ei ollut mikään helppo tehtävä saada häntä hereille — ja
vieläkin vaikeampi oli saada hänet ymmärtämään, minkätähden hänet oli
herätetty... Kaikkeen mitä hänen vaimonsa sitten sanoikin, vastasi
Efrem aina vaan samalla tavalla:
— Menikö pois — no, Herra hänen kanssaan... mitäs minä? Vei veitsen ja
ruukun — no, Herra hänen kanssaan, mitäs minä voin?
Kuitenkin lopuksi hän selvisi ja huomaavaisesti kuunneltuaan mitä
hänelle vaimonsa sanoi, myönsi, ettei asia ollut varsin tyydyttävä,
joten sitä ei sopinut ilman muuta jättää.
— Niin, kertoili vaimo, — se ei ole hyvä, sillä tavalla hän jotain
pahaa saapi aikaan, epätoivoissaan kun on... Minä jo eilen näin, ettei
hän maannut, muuten vaan lojui uunilla; sinun, Efrem Alexandrovitsh,
pitäisi mennä vähän kuulustelemaan asioita, vai mitä...
— Minä, Uljana Feodorovna, mitä esitän, — alotti Efrem: — Minä
valjastan hevosen ja ajan itse majatalolle; mutta olehan sinäkin,
vaimoseni, ystävällinen ja anna minulle päänselvitykseksi lasillinen
viinaa.
Uljana mietti.
— No, — myönsi hän vihdoin, — annan minä sinulle viinaa, Efrem
Aleksandrovitsh; mutta katsokkin, ettet taas horjahda!
— Ole rauhassa, Uljana Feodorovna.
Ja vahvistettuaan itseänsä lasillisella viinaa, Efrem suuntasi matkansa
majataloon.
Vasta hämärsi, kun hän ajoi pihaan, mutta siltä huolimatta portilla
jo seisoi valjaissa hevonen ja yksi Naumin palvelija istui kuskilla
pidellen ohjia.
Mihinkä nyt? kysyi häneltä Efrem.
— Kaupunkiin, — vastenmielisesti vastasi palvelija.
— Mitä varten?
Palvelija ainoastaan kohotti olkapäitään ja vaikeni. Efrem laskeutui
maahan ja astui taloon, Eteisessä hän kohtasi Naumin täysissä
matkatamineissa.
— Toivotamme onnea ja tervetuloa uudelle isännälle — virkkoi Efrem,
joka hänet hyvin tunsi. — Mihin niin aikaiseen?
— Kylläpä on mistä onnitella, — yrmeästl vastasi Naum. — Ensimäinen
vuorokausi menossa ja oli jo vähällä palaa.
Efrem hätkähti. — Kuinka niin?
— Niinpä vaan, olihan hyvä ihminen, polttaa tahtoi. Onneksi itse teossa
tapasin; nyt kuljetan kaupunkiin.
— Eiköhän vaan lienyt Akim?... vitkallisesti kysyi Efrem.
— Mistä sinä sen tiedät? Akim. Tuli yöllä, hiiliä ruukussa, ja pihalle
hiipi ja tulen sytytti... kaikki minun palvelijani ovat todistajia. —
Tahdotko nähdä? Meidän olisi hänet oikeastaan pian jo kuljetettava.
— Kuomaseni, Naum Ivanitsh, — puhutteli häntä nyt vakavasti Efrem, —
laskekaa hänet irti, älkää tuhotko ukkoa kokonaan. Älkää ottako sitä
syntiä sielullenne, Naum Ivanitsh. Ajatelkaahan tarkemmin — ihminen on
epätoivoissaan, harhaantui, kuten näette...
— Mitä turhia, — keskeytti hänet Naum. — Kuinka minä voisin hänet
irtilaskea! Hän tulisi huomenna ja sytyttäisi uudelleen...
— Ei sytytä, Naum Ivanitsh, uskokaa se; Uskokaa, että teille itsellenne
siten tulee rauhallisempi — Oikeusjutun johdostahan syntyy kaikenlaisia
uteluita, kuten itse tiedätte.
— Entäs sitten? Ei minun tarvitse oikeutta pelätä.
— Kuomaseni, Naum Ivanitsh, miks'ei oikeutta pitäisi pelätä...
— Jo riittää; sinä näköjään olet jo aamusta, alkaen tänään ollut
juovuksissa vaikka tänään vielä on pyhä.
Efrem, yhtäkkiä, ihan odottamatta purskahti itkuun.
— Minä olen ehkä juovuksissa, mutta silti totta puhun, — nyyhkytti hän.
— Vaan te, näin Kristuksen pyhän tähden, hänet armahtakaa.
— No, mennään nyt katsomaan.
Ja Naum meni portaille...
— Audotja Arefjevnan tähden antakaa hänelle anteeksi, — lisäsi Efrem,
seuraten häntä.
Naum meni kellarin ovelle ja aukasi sen selkosen selälleen. Efrem
arkana kurotti kaulaansa Naumin olan takaa ja töin tuskin erotti
matalan kellarin nurkassa Akimin. Entinen rikas talollinen, kaikkien
naapurien kunnioittama mies, istui oljilla, ikäänkuin pahantekijä,
kädet selän taakse sidottuina... Kuultuaan kolinaa, hän kohotti
päätään... Näytti, että hän oli kauheasti huonontunut viimeisen kahden
päivän ja varsinkin viime yön kuluessa — syvälle kuoppiin painuneet
silmät tuskin näkyivät korkean, kellertävän, vahanvärisen otsan alta,
kuivuneet huulet olivat siniset... Koko kasvot olivat muuttuneet ja
näyttivät nyt pelästyneiltä ja toivottomuuden vääristämiltä.
— Nouse, ja tule ulos, käski Naum.
Akim nousi ja harppasi kynnyksen ylitse.
— Akim Semenitsh, — valitti Efrem, — hävitit sinä itsesi, kyyhkyläiseni!
Akim katsahti äänettömänä häneen.
— Olisinpa tietänyt, mitä varten sinä viinaa pyysit, niin en olisi
antanut; toden totta, en olisi antanut, mahdollisesti itse olisin sen
kaiken juonut! Ah, Naum Ivanitsh, lisäsi Efrem, temmaten häntä kädestä,
— armahtakaa hänet ja päästäkää!
— Sinäpä olet leikkisä, — naurahtaen virkkoi Naum. — No tulehan ulos,
lisäsi hän, kääntyen Akimiin... Mitä odotat?
— Naum Ivanitsh... — alotti Akim.
— Mitä?
— Naum Ivanitsh, — toisti Akim, — kuule: minä olen syyllinen; itse
tahdoin sinulta hankkia oikeutta; mutta meidän välimme on jumalan
tuomittava. Sinä minulta kaikki otit, itse tiedät, kaikki, ihan
viimeiseen asti. — Nyt sinä minut itsenikin voit tuhota, mutta sen
minä vaan sinulle sanon; jos sinä minut nyt päästät — niin! olkoon
menneeksi! nauti kaikki! Minä suostun ja toivotan sinulle kaikkea
hyvää. Minä, jumalan edessä, vakuutan: lasket — katua ei sinun
tarvitse. Jumala kanssasi!
Akim sulki silmänsä ja vaikeni.
— Kuinka, kuinka, — uteli Naum: — voiko sinua uskoa!
— Kautta Jumalan, voipi, — tarttui puheeseen Efrem: — toden totta,
voipi. Minä hänen puolestaan, Akim Semenitshin nimittäin, olen pääni
valmis panttiin panemaan, ihan totta!
— Joutavia! — huudahti Naum. — Lähdemme!
Akim katsahti häneen.
— Niinkuin parhaaksi näet, Naum Ivanitsh. Sinun on valta. Paljon sinä
vaan tunnollesi otat. Mitäs, kun sinä et kerran voi itseäsi hillitä,
niin — lähdemme.
Naum vuorostaan katsahti miettivänä Akimiin. »Eiköhän itse asiassa»,
ajatteli hän itsekseen, »pitäisi häntä päästää hitolle! Muuten
minut tämän jutun tähden kalvavat pahanpäiväisesti. Audotjastakin
olen ihan pääsemättömissä...» Kun Naum näin ajatteli itsekseen — ei
kukaan lausunut sanaakaan. Palvelija rattailla, jonne avonaisten
porttien kautta kaikki näkyi, vain nyökytteli päätään ja sätkytteli
ohjastenperillä. Toiset kaksi palvelijaa seisoivat rapuilla ja myös
vaikenivat:
— No, kuule, ukko, — alotti Naum; — kun minä sinut lasken irti — ja
kiellän nämä työläisenikin asiasta kellekään puhumasta (hän samalla
nyökäytti päällään työmiehiinsä), niin olemmeko sitten toisistamme
kuitit — ymmärrätkö minua — kuitit... vai mitä?
— Sanoinhan sinulle, nauti kaikki.
— Ethän enää tule minua velallisenasi pitämään?
— Et sinä minulle tule velkaa olemaan enkä minä sinulle.
Naum taas vaikeni.
— Vannotko sen Jumalan nimeen?
— Niinkuin Jumala on pyhä, — vastasi Akim.
— Kyllähän minä tiedän edeltäkäsin, että tulen tätä katumaan — virkkoi
Naum, — niin se on; mutta käyköön kuinka tahansa! Anna tänne kädet.
Akim käänsi selkänsä häneen päin; Naum rupesi päästämään siteitä.
— Katsokin, ukkoseni, — lisäsi hän, päästellen nuoraa, — ja muista,
minä sinut armahdin, näetkö!
— Kyyhkyläiseni, Naum Ivanitsh, — virkkoi nyt liikutettu Efrem: — Herra
teitä kyllä palkitsee!
Akim puserteli turvonneita ja jäykistyneitä käsiään ja lähti kulkemaan
porttia kohti.
Naumille yhtäkkiä, nähtävästi, tuli katumus senjohdosta, että oli
vapauttanut Akimin. Sentähden hän kiljasi ilkeällä äänellä hänelle
perään:
— Katso vaan nyt hyvin eteesi ja muista, että sinä vannoit!
Akim kääntyi ja, luoden surullisen katseensa taloon, lausui
murheellisesti: — nauti hyväksesi iät kaiket... hyvästi.
Ja hän verkalleen poistui tielle Efremin saattamana. Naum viittasi
kädellään, käski riisua hevosen ja kääntyi tupaan.
— Mihin sinä nyt menet, Akim Semenitsh, etkö tulekaan meille? —
huudahti Efrem, havaitessaan, että Akim kääntyi vastakkaiselle
suunnalle.
— En, Efrem-hyvä, kiitos, — vastasi Akim... Menen katsomaan mitä vaimo
hommailee.
— Kerkiäthän myöhemmin... Nyt sensijaan pitäisi ilosta hieman ryypätä...
— Ei, kiitoksia, Efrem... Riittää jo näinkin. Hyvästi. — Ja Akim kulki
edelleen taakseen katsahtamatta.
— Katsohan vain mimmoinen! Riittää jo näinkin! — virkkoi loukkaantunut
Efrem: — ja minä kun vielä hänen puolestaan vannoin! Kas, tätäpä en
olisi odottanut, — lisäsi hän harmissaan — sen jälkeen mitä hänen
puolestaan tein. Hyi!
Hän muisti, että oli unohtanut ottaa veitsen ja ruukun ja palasi
sentähden takaisin majataloon... Naum käski palvelijansa antamaan
hänelle nuo tavarat, mutta muuten ei ajatellutkaan häntä kestitellä.
Nyt harmistui Efrem vielä enemmän ja sellaisena, mutta myöskin täysin
selvänä, meni hän kotiinsa.
— No, mitä, — kysyi hänen vaimonsa: — löysitkö?
— Tietysti löysin, — vastasi Efrem, — kas tuossa, astiasi.
— Entä Akim? — erikoisella painolla kysäsi vaimo.
Efrem heilautti vihaisesti päätään.
— Akim. No mikähän hanhi hän tässä on! Minä hänen puolestaan
vannoinkin, ilman minua olisi hän joutunut vankilassa kitumaan, mutta
ei edes ryyppyä tarjonnut. Uljana Feodorovna, suo sinä edes minulle
yksi lasillinen.
Mutta Uljana Feodorovna ei suonut hänelle sitä, vaan päin vastoin ajoi
hänet tiehensä.
Samaan aikaan Akim vaelsi hitain askelin tietä pitkin Lisaveta
Prohorovnan kartanoa kohti. Hän ei vielä ollut oikein täydessä
tajussaan; koko hänen sisällinen olemuksensa värisi, niinkuin
ihmisellä, joka juuri on välttänyt silmin-nähtävän kuoleman. Hän
tuskin uskoi vapauteensa; tylsästi ihmetellen katseli hän vainioita,
taivasta ja leivosia, joita lenteli lämpimässä ilmassa. Eilis-iltana,
Efremin luona, eikä hän koko iltapäivänä nukkunut, muuten vaan makasi
liikkumattomana uunilla; ensin hän aikoi uudelleen viinalla turruttaa
ahdistavan tuskan tunteen, katkeran kaipauksen ja voimattoman raivon...
mutta viina ei voinut sitä lopullisesti haihduttaa; hänen sydämessään
riehui ja hän rupesi ajattelemaan, kuinka voisi kostaa sortajalleen,
Naumille... Hän keskitti ajatuksensa häneen. Lisaveta Prohorovna
ei juolahtanut hänen mieleensä ja Audotjasta hän taas tahallaan
repäsi ajatuksensa irti. Iltaan mennessä kostonjano hänessä kasvoi
voittamattomaksi, ja hän, hyvä luontoinen ja heikko ihminen, kuumeisen
kärsimättömänä odotteli yötä, jolloin hän, niinkuin susi saaliinsa
päälle, kekäle kädessä hyökkäsi hävittämään entistä taloaan... Mutta
sitten hänet otettiin kiinni ja suljettiin... Kului yö. Mitä kaikkea
hän ajattelikaan sinä katkerana yönä! Vaikea on sanoin kuvata kaikkea
sitä, mikä liikkuu ihmisessä visseinä onnettomuuden hetkinä, kaikkea
sitä ahdistusta, jota hän kärsii; se on sitäkin vaikeampaa, kun kaikki
tuo tapahtuu ihan äänettömästi, ahdistus ei muodostu sanoiksi, vaan
on mykkä... Aamun valjetessa, Efremin tulon edellä, Akimille tuli
ikäänkuin helpompi olo... Kaikki on mennyt! ajatteli hän... Kaikki
on tuuleen hajonnut!... Jos hänellä olisi ollut huono luonto, jos
hänen sisällinen ihmisensä olisi ollut paha, niin sillä hetkellä hän
olisi voinut muuttua konnaksi, mutta pahuus ei kuulunut oleellisesti
Akimin luonteeseen. Odottamattoman ja ansaitsemattoman onnettomuuden
iskiessä ja hänen käsityksensä himmentäessä, ryhtyi hän pahaan työhön;
se riepotti hänet aivan riekaleiksi, mutta ei hengettömäksi, ja jätti
jälelle ainoastaan syvän väsymyksen... Tuntien oman syyllisyytensä,
repeytyi ihan irti kaikesta maallisesta ja rupesi sydämellisesti
rukoilemaan. Ensin rukoili kuiskaten, vihdoin hän, ehkä huomaamatta,
kovalla äänellä lausui: Jumalani! — ja kyyneleet tulvivat hänen
silmistään... Kauvan hän itki ja vihdoin rauhottui... Ajatukset ehkä
olisivat muuttuneet, jos hänen olisi pitänyt kärsiä eilisen tekonsa
johdosta... mutta hän, yhtäkkiä, sai vapautensa... Ja tässä hän meni
tapaamaan vaimoaan puolielävänä, murtuneena, mutta rauhallisena.
Lisaveta Prohorovnan kartano sijaitsi noin puolitoista virstaa kylästä,
vasemmalle siitä tiestä, jota myöten Akim kulki. Tienhaarassa,
mistä kääntyi tie herrattaren asuntoon, hän pysähtyi hetkeksi... ja
sitten kulki ohitse. Hän päättikin, ensin mennä vanhaan asuntoonsa,
setävanhansa luoksi.
Pienenläntä ja jo hyvin lyhistynyt Akimin tupa oli ihan kylän laidassa.
Akim käveli kylän halki, kohtaamatta ristinsielua. Kaikki ihmiset
olivat kirkossa. Ainoastaan eräs sairas muori kohotti akkunaa,
katsoakseen häntä, ja tyttönen, kulkien tyhjää ämpäriä kantaen
kaivolle, saavutti hänet ja seurasi häntä katseellaan. Ensimmäinen
vastaantulija olikin juuri tuo setä, jota hän etsi. Ukko oli aina
aamusta asti istunut akkunan alla, multapenkereellä, nuuskaten
tupakkaa ja lämmitellen auringon paisteessa, hän ei ensinkään ollut
terve, siitä syystä hän ei kirkkoonkaan mennyt; hän oli juuri menossa
tervehtimään toista, myöskin vaivasta, naapurin ukkoa, kun yhtäkkiä
huomasi Akimin... Hän pysähtyi, antoi hänen tulla ihan lähelleen, ja,
katsahdettuaan häntä kasvoihin, virkkoi:
— Terve Akimiseni!
— Terve, — vastasi Akim ja, sivuuttaen ukon, meni pihamaalle. Siellä
olivat hänen hevosensa, lehmänsä, rattaansa; siellä myös kävelivät
hänen kanansa... Ääneti hän astahti tupaan. Ukko seurasi häntä, Akim
istuutui penkille pää käsien varaan. Ukko katsoi häneen säälien,
seisattuen oven pieleen.
— Missäs on emäntä? — kysyi Akim.
— Herrastalossa, — vikkelästi vastasi ukko.
— Hän on siellä. Tänne sinun elukkasi sijoitti, mutta arkut, joita oli,
hän otti sinne. Menenkö häntä kutsumaan?
Akim vaikeni hetken.
— Käyhän sitten, — virkkoi hän viimein.
— Ah, setä, setä, — huokasi hän tuskallisesti, samalla kun ukko otti
naulasta hattuaan: — muistatko sinä, mitä sinä minulle häitten aattona
sanoit?
— Kaikessa on Jumalan tahto, Akimiseni.