ollut vertainen, mutta nyt, katsohan, millaiset ajat tulivat... Itse
olen köyhä kuin haukka.
— Huonoilta ihmisiltä et pääse piiloon, — vastasi ukko: — hän ei edes
häpeä, kumpa olisi edes herran hallinto, niin kyllähän sitte, mutta nyt
mitä hänen pelätä? Susi kun on niin tietää suden tavatkin. — Ja ukko
pani hatun päähänsä ja meni.
Audotja oli juuri palannut kirkosta kotiin, kun hänelle ilmoitettiin,
että hänen miehensä setä häntä kyselee. Siihen asti hän oli häntä
harvoin tavannut. Hän ei majataloon juuri koskaan poikennut ja
muutoinkin eleli yksinäisyydessä, ainoastaan tupakkaa rakasti ja
hiljaisuutta.
Audotja meni hänen luokseen.
— Mitä sinulle, Petrovitsh? Vai onko jotain tapahtunut?
— Ei ole mitään tapahtunut, Audotja Arefjevna, miehesi vain sinua
kyselee.
— Onko hän siis palannut?
— On.
— Missä hän on?
— Kylässä, tuvassaan istut.
Audotja kävi levottomaksi.
— Mitä, Petrovitsh, — uteli hän, katsoen häntä suoraan silmiin: —
vihoitteleeko hän?
Ei siltä näytä, että vihottelisi.
Audotja loi maahan katseensa.
— No, mennään, — virkkoi hän, sitoi päähänsä suuren huivin ja molemmat
läksivät. Ääneti he kulkivat aina kylään asti. Kun he saapuivat lähelle
tupaa, valtasi Audotjan niin hirmuinen pelko, että hänen polvensa
vapisivat.
— Setäseni, Petrovitsh, — hätäili hän: — mene sinä ensiksi... Ilmoita
hänelle, että minä, näetkö, tulin.
Petrovitsh teki työtä käskettyä ja löysi Akimin istumassa syviin
mietteisiin vaipuneena ihan samalla paikalla, mihin oli hänet jättänyt.
— Mitä, — virkkoi Akim, — no, eikö hän tullut?
— Tuli, — vastasi ukko. — Portilla seisoo...
— No, lähetä hänet tänne.
Ukko meni ulos, viittasi Audotjalle kädellään, käskien hänen mennä
sisälle, mutta itse jäi multapenkille istumaan. Audotja pelokkaana
avasi oven, astui kynnyksen yli ja seisattui...
Akim katsahti häneen.
— No, Arefjevna, — alotti hän: — mitä me nyt rupeamme tekemään?
— Olen syyllinen, — nyyhkytti hän.
— Mitä siitä, Arefjevna, kaikkihan me olemme syntisiä ihmisiä. Mitä
siitä turhia puhuu!
— Se oli hän, konna, joka meidät molemmat tuhosi, — puheli Audotja
valittavalla äänellä ja kyyneleet virtasivat hänen silmistään. — Sinä,
Akim Semenitsh, älä sitä sillen jätä, vaan vaadi häneltä pois rahat.
Älä minua säästä. Minä olen valmis tuomioistuimen edessä tunnustamaan,
että itse hänelle rahat annoin. Lisaveta Prohorovnan piti talo myydä,
mutta mitäs varten Naum meitä ryövää... Vaadi häneltä rahat.
— Ei, minä en häneltä tule perimään rahoja, — ynseästi vastasi Akim. —
Me olemme hänen kanssaan jo tehneet selvän.
Audotja ihmetteli. — Kuinka niin?
— Niinpä vaan. Tiedätkö sinä, — jatkoi Akim ja hänen silmänsä
paloivat: — tiedätkö sinä, missä minä vietin yöni? Et tiedä? Naumin
kellarissa, kädet ja jalat sidottuina, niinkuin lammas, niin, kas
siellä minä vietin yöni. Minä häneltä talon tahdoin polttaa, mutta hän
minut sai kiinni, Naum nimittäin; sukkela hän on kovin! Tänään minut
olisi kaupunkiin vienyt, mutta sitten armahti; siispä ei minun sovi
häneltä rahoja odottaa. Ja mitenkä minä saisinkaan häneltä rahat? Hän
kysyisi minulta varsin yksinkertaisesti: milloin olen sinulta rahoja
saanut? — Pitäisikö minun silloin sanoa: vaimo ne minulta varasti ja
sinulle antoi? Valehtelee, sanoi hän, sinun vaimosi. Vai eikö sinulla,
Arefjevna, vielä tarpeeksi ole häpeää? Vaikene kernaammin, sanon
sinulle, vaikene.
— Olen syyllinen, Semenitsh, olen syyllinen, — huudahti uudelleen
säikähtynyt Audotja.
— Ei siltä ole kysymys, — jatkoi Akim, vaiettuaan hetkisen: — mutta
siitä, mitä me rupeamme sinun kanssasi nyt tekemään? Taloa meillä ei
ole... rahoja ei myöskään...
— Jotenkin tulemme toimeen, Akim Semenitsh; Lisaveta Prohorovnalta
pyydämme, hän meitä auttaa; minulle Kirilovna niin sanoi.
— Ei, Arefjevna, sinä saat Kirilovnasi kanssa häneltä pyytää; tehän
olettekin saman pellon marjat. Minä sinulle sensijaan sanon: Jää sinä
tänne Jumalan nimeen; minä tänne en jää. Onpa siunattu asia, ettei
meillä ole lapsia. Minä en joudu hukkaan. Yksin ei ole hädässä.
— Mitä sinä, Semenitsh, uudelleenko kauppamatkalle lähdet?
Akim katkerasti naurahti.
— Hyvä minä olisinkin kauppamieheksi, ei voi muuta sanoa! Kas, löysitpä
nuorukaisen! Ei, Arefjevna, se ei ole yhtä helppoa kuin, yhdeksi
esimerkiksi, naimisiin meno; siihen ei vanha mies kelpaa. Mutta
minä en tännekään tahdo jäädä, siinä kaikki; en tahdo, että minua
sormin osotettaisiin... ymmärrätkö? Minä lähden syntejäni anteeksi
rukoilemaan, Arefjevna, kas, sinne minä menen.
— Mitä syntejä sinulla on, Semenitsh, — kysäsi arasti Audotja.
— No, ne minä tietysti itse tunnen, vaimoseni.
— Mutta kenenkä keralla sinä minut elämään jätät, Semenitsh? Mitenkä
minä ilman miestä elämään rupean?
— Kenen kerallako jätän? Ah, Arefjevna, mitenkä sinä todellakin puhut!
Ethän sinä tällaista miestä tarvitse, et ainakaan suuresti, kuin minä
olen, näin vanha ja vielä murtunut. Mitenkä! Tulithan toimeen ennenkin,
niinpä tulet vastakin. Mutta tavarat kaikki mitä meillä vielä on, ota
itsellesi kaikki!...
— Niin kuin tahdot, Semenitsh, — murheellisesti vastasi Audotja, —
sinähän sen paremmin tiedät!
— Aivan niin. Älä sinä vaan luule, että minä kantaisin vihaa sinua
kohtaan, Arefjevna. En, mitäpä vihotella, kun kerran niin on...
Aikaisemmin olisi pitänyt katsoa. Itse minä olen syyllinen — ja
tuomittu (Akim huokasi). — Jos tahdot mäkeä laskea, niin vedä myös
kelkkaasi. Olen jo vanha, aika on jo sieluaan ajatella. Minua itse
Jumala huomautti. Katsos, minä, vanha hupsu, nuoren vaimon keralla
tahdoin omaksi tyydytyksekseni elellä... Ei, veli-vanhus, sinä nöyrry
ja otsasi maahan iske ja kärsi sekä paastoa... Mutta nyt, mene
vaimoseni. Väsyin minä kovin, nukahdan vähän.
Akim oikaisi, ähkien, penkille.
Audotja yritti jotain sanoa, seisoi hetken, katsoi, mutta sitte
käännähti ympäri ja poistui...
— Mitä, eikö lyönyt? — kysyi häneltä Petrovitsh, istuen kokonaan
kyyryssä multapenkillä, kun Audotja tuli hänen kohdalleen. Audotja ei
vastannut sanaakaan. — Nähtävästi ei lyönyt, — virkkoi ukko itsekseen,
hymähti, siveli partaansa ja nuuskasi.
Akim toteutti aikomuksensa. Hän järjesti kiiruusti asiansa ja muutaman
päivän kuluttua edelläkerrotusta keskustelusta meni hän, puettuna
matkatamineisiin, jättämään vaimolleen jäähyväisiä. Hänen vaimonsa
oli asettunut herrastalon kylkirakennukseen. Heidän jäähyväisensä
olivat lyhyet... Siihen sattui tulemaan myös Kirilovna, joka esitti,
että Akim nyt poikkeaisi herratartakin tervehtimään. Siihen Akim
suostui. Lisaveta Prohorovna otti hänet vastaan hieman levottomana,
mutta ystävällisenä; kysyi matkan määrää. Akim vastasi menevänsä
ensiksi Kijeviin, mutta sieltä, mihin Jumala sallii Herratar
siunaili häntä ja päästi menemään. Siitä lähtien hän aniharvoin
näyttäytyi paikkakunnalla. Mutta aina silloin kun hän saapui, toi hän
herrattarelle siunatun ehtoollisleivän tervehdyksineen... Sensijaan
kaikkialla, mihin vaan jumalaapalvelevaiset venäläiset ihmiset
liikkuivatkin, saattoi kohdata hänet heikontuneena, mutta aina yhtä
arvokkaan näköisenä.
Maanääreltä toisaalle heittelehti hän hiljaisin mutta pysähtymättömin
askelin — sanovat, että hän oli ollut itse Jerusalemissakin... Hän
näytti kaikinpuolin rauhalliselta ja onnelliselta, ja paljon puhuivat
hänen hyväsydämisyydestään ja ystävällisyydestään ne ihmiset, joitten
onnistui päästä hänen seuraansa.
Mutta Naumin talous samaan aikaan meni mahdollisimman hyvin. Elävästi
ja pontevasti tarttui hän asiaan ja, niin kuin sanotaan, yhtäkyytiä
meni mäen päälle. Kaikki naapurit tiesivät, millä keinoilla hän sai
majatalon, tiesivätpä, että Audotja oli hänelle antanut miehensä rahat;
eikä kukaan pitänyt Naumista hänen kylmän ja raa'an esiintymisensä
tähden... Katkerasti puhuivat hänestä, että hän kerran, kun Akim
itse matkan varrella poikkesi majatalon akkunan alle pyytämään apua,
olisi vastannut, että kyllä Jumala antaa, mutta itse ei ollut mitään
antanut. Kalkkien oli kuitenkin myönnettävä, ettei häntä onnellisempaa
ihmistä ollut olemassa; vilja hänelle kasvoi parempi kuin naapureille,
mehiläiset antoivat mettä ja yksin kanatkin munivat enemmän; elukat
eivät milloinkaan sairastelleet, eivätkä hevoset ontuneet... Audotja
pitkiin aikoihin ei voinut kuulla hänen nimeänsäkään mainittavan (hän
otti vastaan Lisaveta Prohorovnan tarjouksen ja rupesi uudelleen
hänen palvelukseensa ylimmäisenä neulojattarena); mutta viimein hänen
kammonsa jonkunverran heikkeni; sanotaan, että puute ajoi hänet Naumin
puheille, joka antoi hänelle satasen ruplaa... Emme rupea liian
ankarasti Audotjaa tuomitsemaan: köyhyys vaikka kenen nöyryyttää;
mutta yhtäkkinen elämänmuutos hänet pian vanhenti ja vakaannutti: ihan
on vaikea uskoa, kuinka pian hän tyhmistyi; menetti kauneutensa ja
muutenkin masentui...
— Mitenkä kaikki loppui? — kysyy lukija.
Kas näin: Naum menestyksellä isännöityään noin viisitoista vuotta,
möi talonsa edullisella hinnalla toiselle... Hän ei koskaan olisi
eronnut talostaan, ellei olisi sattunut seuraavaa, näennäisesti varsin
mitätöntä seikkaa: Kahtena aamuna peräkkäin hänen koiransa akkunan
alla kauheasti ja valittavasti ulvoi; hän meni toisella kerralla
ulos, katsoi tarkasti ulvovaan koiraan, nyökäytti päätään, matkusti
kaupunkiin ja samana päivänä vielä sopi hinnasta ostajan kanssa,
joka jo ennemmin oli hänen taloansa katsellut... Viikon kuluttua
hän matkusti jonnekin kauvas — pois koko läänistä. Uusi isäntä
asettui hänen tilalleen, ja mitä olla? Ihan samana iltana talo paloi
perustuksiaan myöten, ei mitään pelastunut, ja Naumin seuraaja joutui
kerjäläiseksi. Lukija kyllä ymmärtää, mimmoiset jutut naapuristossa
tämän johdosta nousivat... Nähtävästi, hän oman »onnensa» mukanaan
vei, sanoivat kaikki... Hänestä kertoo huhu, että hän on ryhtynyt
viljakauppaan, jolla on kovin rikastunut. Kuinkahan kauvaksi? Ei
ainoastaan tuollaiset patsaat ole kaatuneet, ja huonolle työlle
ennemmin tahi myöhemmin tulee huono loppu. Lisaveta Prohorovnasta
ei ole paljon sanottavaa: vielä elää, kuten usein on senkaltaisten
ihmisten laita, samanlaisena, ei edes ole paljoa vanhentunut, hieman
vaan on kuivemmaksi käynyt; itaruus hänessä on iän kanssa kovin
lisääntynyt, vaikka on vaikea tietää, ketä varten hän oikein kokoo,
sillä hänellä ei ole lapsia, eikä hän ole muutenkaan kehenkään
sidottu. Keskustelussa hän usein muistelee Akimia ja sanoo, että siitä
asti kun tuli tuntemaan hänen todellisen kohtalonsa ja luonteensa,
hän venäläistä talonpoikaa kovin kunnioittaa. — Kirilovna häneltä
melkoisella summalla osti itsensä vapaaksi ja meni naimisiin,
rakkaudesta, sanovat, erään nuoren valkotukkaisen asioitsijan kanssa,
joka häntä nyt varsin julmasti kohtelee. Audotja elelee vanhoillaan
Lisaveta Prohorovnan naisten tuvassa, mutta hän on arvossa laskeutunut
entisestään muutamia rappusia alemmaksi, pukeutuu köyhästi, melkein
likasesti, siististä kamaripalvelijattaresta hänessä ei enää näy
jälkeäkään... Häntä ei kukaan huomaa, ja hän itse on iloinen kun häntä
ei huomata. Ukko Petrovitsh kuoli. Mutta Akim yhä vaan vaeltelee ja
Jumala yksin tietää miten paljon hänen on vielä vaellettava! —