turhaan ja voimattomasti yrittäen paikaltaan. — Sielunvihollinen,
ryöväri... Oliko sinulle liian vähän vaimostani... kun kodinkin sinä
minulta tahdot anastaa ja kaikki... Mutta ei, se ei voi olla totta...
Minä menen itse ja sanon herrattarelle... miten... miksi myydä
taloa?... Odotahan... odotahan!...
Ja hän ilman hattua riensi ulos.
— Mihin, Akim Ivanitsh, mihin juoksette, vaariseni? — huudahti
palvelijatar Fedjinja, törmätessään ulosrientävää isäntäänsä vastaan
ovessa.
— Herrattaren luokse! päästä! Herrattarelle... ulvoi Akim ja,
huomattuaan Naumin rattaat, joitten edestä hevosta ei vielä oltu
riisuttu, hyppäsi niihin, tempasi ohjista ja lyödä läimäyttäen voimansa
takaa hevosta selkään, läksi täyttä laukkaa ajamaan herraskartanoon.
— Äitiseni, Lisaveta Prohorovna, — mutisi hän itsekseen pitkin tietä, —
mistä moinen epäsuosio? Nähtävästi on suuttunut!
Ja hän yhä vaan löi hevosta lyömästä päästyäänkin. Vastaantulijat
hädin tuskin ehtivät syrjään väistyä, pysähtyen sitte katsomaan ja
ihmettelemään.
Neljännestunnissa ajoi Akim Lisaveta Prohorovnan kartanolle, suoraan
portaitten eteen, missä hyppäsi alas rattailta ja hyökkäsi eteiseen.
— Mitä sinä tahdot? kysäsi yrmeästi pelästynyt ovipalvelija, joka oli
makeasti torkkunut ovipenkillä.
Herrattarelle olisi asiaa, minun pitäisi Herratarta tavata, —
hätäisesti huudahti Akim.
Palvelija hämmästyi.
— Onko sitten tapahtunut jotain? alotti hän...
— Ei mitään ole tapahtunut, mutta minun tarvitsee herratarta nähdä!
— Mitä, mitä, — lausui yhä enemmän hämmästyvä palvelija ja hitaasti
nousi seisomaan.
Akim rauhoittui... Ikäänkuin häntä olisi kylmällä vedellä valeltu.
— Ilmoittakaa, Pjotr Evgrafitsh, herrattarelle, sanoi hän kumartaen
syvään: — että Akim, nähkääs, haluaisi häntä tavata...
— Hyvä... menen... esitän... mutta sinä, oletko juovuksissa, odota, —
palvelija kääntyi ja poistui.
Akim hermostui ja tuli hieman ikäänkuin levottomaksi... Päättäväisyys
nopeasti katosi hänen seistessään siinä eteisessä.
Lisaveta Prohorovna myöskin kävi levottomaksi, kun hänelle ilmotettiin
Akimin saapuminen. Heti paikalla hän kutsutti Kirilovnan luoksensa.
— Minä en voi ottaa häntä vastaan, — hän kiireisesti virkkoi heti kun
Kirilovna näyttäytyi, — en mitenkään voi. Mitä minä hänelle sanoisin?
Minähän jo sanoin sinulle, että hän välttämättömästi tulee ja rupeaa
valittamaan sekä moittimaan; — lisäsi hän harmissaan ja liikutettuna; —
minähän sanoin....
Eihän teidän häntä tarvitsekaan ottaa vastaan, — rauhallisesti
vastasi Kirilovna: — Sitähän ei tarvitse tehdä. Miksi te rupeaisitte
vaivautumaan mokomankin asian tähden!
— Mutta, mitenkä sitten?
Jos sallitte, niin minä hänen kanssaan puhun.
Lisaveta Prohorovna kohotti päänsä.
— Tee niin, Kirilovna. Puhele hänen kanssaan. Selitä hänelle siellä...
no vaikka että minä huomasin tarpeelliseksi... ja sitäpaitsi, että minä
häntä palkitsen... vaan, kyllähän sinä sitten tiedät. Ole niin hyvä
Kirilovna.
— Älkää ensinkään Herrattareni, suvaitko Ha huolissanne — vastasi
Kirilovna ja poistui, narisuttaen kengillään.
Neljännestuntiakaan ei kulunut, kun niitten narina kuului uudelleen ja
Kirilovna astui herrattaren luokse ihan rauhallinen ilme kasvoillaan ja
sama viekasteleva ilme silmissään.
— No, mitä, — kysyi häneltä herratar: — kuinka Akim?
— Ei mitään. Sanoi, että kaikki, tietysti, riippuu teidän armostanne,
siihen on tyydyttävä; toivotti teille terveyttä ja pitkää ikää.
— Entäs eikö valittanut?
— Ei millään tavalla. Mistä hän olisi valittanut?
— Mitä varten hän sitten tuli?
— Tulipahan vaan anomaan pientä hyvitystä, etteikö teidän armonne
antaisi veroa hänelle anteeksi, vaikka lähemmiltä vuosilta, niin
sanoakseni....
— Se on tietty, anteeksi, anteeksi, — nopeasti tarttui puheeseen
Lisaveta Prohorovna; sehän on itsestään selvä. Kernaasti. Ja
sitäpaitsi, sano hänelle, että minä hänet palkitsen. No, kiitos
sinulle, Kirilovna. Hän näen minä, lempeä on mies. Odota, — lisäsi hän,
— anna hänelle tämä minulta. — Ja hän otti työpöydältään kolmen ruplan
setelin. — Katsos, ota tämä, anna hänelle.
Tottelen, — vastasi Kirilovna ja poistui omaan kamariinsa, jossa
rauhallisesti pisti kolmiruplasen raudotettuun kirstuunsa, joka
sijaitsi nurkassa; siinä hän talletti kaikki liiat rahansa, eikä niitä
ollut niinkään vähän.
Kirilovna tuolla menettelyllään rauhoitti herrattaren, mutta
keskustelu hänen ja Akimin välillä ei ensinkään tapahtunut siten,
kuin hän emännälleen ilmoitti. Hän oli käskenyt kutsumaan Akimin
palvelljainhuoneeseen. Akim ei ensin aikonut mennä hänen luokseen,
huomauttaen samalla, ettei halunnut tavata Kirilovnaa, vaan itseään
herratarta, Lisaveta Prohorovna, yhtäkaikki, viimein, totteli ja
meni takaportaitten kautta Kirilovnan luokse. Hän tapasi hänet yksin
huoneessa. Astuttuaan huoneesen, hän heti pysähtyi ja lysähti oven
viereen seinää vasten, halusi kyllä puhua... mutta ei voinut.
Kirilovna katsoi terävästi häneen.
— Te, Akim Semenitsh, — alotti hän, — haluatte herratarta tavata?
Akim ainoastaan nyökäytti päätään.
— Sitä ette voi, Akim Semenitsh. Ja mitä, varten? Tehtyä ei voi purkaa,
te vaan herratarta suotta häiritsisitte. He eivät voi teitä nyt ottaa
vasaan, Akim Semenitsh.
— Eivät voi, — kertasi hän ja taas vaikeni.
— Mutta, kuinka sitten, — lisäsi hän vihdoin; — onko minun taloni
menetettävä?
— Kuulkaahan, Akim Semenitsh. Te, minä tiedän, olette aina olleet
järkevä ihminen... Tässähän on herrattaren valta. Peruuttaa sitä ei
voi. Todellakaan, sitä ei voi peruuttaa. Mitä me siis tässä turhaan
järkeilemme, eihän se kuitenkaan mihinkään johtaisi. Eikö totta?
Akim asetti kätensä selän taakse.
— Te mieluummin miettikää, — jatkoi Kirilovna, — eikö teidän olisi
parasta pyytää herrattarelta, että hän teidän veronne huojentaisi, vai
mitä?...
— Nähtävästi menee minulta nyt taloni, — kertasi Akim entisellä
epätoivoisella äänellä äskeiset sanansa.
— Akim Semenitsh, minähän teille jo sanoin, ettei sitä voida auttaa. Te
sen itse tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin.
— Niinpä niin. Mutta, sanokaahan toki, edes, mistä hinnasta se myytiin,
talo, nimittäin?
— En tiedä minä sitä. Akim Semenitsh: en voi teille ilmoittaa... Mutta,
mitä te — niin seisotte, — lisäsi hän, — istukaahan edes.
— Kyllä seisonkin. Asiani on talonpoikainen, kiitän nöyrästi.
— Mikä talonpoika te olette, Akim Semenitsh? Tehän edelleen olette
kauppias, teitä ei edes talollisiin saata verrata, mitä te tuolla
tavalla? Älkää kuolko turhanpäiten. Etteköhän haluaisi teetä?
— En, kiitoksia; ei ole tarvis. Niin siis teidän haltuunne ttaloseni
jäi, lisäsi hän, loitoten seinästä. — Kiitos siitäkin. Anteeksi
pyydämme, rouvaseni.
Ja hän kääntyi ympäri, ja poistui ovesta. Kirilovna muutti muotoa ja
lähti herrattaren luokse.
— Nähdäkseni minä todellakin yks' kaks', kauppiaaksi tulin, — puheli
Akim itsekseen, seisahtuen mietteissään portille. — Hyväkin kauppias!
— Hän viittasi kädellään ja katkerasti naurahti. — Mitäs muuta! Mennä
kotiin!
Ja, kokonaan unhottaen Naumin hevosen, jolla oli tullut, lähti hän
jalan kulkemaan tietä pitkin majatalolle. Mutta hän ei vielä ennättänyt
kulkea ensimmäistä virstaakaan, kun yhtäkkiä kuuli vierellään kärryjen
jyrinän.
— Akim, Akim Semenitsh, — kutsui häntä joku.
Hän kohotti silmänsä ja näki oman tuttavansa, pitäjän kirkonpalvelijan
Efreman, liikanimeltään Krotsi, pienen, kumaraisen ihmisen, jolla oli
terävä nenä ja himmeät silmät hän istui huonoilla rattailla, olkikuvon
päällä, nojaten kärryn takalautaan.
— Kotiin, niinkö, menet? kysäsi hän Akimilta.
Akim pysähtyi.
— Kotiin.
— Tahdotko, kyyditsen?
— Ka, ole hyvä, kyyditse.
Efrem sivuutti, jolloin Akim nousi rattaille. Efrem, joka oli,
nähtävästi, iloisella päällä, rupesi hutkimaan hevostaan selkään
nuoraohjastensa päillä; hevonen lähti juoksemaan väsynyttä ravia,
alituisesti heiluttaen päätään.
Niin ajoivat he virstan, puhumatta toiselleen yhtään sanaa. Akim istui
pää kumarassa, mutta Efrem jotain murisi nenäänsä ja väliin hoputtaen
Ja väliin taas kieltäen hevostaan.
— Missäs sinä noin ilman hattua kävit, Semenitsh? — äkkiarvaamatta
kysyi hän Akimilta, ja odottamatta vastausta, jatkoi puoliääneen:
— Kapakkaan jätit, niinhän? Kyllä sinäkin olet aika juomari; minä
sinut tunnen, ja sentähden sinua rakastan, että olet juomari; sinä
et ole murhamies, et raivopää, etkä jonnin joutava; talon-asuja sinä
olet, mutta myös juoppo, ja senlainen juoppo. — Aikoja sitten sinut
jo holhouksen alle olisi pitänyt, kautta jumalan, asettaa; sillä
sehän on kirotun paha vika... Huraa! — huudahti hän yhtäkkiä kaikesta
kurkustaan. — Huraa, huraa!
— Pysähtykää, pysähtykää, — kuului silloin läheltä nais-ääni, —
pysähtykää!
Akim katsahti. Heidän luokseen, pellon ylitse juoksi nainen, niin
kalpea ja onnettomassa kunnossa, ettei hän häntä alussa ollut tuntea.
— Pysähtykää, pysähtykää, huudahti hän taas, huudahtaen ja viittoen
käsillään.
Akim hätkähti: sehän oli hänen vaimonsa.
Hän tarttui ohjiin.
— Mutta miksi pysähtyä, — murisi Efrem, — akan tähden pysähtyä? On
sitäkin...
Akim jyrkästi seisahutti hevosen.
Tällöin Audotja saapui maantielle, jossa sitte suoraan lankesi
polvillensa tomuun.
— Armahaiseni, Akim Semenitsh, — valitti hän, — myös minutkin hän ajoi
pois!
Akim tuijotti häneen liikahtamatta, ainoastaan vielä tiukemmin kiristi
ohjia.
— Huraa! — uudelleen kirkasi Efrem.
— Vai niin, vai ajoi hän sinut pois? — virkkoi katkerasti Akim.
— Ajoi, armaani, kyyhkyseni sinä, — vastasi voihkien Audotja. — Sanoi,
talo on nyt minun, niin mene tiehesi sinäkin.
— Hyvin, kas, miten hän hyvin... säädyllisesti! — huomautti Efrem.
— Siis sinä, nähtävästi, jäämään varustauduit? — Oudosti äännähti Akim,
yhä edelleen istuen rattailla.
— Mitä sinä, jäämään, muka! Niin, isäseni, — seuloi hermostuneesti
Audotja, ja kumarsi aina tomuun asti, — mutta sinä et vielä tiedä, että
minä... Tapa minut, Akim Semenovltsh, tapa minut ihan tähän paikkaan...
— Minkä tähden sinut tappaisin, Arefjevna! — toivottomasti virkkoi
Akim, — itse sinä olet itseäsi vahingoittanut jo kylliksi! mitä tässä
vielä!
— Vaan sinä mitä ajattelet, Akim Semenitsh... Mutta rahat... sinun
rahasi... niitähän ei enää ole olemassa, nimittäin sinun rahojasi...
Minä, kurja, ne kellarista otin ja kaikki sille pedolle, Naumille,
annoin, viheliäinen... Ja miksi sinä minulle ilmoititkaan, mihin sinä
rahojasi piilotit; onneton minä... Hänhän sinun rahoillasi talonkin
osti... mokomakin konna...
Itku salpasi hänen äänensä.
Akim tarttui molemmin käsin päähänsä.
— Kuinka! — kiljasi hän vihdoin, — myös rahatkin, kalkki... rahat ja
talo, ja minä sen... Vai niin! kellarista otit... niinkö... otit...
Mutta, nyt minä sinut tapan, senkin käärmeensikiö!...
Ja hän hyppäsi alas rattailta.
Semenits, Semenitsh, älä lyö, älä tappele, — hätäili Efrem, jolta noin
odottamattoman asiankäänteen tähden humala rupesi häviämään.
— Ei, isäseni, tapa minut, isäseni, tapa minut kirottu: lyö, älä välitä
hänen sanoistaan, — huusi Audotja, kierien Akimin jaloissa.
Akim pysähtyi, katsoi häneen, loittoni muutaman askeleen ja istahti
raukeasti ruoholle, tien sivuun.
Tuli lyhyt äänettömyys. Audotja käänsi kasvonsa hänen puoleensa.
— Semenitsh, Semenitsh, — puheli Efrem, kohentaen itseään rattailla, —
älä viitsi... nimittäin surra... asiaa et voi auttaa. Tfui, millainen
riettaus, — jatkoi hän, ikäänkuin itsekseen, — minkälainen akan
häijyläinen... Mene hänen luokseen, sinä — lisäsi hän, kumartuen
rattailla Audotjan puoleen — näethän, että hänen käy sääliksi.
— Audotja nousi, läheni Akimia ja uudelleen heittäytyi hänen
jalkoihinsa.
— Isäseni, alkoi hän heikolla äänellä.
Akim hypähti ylös ja palasi takaisin rattaille. Audotja tarttui hänen
viittansa liepeeseen.
— Mene pois, kiljasi Akim ankarasti ja tyrkkäsi häntä.
— Mihinkä sinä, — kysyi Efrem, nähdessään, että Akim jälleen hänen
viereensä kärryille istahtaa.
— Etkö sinä luvannut kuljettaa minua taloon asti, — virkkoi murtuneella
äänellä Akim? — niinpä viekin minut sinun omaan taloosi... Minun
taloani, näethän, ei enää ole olemassa. Ostivat sen, näethän, minulta...
— No, tee hyvin, ajetaan meille. Entäs eukkosi?
Akim ei mitään vastannut.
— Niin, entäs minä, minä, — kysyi nyyhkyttäen Audotja: — mihinkä sinä
minut heität.... mihinkä minä menen?
— Mene hänen luokseen, — vastasi kääntymättä Akim: — hänelle olet
rahatkin antanut... Anna mennä, Efrem.
Efrem sivalsi hevosia selkään, rattaat läksivät liikkeelle. Audotja
purskahti katkeraan itkuun.
Efrem oli noin virstan päässä Akimin talosta, pienessä tuvassa,
pappilan maalla, yksinäisen, viisikupoolisen kirkon vieressä, jonka
äskettäin erään rikkaan kauppiaan perilliset olivat jumalan nimen
kunniaksi lahjoittaneet. Efrem ei koko matkalla mitään Akimille
puhunut, vaan ainoastaan silloin tällöin nykäsi ohjista ja päästeli
suustaan sanoja sellaisia kuin: »Ah, sinua!» ja »eh, sinua!» Akim istui
liikkumatta, hieman sivuttain Efremiin. Vihdoin he saapuivat määrän
päähän. Efrem hyppäsi ensimmäisenä rattailta. Häntä vastaan juoksi noin
kuuden vuoden ikäinen tyttönen päällä lyhyt paita ja huusi:
Isä! isä!
No, missä on äitisi? kysäsi häneltä Efrem.
— Makaa aitassa.
— Antaa hänen maata. Akim Semenitsh, mitä te, tehkää hyvin ja astukaa
kamariin.
(Tässä on huomautettava, että Efrem sinutteli häntä ainoastaan
humalassa, Akimia paremmatkin henkilöt teitittelivät).
Akim astui kirkonpalvelljan tupaan.
— Kas, tänne, penkille, olkaa hyvä, — puheli Efrem. — Menkääpä te
veitikat, — huudahti hän kolmelle muulle lapselle, jotka laihan
ja hyvin vanutetun kissaparin kanssa olivat yht'äkkiä ilmestyneet
tuvan eri nurkista, — Menkää tiehenne! Atsh, pois! Kas, tänne, Akim
Semenitsh, tänne, — jatkoi hän, ohjaillen vierastaan istumaan: —
etteköhän haluaisi jotain?
— Kuulehan, mitä minä sinulle sanon, Efrem, — virkkoi vihdoin Akim: —
eiköhän saisi viinaa?
Efrem vilkastui.
— Viinaa? Kyllä. Kotona tosin minulla ei ole viinaa, näettehän, mutta,
kas, minä pikimiten juoksen isä Feodorin luokse. Hänellä on aina...
Äksysti juoksen...
Ja hän steppasi suuren hattunsa.
— Tuo häntä nyt enemmänkin, minä maksan, — huusi hänen peräänsä Akim. —
Siihen minulla kyllä vielä rahoja riittää.
— Silmänräpäyksessä! — kertasi vielä kerran Efrem, kadoten oven taakse.
Hän, todellakin, palasi hyvin pian kaksi pulloa povellaan. Toinen
niistä oli jo avattu. Hän asetti ne pöydälle, haki kaksi viheriäistä
lasia ja leipäkannikan sekä suoloja.
— Kas näin, tästä pidän, — saneli hän, istuutuen Akimia vastapäätä. —
Mitä suotta surra! — Hän kaatoi Akimille ja itselleen... Ja rupesivat
lörpöttelynään... Audotjan menettely häntä hämmästytti. — Kummallinen,
toden totta, asia, — sanoi hän: — Millä ihmeen tavalla se kehittyi?
nähtävästi hän hänet itselleen suosiolliseksi vietteli... Siinä näkee,
miten naista pitäisi ankarassa kurissa pitää... Kireissä kourissa on
häntä pideltävä. Mutta kuitenkin, teidän pitäisi kotonanne vielä käydä;
jäihän teiltä sinne paljon hyvää. — Ja vielä muita samanlaisia juttuja
lasketteli Efrem; milloin hän joi, ei suvainnut vaieta.
Tunnin kuluttua, kas mitä tapahtui Efremin talossa: Akim, joka
koko juonnin ajalla ei sanaakaan vastannut loruavan isäntänsä
huomautuksiin ja kysymyksiin, vaan ainoastaan joi lasin toisensa
jälkeen, makasi uunin päällä, kokonaan punaisena, makasi nukkuen
raskasta ja tuskallista unta: lapset häntä ihmettelivät, mutta Efrem...
Niinpä niin, hän myös makasi, mutta sensijaan varsin ahtaassa ja
kylmässä eteiskarsinassa, johon hänet kyöräsi hänen vaimonsa, hyvin
miehekäsvartaloinen nainen. Efrem oli mennyt, miten lie, hänen luokseen
aittaan ja rupesi kinastelemaan tahi jotain lörpöttelemään, mutta hän
käyttäytyi niin typerästi ja järjettömästi, että vaimo heti hoksasi,
mikä oli vikana, sekä sieppasi kauluksesta kiinni ja talutti mihin
tulikin. Sitäpaitsi, hän makasi eteiskarsinassa varsin hyvin, jopa
rauhallisestikin. Tottumuksesta tietysti!
<tb>
Ellei Kirilovna aivan oikein kertonut Lisaveta Prohorovnalle
keskusteluaan Akimin keralla... niin samaa voidaan sanoa Audotjasta:
Naum ei häntä ajanut pois, vaikka hän niin Akimille sanoi; hänellähän
ei ollut siihen oikeutta... Hän oli velvollinen antamaan vanhoille
eläjille aikaa poismuuttoon. Hänen Ja Audotjan välinen pesänselvitys
eli kokonaan toisenlainen.
Kun Akim kiljahtaen ilmoitti menevänsä herrattaren luo ja hyökkäsi
ulos, kääntyi Audotja Naumiin päin ja loi häneen ihmettelevän katseensa.
— Herra varjelkoon — alotti hän: — Naum Ivanitsh, mitä tällainen
merkitsee? Tekö ostitte meidän talomme?
— Entäs sitten? vastasi toinen. — Ostin.
Audotja oli hetkisen ääneti, ja sitten yhtäkkiä tokaisi:
— Sitäkö varten siis teille rahat olivatkin tarpeen?
— Aivan niinkuin suvaitsette olettaa. Katsohan vain teidän
miekkosennehan aikoo minun hevosellani lähteä, — lisäsi hän kuultuaan
rattaitten tärinän. — Miten ovela!
— Mutta sehän on ryöstöä, kaiken sen jälkeen, — liitti Audotja: — nehän
olivat meidän rahojamme, mieheni rahoja, ja talokin on meidän...
— Eipä, Audotja Arefjevna, — keskeytti hänet Naum: — talo ei ollut
teidän, mitäs siitä puhun; talo oli herrattaren maalta, joten se oli
herrattaren, mutta rahat, aivan oikein, teidän olivat; mutta te olitte,
voin sanoa, niin ystävällinen ja uhrasitte ne minulle; minä jään teille
kiitollisuuden velkaan, vieläpä, jos vaan kohtalo sallii, teille
takaisin annan, kuten sanottu, jos vaan sellainen tilaisuus sattuu;
mutta enhän nyt voi alastomaksi jäädä, kuten itsekin suvaitsette
käsittää.
Kaiken tuon Naum sanoi hyvin rauhallisena, vieläpä hieman hymyillen.
— Voi minun päiviäni! — huudahti Audotja, — mitä tuo nyt on? Mitä? Ja
miten minä tämän kaiken jälkeen miestäni silmiin katson? Konna sinä
olet, — lisäsi hän, ankarasti katsoen Naumin kasvoihin: — minähän oman
sieluni autuuden sinun tähtesi kadotin, ja varkaaksi sinun hyvääsi
valvoessa alennuin, mutta sinä meidät mierolle saatoit, konna, mikä
oletkin! Minulle ei enää nyt jää muuta neuvoksi kuin köysi kaulaan,
petturi, kiusaaja, konna sinä...
Ja hänen kyyneleensä vuosivat virtanaan.
Älkää huoliko hermostua, Audotja Arefjevna, — virkkoi Naum: — minä
sanon teille ainoastaan: oma paita on ruumista lähempänä kuin toisen;
sitä paitsi, Audotja Arefjevna, sentähdenhän on haukikin meressä, ettei
ruutana torkkuisi.
— Mihinkä me nyt menemme, mihin asetumme? — itkusuin nyyhkytti Audotja.
— No, sitä minä en voi sanoa.
— Mutta minä tapan sinut, konna; tapan, tapan...
— Ei, sitä te ette tee, Audotja Arefjevna; mitä sellaista turhaa
puhuttekaan. Nyt lienee minun paras poistua vähäksi aikaa tahi
muutoin te kovin hermostutte. Anteeksi, pyydämme, mutta huomenna
välttämättömästi palaamme... Omat työläiset me jo tänään tänne
lähetämme, toivomme teidän sen sallivan, lisäsi hän sill'aikaa, kun
Audotja jatkoi itkuaan ja uhkaili tappaa sekä itsensä ja Naumin.
— Kas tuollahan hän, miehenne, nimittäin, meneekin, — huomautti hän,
katsahdettuaan akkunaan. — Tahi mahdollisesti jokin onnettomuus, Herra
hyvin varjelkoon, tapahtuu. Sillälailla rauhallisempaakin tulee.
Tehkää te niin hyvin ja omat tavaranne kootkaa jo tänä päivänä; niin
palvelijani kyllä niitä vartioivat ja auttavat teitä, jos haluatte.
Jääkää siis hyvästi.
Hän kumarsi, astui ulos ja kutsui palvelijat.
Audotja lysähti penkille, josta nousi ylös ja kumartui pöytää vasten ja
rupesi vääntelemään käsiään, sitten, yht'äkkiä, hypähti jaloilleen ja
hyökkäsi miehensä jälkeen... Me jo kerroimme sen kohtauksen.
Kun Akim Eframin kanssa ajoi hänen luotaan pois, jättäen hänet yksinään
pellolle, niin hän alussa ainoastaan itki, liikahtamatta paikaltaan.
Itkettyään kyllikseen lähti hän herraskartanoon, vielä katkerampaa
oli näyttäytyä palvelijain huoneessa. Kaikki tytöt hyökkäsivät
häntä vastaan osaaottavina ja sääliväisinä. Heidät nähtyään, ei
Audotja voinut pidättää kyyneltään; ne nyt virtoina valuivat hänen
turvonneista ja punaisista silmistään. Kokonaan voimattomana vaipui
hän eteensattuvalle tuolille. Juoksivat hakemaan Kirilovnaa. Hän tuli,
meni hänen luokseen kerrassaan lempeänä. Mutta herrattaren luokse ei
laskenut häntä enemmän kuin Akimiakaan. Eikä Audotja itsekään kovin
tiukasti vaatinut herrattaren puheille, hän tuli kartanoon yksinomaan
siltä syystä, ettei ensinkään tietänyt, mihin olisi päänsä kallistanut.
Kirilovna käski laittaa kuntoon teekeittiön Audotja kauanaikaa
kieltäytyi teetä juomasta, mutta vihdoin, kun kaikki tytötkin olivat
hyväillen pyydelleet, hän joi kupillisen ja sen jälestä vielä neljä.
Kun Kirilovna näki, että oli vieraansa kuta kuinkin rauhoittunut niin
että tämä ainoastaan joskus vavahteli ja huokaili, kysyi hän häneltä,
mihin he aikovat asettua ja mitä he tekevät kaikilla tavaroillaan.
Audotja noitten kysymysten jälestä taas purskahti itkuun, rupesi
vakuuttamaan, ettei hän muuta kaipaa kuin kuolemaa. Mutta Kirilovna,
niinkuin ainakin järkevä nainen, hänet samassa hillitsi ja esitteli,
hukkaamatta turhanpäiten aikaa, jo heti ryhdyttäväksi muuttamaan
tavaroita vanhaan Akimin tupaan kylässä, missä eleli hänen setänsä, tuo
samainen äijä, joka kielsi häntä naimasta? myös Kirilovna ilmoitti,
että herrattaren suostumuksella hänelle annetaan avuksi ihmisiä
ja hevosia: »Mitä erittäin teihin tulee, niin rakkaani», — lisäsi
Kirilovna, pusertaen esiin hymyilyn kuivilta huuliltaan, — meillä aina
on paikka teitä varten ja me olisimme hyvin iloisia, jos te, siihen
asti kun taas oman talon saatte, vierailisitte täällä meidän luonamme.
Herra antoi, Herra otti, ja voipi uudelleen antaa; kaikki on hänen
tahtonsa. Lisaveta Prohorovna, tietysti, oman harkintansa jälkeen, oli
pakotettu myymään teidän talonne, mutta hän ei teitä tule unohtamaan,
vaan kyllä palkitsee; niin hän käski sanomaan Akim Semenitshille...
Missä hän nyt on?
Audotja vastasi, että Akim, kohdatessaan hänet, loukkasi häntä kovin ja
ajoi Efreman kotiin.
— Vai sinne! — merkitsevästi virkkoi Kirilovna. — No, kyllähän
minä ymmärrän, että hänellä nyt on vaikeaa, ehkäpä häntä et tänään
löydä; miten olla? Pitää kuitenkin saada järjestykseen. Malashka, —
lisäsi hän, kääntyen erään palvelijattaren puoleen: — pyydäppä tänne
Nikanor Iljitshia, me hänen kanssaan juttelemme. — Nikanor Iljitsh,
ulkonaisesti hyvin kurjan näköinen ihminen, kartanon kirjuri, tuossa
tuokiossa saapui, hyvin huomaavaisesti kuunteli, mitä hänelle Kirilovna
sanoi ja sitten ainoastaan virkkoi: »Tulee täytetyksi», ja poistui
asettamaan saamaanpa määräystä täytäntöön. Audotjalle annettiin kolme
hevosta ja miestä; näihin liittyi erityisestä halustaan neljäs, joka
itse ilmoitti, että hän on noita muita »neuvokkaampi». Audotja palasi
tämä joukko mukanaan majataloon, missä tapasi entiset palvelijat ja
palvelijattaret huolestuneina ja peloissaan.
Naumin äsken palkkaamat, kolme varsin hanakkaa nuorukaista, sitten kun
aamulla saapuivat, eivät mihinkään olleet liikkuneet ja vartioivat
taloa varsin tarkasti, kuten Naum oli sanonutkin, niin tarkasti, että
yhdestä uudesta kärrystä yht'äkkiä hävisi pyörän vanne!...
Katkera, varsin katkera oli Audotja raukalle mukaantuminen. Huolimatta
»neuvokkaan» miehen avusta, joka pääasiallisesti ilmenikin ainoastaan
siten, että hän käveli keppi kädessä, katseli toisten hommia ja
syljeskeli sivuille, ei Audotja ennättänyt muuttaa sinä päivänä, joten
hän jäi yöksi majataloon, ensin pyytäen entistä palvelijatartaan,
nukkumaan kerallaan; muuten, hän torkahti vasta aamun koitossa ja
silloinkin levottomasti ja kyyneleet juoksivat hänen silmistään vielä
unessakin.
<tb>