MAJATALO
Kirj.
I. S. Turgenjeff
Suomentanut
Alexander Halonen
Turussa,
Sosialistin Kirjapaino-Osuuskunta,
1912.
Majatalo.
Suuren B...n tien varrella, milt'ei yhtäkaukana kahdesta
piirikaupungista, joitten kautta tie kulki, vielä äskettäin seisoi
avara majatalo, hyvin tunnettu kolmivaljakkoajureille, rahtimiehille,
kauppamatkustajille, porvareille ja yleensä kaikille monilukuisille
ja -laatuisille matkalaisille, jotka kaikkina vuoden aikoina liukuvat
meidän teillämme. Olipa aika, jolloin kaikki poikkesivat tuohon taloon;
ellei ehkä jonkunlainen tilanhaltijan umpivaunu, jota veti kuusi
kotona kasvatettua hevosta, pysähtymättä ajanut ohitse, joka seikka
ei kuitenkaan estänyt ajuria ja palvelijaa vaunun takaistuimella
eräänkaltaisin omituisin tuntein ja hartauksin katsahtamasta heille
liiankin tuttuihin portaisiin; tahi jonkunlainen miesraukka huonoine
rattaineen ja kolmine viiskopekkaisine povitaskussa, saavuttuaan
rikkaan talon kohdalle, nykäissyt ohjista väsynyttä hevoskaakkiaan,
kiirehtien yölevolle suuren asutuksen takalistolle sijaitsevaan rahvaan
yömajaan, talonpoikaisen isännän tykö, jolta heinien ja leivän ohella
et mitään muuta voinut löytää, etkä siitäkään ylimääräistä kopekkaa
tarvinnut maksaa. Sopivan asemansa ohella, majatalo, josta alotimme
kertomuksen, ylpeili paljolla: erinomaisella vedellä kahdessa syvässä
kaivossa kitisevine pyörineen ja rautaisine sankoineen vitjoissa;
tilavalla pihamaalla lautaisine, tiiviine katoksineen; suurella
varastolla hyviä kauroja kellarissa; lämpöisellä tuvalla, minkä
mahtavan venäläisen kiukaan kupeelta ulkoni kaksi pitkää lavitsaa,
ja, lopuksi, kahdella kyllin puhtaalla kamarilla, punaliljaisine,
alhaalta hieman revittyine seinäpapereineen, maalattuine puusohvineen
ja samanlaisine tuoleineen ja geraniumikukkineen akkunalla, joita,
sivumennen sanoen, ei milloinkaan oltu pesty, ja jotka siis kukoistivat
monivuotisessa tomussa. Muitakin mukavuuksia vielä tarjosi tämä
majatalo: — paja siitä oli likellä, siinä myöskin melkein sijaitsi
mylly; lopuksi, syödäkin siinä oli hyvä, sillä vanha keittäjätär
ruoan laittoi maukkaan ja rasvasen, eikä säälinyt aineita; lähimpään
kapakkaan laskettiin matkaa kaikkiaan puoli virstaa; isäntä piti kaupan
nuuskaa, joskin tuhkalla sekoitettua, kuitenkin hyviin väkevää ja
nenään mukavasti vaikuttavaa — sanalla sanoen, paljon oli syitä minkä
tähden tästä talosta eivät matkustavaiset muihin muuttaneet. Isäntä
miellytti matkalaisia — sehän on pääasia; ilman sitä, tietysti, ei
mikään yritys menesty; hän miellytti sitäkin enemmän sentähden, kuten
naapurit tiesivät kertoa, että hän oli hyvin onnellinen ja kaikissa
edesottamisissan menestyi loistavasti, vaikka vähän hän oli ansainnut
menestystään; mutta nähtävästi, ketä onnestaa, piin sitä onnestaa.
Isäntä tämä oli porvari, nimeltään Naum Ivanovitsh. Vartaloltaan hän
oli keskimittainen, paksu, kymäräinen ja harteikas; pään hän omisti
suuren, pyöreän, tuuheat hiukset, jotka jo olivat harmaat, vaikkei
hänellä, päältä katsoen, saattanut olla yli neljänkymmenen ikää;
poskensa olivat täyteläiset ja tuoreet, otsa matala, mutta valkonen
ja tasanen, ja pienet, kirkkaat, siniset silmät, joilla hän hyvin
merkillisesti katseli: — karsaasti ja samalla kertaa röyhkeästi,
joka varsin harvoin tapahtuu. Päänsä hän aina piti kumarassa ja
vaivaloisesti sitä käänteli, ehkä siitä syystä, kun kaula hänellä
oli kovin lyhyt; hän käveli kiivaasti mutta jäykästi ja heilutteli
tasaisessa tahdissa käsiään. Kun hän hymyili, ja hän hymyili varsin
usein, äänettömästi, ikäänkuin itsekseen, hänen paksut huulensa
epämiellyttävästi vetäytyivät syrjään ja paljastivat rivin lujia ja
loistavia hampaita. Hän puhui katkonaisesti, ja jonkunlaisella ynseällä
äänensoinnulla. Partansa hän leikkasi, mutta ei silti käynyt näöltään
saksalaiseksi. Hänen pukunsa käsitti pitkän, kauttaaltaan käytetyn
viitan, leveät housut ja kengät paljaissa jaloissa. Hän usein poistui
kotoaan asioilleen, joita hänellä olikin paljon — hän keinotteli
hevosilla, välitti maata, vuokrasi kasvitarhoja, osti puistoja ja
yleensä harjoitti monenlaisia kauppatoimia — mutta hänen poissaolonsa
eivät milloinkaan venyneet pitkiksi; niinkuin myyrä, jota hän erittäin
omituisten silmiensä vuoksi muistutti, palasi hän takaisin omaan
pesäänsä. Hän osasi pitää tämän pesän järjestyksessä; kaikkialle hän
ennätti, kaikki kuunteli ja määräili, antoi, päästi ja tilitti itse,
eikä kenellekään kopeikkaakaan alentanut, samalla ei myöskään liikaa
ottanut.
Matkustavaiset eivät hänen kerallaan lörpötelleet, eikä hän itse liioin
haaskannut turhanpäiten sanoja. »Minulle teidän rahanne ovat tarpeen,
mutta teille tarjoilu», jutteli hän, hitaasti esittäen joka sanan:
»emmehän lapsia ole kastamassa kerallanne; matkustaja söit, syötit,
älä istuskele! Mutta jos olet väsynyt, niin makaa, älä lörpöttele».
Työläiset piti hän suurikasvuiset ja terveet, mutta säyseät ja
toimeliaat he häntä kovin pelkäsivät. Itse hän ei ottanut suuhunsakaan
miestä väkevämpää, mutta heille jakoi suurina juhlina kymmenkopekkaisen
mieheen viinaa varten; muina päivinä he eivät tohtineet juoda.
Naumin kaltaiset ihmiset pian rikastuvat... mutta siihen loistoon
varallisuuteen, minkä hän omisti, — hänen laskettiin omistavan nelisen-
eli viitisenkymmentätuhatta — Naum Ivanovitsh ei vaeltanut suoraa
tietä...
Vuotta kaksikymmentä ennen sitä aikaa, johon me kertomuksemme alun
sijoitimme, jo toimi samalla paikalla majatalo. Totta kyllä, sitä
ei kattanut tummanpunanen lautakatto, joka antoi Naum Ivanovitshin
talolle ylhäisen leiman; ja rakennukseltaankin se oli köyhempi, pihan
ympäri oli olkikatos, hirsiseinien asemasta — säleaitaus; eikä se
upeillut kolmikulmaisella kreikkalaisella otsikolla; mutta sittekin
se oli majatalo ihan tyydyttävä — tilava, vankka ja lämmin — joten
matkalaiset sitä mielellään käyttivät. Isäntänä siihen aikaan ei ohut
Naum Ivanovitsh, vaan eräs Akim Semenovitsh, naapuristossa asuvan
tilanomistajattaren Lisaveta Prohorovna Kuntzen, erään esikuntaupseerin
lesken, talonpoika. Tuo Akim oli nerokas ja kauppakykyinen mies, joka
jo varsin nuorella ijällään, lähdettyään matkalle kahdella kurjalla
hevosella, palasi vuoden kuluttua kolmella kunnollisella, siitä
lähtien melkein läpi koko elämänsä vaelteli valtamaanteillä, kävi
Kasanissa, Odessassa, Orenburissa ja Varsovassa jopa ulkomaillakin
Leipzigissä, ja viho viimein hän matkusteli kahdella uljaalla ja
voimakkaalla kolmivaljakolla ja mahtavilla, täydessä lastissa olevilla
rattailla. Kyllästyttikö häntä ehkä koditon kulkurin elämä, haluttiko
häntä ehkä perustaa perhe (häntä oli kohdannut sellainen onnettomuus,
että vaimo kuoli; lapset, joita heille syntyi, olivat myös nuorina
kuolleet), mutta olipa miten oli, loppujen lopuksi hän päätti
hyljätä vanhan ammattinsa ja perustaa majatalon. Tilanhaltijattaren
luvalla asettui hän tähän valtatien varteen, osti hänen nimiinsä
puoli desjatinaa maata ja rakensi sille majatalon. Yritys menestyi
hyvin. Rahoja hänellä laitokseen oli yllin kyllin; kokemus, jonka
hän oli saavuttanut pitkäaikaisella vaelluksellaan Venäjän kaikissa
äärissä, oli hänelle suureksi hyödyksi hän tiesi millä tavalla
parhaiten tyydyttää matkustajia, varsinkin entisiä ammattiveljiään,
kolmivaljakkoajureja, joista monen keralla hän oli persoonallisesti
tuttava ja joista pääasiallisesti majatalon menestys riippui: niin
paljon he tarvitsivat tavaroita itselleen ja voimakkaille hevosilleen.
Akimin talo tuli tunnetuksi sadan virstan piirissä... Hänen tykönsä
poikettiin halukkaammin kuin hänen seuraajansa, Naumin luo, vaikkei
hän, lähestulkoonkaan, piisannut Naumille isännöitsemistaidossa.
Akimilla oli kaikki enemmän vanhan ajan malliin, lämmintä, mutta ei
ihan puhdasta; ja kaurakin saattoi olla köykästä tahi kasteltua, ruoka
myöskin kiehui synnin keralla sekaisin, kuten sanotaan; hänellä joskus
sellaistakin sotkua tuotiin pöytään, että parasta olisi ollut jättää
se kokonaan uuniin, eikä siihen ollut syynä kitsastelu ruoka-aineissa,
mutta — keittäjätär ei ollut pitänyt huolta. Sensijaan oli hän
valmis alentamaan hinnasta, eikä velaksikaan, ehkä, kieltäytynyt
luottamasta, — sanalla sanoen — hyvä oli miehekseen, ja kohtelias
isäntä. Keskusteluihin ja vierasvaraisuuteen hän myös oli taipuisa;
teekeittiön ääressä joskus tunnin niin torisi, että korvat hörössä
kuuntelit, varsinkin kun rupesi kertomaan Pietarista, kirgiisien
arosta tahi ehkäpä meren rannikosta; myöskin ryypiskely, tietysti, hän
hyvän ihmisen keralla saattoi, mutta ei milloinkaan järjettömästi vaan
enemmän niinkuin seuran vuoksi — niin kertoilivat hänestä matkalaiset.
Sangen usein hänen luokseen poikkesivat kauppiaat ja yleensä ihmiset,
joita nimitetään vanhanaikaisiksi, sellaiset ihmiset, jotka eivät
itseään vyöttämättä matkalle lähde eivätkä kamariin astu tekemättä
ristinmerkkiä, eivätkä puhuttele ihmistä ensin tervehtimättä. Yksin
Akimin persoonallisuus jo oli miellyttävä: hän oli rotevakasvuinen,
vaikkakin hieman laiha, niin kuitenkin sopusuhtainen ja suora, vieläpä
vanhoilla päivilläänkin; hänen kasvonsa olivat jalot ja rehelliset,
korkea ja avonainen otsa, nenä suora ja ohut, huulet pienet. Hänen
ruskeat, ulkonevat silmänsä loistivat vakavan avomielisestä, tuuhea ja
pehmyt tukka muodosti kehyksen hänen niskansa ympärille; otsalla ei
sitä paljon ollut. Akimin äänen sointu oli hyvin miellyttävä, vaikkakin
heikko; nuoruudessaan melkoisen hyvin lauloi, mutta ainaiset matkat
kylmässä ilmassa, talvella, pilasivat hänen rintansa. Sensijaan hän
puhui hyvin sointuvasti ja sattuvasti. Milloin hän nauroi, muodostui
hänen silmiensä ympärille kauniit kurtut, hyvin miellyttävät näöltään:
— ainoastaan hyvillä ihmisillä voi huomata sellaiset kurtut. Akimin
liikkeet olivat suureksi osaksi verkallisia, niiltä ei puuttunut
jonkunlaista varmuutta ja arvokkuutta, kuten ainakin paljon kokeneella
ja eläneellä ihmisellä.
Kaikin puolin hyvä olisi ollut Akim, tahi kuten häntä kutsuttiin
herrastalossa, jossa hän usein käväsi ja varsinkin sunnuntaisin
puolipäivämessun jälkeen, Akim Semenovitsh, — kaikinpuolin olisi
hän ollut hyvä, ellei häntä olisi seurannut eräs heikkous, joka jo
monen ihmisen on maailmassa perikatoon saattanut ja loppujen lopuksi
tuhosi hänenkin elämänsä — nimittäin, heikkous naissukupuoleen nähden.
Akimin rakkaus meni äärimmäisyyksiin, hänen sydämensä ei mitenkään
voinut vastustaa naisen katsetta; hän suli siitä, niinkuin ensimäinen
syksylumi auringonpaisteesta... ja tavallisesti hän joutui maksamaan
ylimääräisen tunteellisuutensa tähden.
Ensimmäisen vuoden kuluessa sitte valtatien varteen asettumisensa
jälkeen Akim oli niin kiintynyt talon rakennuspuuhiin, talouden
järjestämiseen ja kaikkiin asioihin, jotka rasittavat jokaista
uudisasukasta, ettei hänelle jäänyt aikaa ajatella naisia; mutta jos
sattumalta tulivatkin hänen mieleensä jonkunlaiset syntiset ajatukset,
niin hän ne heti karkoitti lueskelemalla kaikenlaisia hurskaita
kirjoja, joita hän suuresti kunnioitti (lukutaidon hän oli oppinut jo
ensimmäisellä matkallaan), laulamalla psalmeja puoliääneen tahi muilla
sellaisilla jumalallisilla toimenpiteillä. — Sitäpaitsi hänellä oli
menemässä jo 46:s ikävuosi — niissä vuosissa kaikenlaiset intohimot
huomaamatta vaimenevat ja kuoleutuvat; myös naimisiinkin menon aika
oli niinkuin ohikulunut, kuten Akim itse rupesi ajattelemaan... mutta,
nähtävästi, kohtaloasi et voi välttää.
Entinen Akimin herratar, Lisaveta Prohorovna Kunze, staapiupseerin
rouva, joka jäi leskeksi saksalaissyntyisestä miehestään, oli itse
Mitrovin kaupungin lapsia, jossa hän oli viettänyt ensimäiset
lapsuudenaikansa ja mihin heitä isän kuoleman jälkeen jäi sangen
suuri ja köyhä perhe, josta hän, sivumennen sanoen, hyvin vähän
huolehti, varsinkin senjälkeen, kun yksi hänen veljistään, armeijan
jalkaväkiupseeri, sattumalta saapui hänen luokseen ja jo toisena
päivänä riehamastui siinä määrin, että oli vähällä ettei lyönyt itseään
emäntää, nimittäen häntä sen lisäksi: »du, Lumpenmamsell!» huolimatta
siitä että edellisenä päivänä oli ylistellyt häntä »sisarkullaksi
ja hyväntekijättäreksi». Lisaveta Prohorovna eleli paikallaan ja
hiljaisesti miesvainajansa jälkeenjättämällä omaisuudella, jota hän
itse hoiti, ja varsin älykkäästi hoitikin. Lisaveta Prohorovna ei
luopunut pienimmästäkään etuoikeudestaan, kaikesta valvoi tuloja
itselleen; tuossa kaikessa ja vielä lisäksi siinä, että hän osasi
pennin sijasta tuhlata kopeekan, osottautui hänen saksalainen
syntyperänsä; muissa kaikissa suhteissa hän venäläistyi. Hänen
taloutensa oli laaja, varsinkin piti hän suuren lauman härkiä,
jotka eivät turhaan syöneet ruokaansa: aamusta iltaan niitten
vahvat jäntereet olivat työssä. Hän mielellään ajeli umpivaunuissa,
livrepukuiset palvelijat takaistuimella; hän piti siitä, että hänelle
juoruiltiin ja itsekin oli hän varsin etevä siinä ammatissa, hän
tahtoi, että häneltä nöyrästi anottiin suosiota, jota hän joskus antoi,
mutta millä hetkellä tahansa saattoi hän sen peruuttaa, — sanalla
saneen, Lisaveta Prohorovna käyttäytyi niinkuin herratar ainakin. —
Akimista hän piti — vuokran maksoi tämä aina säntillensä — armollisesti
häntä puhutteli, jopa, leikillä, pyyteli häntä vieraisille luokseen...
Mutta siitä huolimatta: juuri tästä herrastalosta uhkasi Akimia
onnettomuus.
Lisaveta Prohorovnan kamaripalvelijattarien joukossa oli eräs tyttö,
noin kahdenkymmenen ikäinen, orpo, nimeltään Dunjasha. Eikä hän ollut
hullumpikaan; kookas ja sukkela; hänen piirteensä, vaikkakaan eivät
sopusuhtaiset, saattoivat miellyttää: tuore ihon väri, tuuheat, vaaleat
hiukset, elävät harmaat silmät, pieni pyöreä nenä, punaset huulet
ja varsinkin huoleton, puolileikillinen ja puolitotinen kasvojen
ilme — kaikki tuo omalla tavallaan vaikutti varsin herttaisesti.
Kaiken lisäksi hän, huolimatta orpoudestaan, käyttäytyi ankarasti,
melkein ynseästi: hän oli syntyisin aatelispalvelijoista; hänen
isävainajansa. Arefij, vuotta kolmekymmentä oli ollut isännöitsijänä,
mutta isoisä, Stepan, palveli kamaripalvelijana eräällä jo ammoin
sitten kuolleella herralla, kaartin kersantilla ja kreivillä. Hän
pukeutui moitteettomasti ja kiemaili käsillänsä, jotka, kieltämättä,
olivat erinomaisen kauniit. Dunjasha osotti suurta ylenkatsetta kaikkia
ihailijoitaan kohtaan, itsetyytyväisesti hymyillen kuunteli hän heidän
rakkaudentunnustuksiaan ja jos hän jotain heille vastasikin, niin
tapahtui se jotakin lyhyesti huudahtaen, kuten: »niin! kas, sitä!
jokos minä rupeisin! vielä mitä!...» Näinä huudahdukset tietysti
usein tulivat kieleltä eikä sydämestä. Dunjasha oli viettänyt kolmen
vuoden paikkeilla Moskovassa opissa ja siellä hän sai nuo omituiset
tavat ja kujeet, jotka huomaa suurkaupungeissa oleskelleissa
kamaripalvelijattarissa. Hän luulotteli suuria itsestään; mutta, vaikka
hän rakentelikin pilvilinnoja, kuten sanotaan, ei hän milloinkaan
luottautunut niitten varaan ja pudonnut alas. Eikä hän tyhmemmin
elänytkään, mutta siitä huolimatta ei Lisaveta Prohorovna häntä liiaksi
suosinut, kiitos vanhimman kamaripalveljattaren, Kirilovnan, naisen,
joka ei enää ollut eilisen teeren poika, vaan varsin etevä juonittelija
ja valehtelija. Kirilovna käytti edukseen saavuttamaansa vaikutusta
emäntäänsä ja osasi hyvin nerokkaasti vahingoittaa kilpailijoitansa.
Tähän Dunjashaan juuri rakastui Akim! Vieläpä ihan erilailla kuin
ennen. Alussa hän kohtasi tytön kirkossa: hän oli juuri vastikään
palannut Moskovasta... sittemmin kohtasi häntä jonkun kerran
herraskartanossa; vihdoin vietti hänen kanssaan koko illan kartanon
kirjurin luona, mihin häntä, toisten parempien ihmisten keralla,
oli kutsuttu teetä juomaan. Kartanon väki ei häntä ylönkatsonut,
vaikkakaan hän ei kuulunut samaan piiriin ja käytti partaa; olihan hän
valistunut mies, lukutaitoinen, ja, mikä pääasia, rikas; sitäpaitsi
ei hän pukeutunut moukkamaisesti, käytti pitkää mustasta verasta
tehtyä viittaa, mustia saappaita Ja kaulahuivia. Totta kyllä,
kartanon palvelijat keskenään joskus juttelivat etteihän se Akim ole
heikäläisiä, mutta edessäpäin he häntä mairittelivat. Sinä iltana,
kirjurin luona, Dunjasha lopullisesti valloitti Akimin rakastavaisen
sydämen, vaikka hän järkähtämättömästi vaikeni koko illan, eikä
sanaakaan vastannut Akimin viittaileviin ja merkitseviin jaarituksiin,
jopa joskus katsahti häneen, tuollalailla, kuin, syrjäsilmäyksellä,
ikäänkuin ihmetellen minkätähden tuo talonpoika on täällä. Kaikki
tuo vaan lisäsi öljyä tuleen. Akim meni yksinään kotiin, ajatteli,
ajatteli ja vihdoin päätti pyytää hänen kättään... Niin Dunjasha hänet
itseensä »kietoi». Mutta miten voidaankaan kuvailla sitä suuttumusta ja
hämmästystä, joka valtasi Dunjashan, kun noin päivän viiden perästä,
Kirilovna, lempeästi kutsuttuaan hänet luoksensa, ilmoitti hänelle,
että Akim (nähtävästi hän tiesi, miten asiaan on ryhdyttävä), että tuo
partasuu ja talonpoikainen Akim, jonka rinnalla istumisenkin hän katsoi
loukkaukseksi, tavottelee häntä!
Dunjasha aluksi suuttui silmittömästi, sitten purskahti raikuvaan
nauruun ja sitten ratkesi itkemään; mutta Kirilovna niin nerokkaasti
johti hyökkäystä, niin selvästi saattoi hänet käsittämään asemansa
epätoivoisuuden kartanossa, niin sopivasti huomautti Akimin ulkonäöstä,
rikkaudesta ja vakavuudesta, sekä, loppujen lopuksi, niin painavasti
ilmoitti itse herrattarenkln siihen suuntaan käyvästä toivomuksesta,
että Dunjasha jo poistuessaan ajatteli asiaa vakavalta kannalta,
ja, kohdatessaan sittemmin Akimin, katsoi häneen vakavasti vaan
ei kääntynyt pois. Sanomattoman runsaat rakastavan Akimin lahjat,
haihduttivat viimeisetkin epäilykset... Lisaveta Prohorovna, jolle
Akim vei lahjaksi hopeatarjottimella sata persikkaa, suostui hänen
liittoonsa Dunjashan kanssa ja liitto vahvistettiin. Akim ei säälinyt
menoja. Morsian, joka hääpäivän aattona istui morsiustyttöjen parissa
kuin kuollut ja vielä hääpäivän aamuna itki, kunnes hänet Kirilovna
talutti vihkituolille, pian rauhoittui... Rouva antoi hänelle kirkossa
käytettäväksi oman shaalinsa — mutta Akim heti samana päivänä lahjoitti
hänelle samanlaisen, jopa vielä paremman.
Ja niin Akim joutui naimisiin; toi oman nuorikkonsa uuteen taloonsa...
Rupesivat he elämään. Dunjasha osottautui heti huonoksi emännäksi,
heikoksi miehensä tueksi. Hän ei juuri mihinkään ryhtynyt, tuskaili,
murehti, paitsi milloin joku matkustavainen upseeri herätti hänen
huomionsa ja liehakoitsi häntä suuren teekeittiön ääressä istuttaessa;
usein tapahtui, että kaupunkiin ostoksille tahi herraskartanoon,
jonne majatalosta oli nelisen virstaa, vieraisille riensi. Ei koti
oikein näyttänyt viihdyttävän. Herraskartanossa hän lepäili; siellä
hän tunsi olevansa omiensa joukossa; toiset tytöt kadehtivat hänen
onneaan; Kirilovna kestitsi teellä; itse Lisaveta Prohorovna hänen
kerallaan keskusteli... Mutta nämäkään vierailut eivät tapahtuneet
tuottamatta katkeruutta Dunjashalle... Hänen, esimerkiksi, ei sopinut
nyt, kuten ennen kartanon palvelijattarena, käyttää hattua, vaan hänen
oli pakko sitoa huivi päähänsä... ikäänkuin jonkun kauppiaan muijan,
kuten hänelle sukkela suinen Kirilovna sanoi... ikäänkuin jonkunlaisen
porvarittaren, ajatteli Dunjasha itseksensä.
Monasti juolahtivat nyt Akimin mieleen hänen ainokaisen sukulaisensa,
setävanhuksen, perheettömän vanhanpojan kantturan sanat: »No veli,
Akimiseni, sanoi hän hänelle, kohdatessaan kerran kadulla: minä olen
kuullut, että sinä aiot naimisiin?...»
— Niin, kyllä; mitä sitten?
— Ah, Akim, Akim! Sinä et meille talonpoikaisille ole enään vertainen,
kuten sanotaan — eikä morsiamesikaan ole sinun vertaisesi...
— Missä suhteessa hän ei ole minun vertaiseni?
— Vaikkapa kaikissa, vastasi ukko ja samalla osotti Akimin partaa, jota
hän, morsiantaan miellyttääkseen oli ruvennut leikkaamaan, kokonaan ei
hän sitä hävittämään suostunut... Akim painoi katseensa maahan; mutta
ukko käännähti ympäri ja vaelsi tiehensä heiluttaen päätänsä.
Niin, monasti hän noita sanoja muisti, ähki Ja huokaili... Sentähden ei
kuitenkaan hänen rakkautensa hyvään vaimoonsa vähentynyt; hän ylpeili
vaimostaan — varsinkin kun vertaili häntä, sattumaisin tietysti,
toisiin vaimoihin tahi edelliseen vaimoonsa, johon hänet naittivat
kuudentoistavuotiaana. Hänen pieninkin hyväilynsä oli hänelle suuri
nautinto... Niinpä niin, ajatteli hän, tottuupahan ja taipuupahan aikaa
myöten... Sitäpaitsi Dunjasha käytti itsensä erittäin hyvin, eikä
kukaan voinut sanoa hänestä pahaa sanaa.
Sillä tavalla meni jokunen vuosi. Dunjasha, silminnähtävästi vihdoinkin
tottui osaansa. Mitä enemmän Akim vanheni, sitä enemmän häneen kiintyi
ja luotti häneen. Dunjashan toverittaret, jotka menivät miehelään,
kärsivät hätää ja puutetta tahi joutuivat huonon kohtelun alaisiksi...
Mutta Akim rikastui, aina vaan rikastui. Kaikessa hän menestyi, onni
häntä seurasi; yksi suru ainoastaan häntä painosti: lapsia hänelle ei
Jumala antanut. Dunjashalle jo karttui ikää, kaksikymmentäviisi vuotta;
kaikki rupesivat häntä jo kunnioittamaan Audotja Arefjevnan nimellä.
Täydelliseksi emännäksi hän ei kuitenkaan kehittynyt, mutta kotiaan hän
rakasti, huolehti sen tarpeista ja piti silmällä palkollisia... Tosin
hän kaiken tuon teki miten sattui, ei kiintynyt, kuten olisi pitänyt,
puhtauteen ja järjestykseen; sensijaan majatalon parhaassa huoneessa,
Akimin valokuvan vieressä, riippui hänen kuvansa, jonka hänen
tilauksestaan oli maalannut oman paikkakunnan maalari, piirikunnan
diakonin poika, öljyväreillä. — Hän oli siihen kuvattu päällään
Valkonen puku, keltanen shaali, kuudet suurhelmiset käädyt kaulalla,
pitkät korvarenkaat korvissa ja sormus kaikissa sormissa. — Tuntea
hänet siitä kyllä voi, vaikkakin maalari oli liiotellen käyttänyt
loistavia koruja ja punamaalla ja silmätkin maalasi harmaitten sijasta
mustat ja vieläpä hieman kierot... Akimin kuva ei häneltä ensinkään
onnistunut: se muodostui jotenkin synkäksi — à la Rembrand — niin,
että, joskus matkalainen menee luokse, katsoo ja poistuu hiljaa
mumisten, yhtä viisaana kuin alussakin. Pukeutumaan rupesi Audotja
hieman huolimattomasti; heitti jonkun ison huivin hartioilleen, mutta
hame sen alla sai miten kuten letkottaa: laiskuus hänet oli vallannut,
kaikki masentava, veltto ja unelias laiskuus, johonka venäläinen
ihminen yleensä on taipuvainen, varsinkin kun hänen olemassaolonsa on
turvattu...
Tuosta kaikesta huolimatta, Akimin ja hänen vaimonsa asiat luistivat
kerrassaan hyvin, he elelivät hiljaisesti ja kävivät mallikelpoisesta
avioparista. Mutta niin kuin orava, joka puhdistaa naamaansa samalla
hetkellä kun metsästäjä häntä tähtää, ei ihminenkään aavista tulevaa
kohtaloaan — vaan yhtäkkiä vajoaa siihen, niinkuin heikkoon jäähän.
Eräänä syksyinä iltana Akimin majataloon pysähtyi sekalaisen tavaran
kauppias. Useita sivuteitä hän matkusteli kahdella kuormavaljakolla,
Moskovasta Harkovaan; hän oli yksi niitä välittäjiä, joita
paikkakuntalaiset ja varsinkin heidän vaimonsa ja tyttärensä joskus
odottavat suuresti kärsimättöminä. Tämän jo hieman elähtäneen kauppiaan
seurassa oli kaksi kumppalia tahi, paremmin sanoen, kaksi palvelijaa
— toinen laiha, kalpea ja kyttyräselkä, toinen nuori, hyvännäköinen
kaunis nuorukainen tuossa kahdenkymmenen ijässä. He pyysivät itselleen
illallista, sen jälkeen istahtivat teelle; kauppias pyysi isäntäväenkin
kerallaan nauttimaan kupposen — isäntäväki ei kieltäytynyt. Kahden ukon
(Akimin ikä läheni jo viittäkymmentä kuutta vuotta) välillä syntyi
pian vilkas keskustelu; kauppias uteli paikallisasioita — eikä kukaan
Akimia paremmin olisi niitä voinut valaista; kyttyräselkänen palvelija
tuontuostakin käväsi katsomassa rattaita ja vihdoin paneutui makaamaan.
Audotja näin muodoin joutui seurustelemaan toisen palvelijan kanssa...
Hän istui tämän vieressä vaiteliaana, pääasiallisesti kuunnellen, mitä
hän puhui; nähtävästi hänen juttunsa häntä miellyttivät: hänen kasvonsa
tulivat eloisammiksi, puna leikitteli poskilla ja nauroikin hän usein
ja kernaasti. Nuori mies istui melkein liikkumattomana; kiharainen
päänsä käden varaan kumarrettuna, hän puhui hiljaa, korottamatta
ääntään ja kiirehtimättä; sensijaan hänen silmänsä, ei tosin suuret,
mutta sensijaan terävän kirkkaat ja siniset, ihan imeytyivät
Audotjaan; tämä ensin väisti niitten katsetta, mutta sittemmin itse
rupesi katsomaan nuorta miestä kasvoihin. Nuoren miehen kasvot olivat
tuoreet Ja tasaiset, niinkuin Krimin omenan; hän usein hymyili ja
leikitteli valkoisitta sormillaan untuvaisten viiksenaluillaan.
Hän esiintyi kauppiasmaisesti, mutta hyvin vapaasti ja ilmaisten
jonkunlaista itseluottamusta — ja aina katsoi häneen herkeämättömästi,
ujostelematta... Yht'äkkiä nuori mies siirtyi hieman lähemmäksi
Audotjaa ja muuttamatta vähääkään kasvojensa ilmettä, sanoi hänelle:
»Audotja Arefjevna, teitä armaampaa ei maailmassa ole ketään olemassa;
olisin valmis kuolemaan teidän tähtenne!»
Audotja hyrskähti raikuvaan nauruun.
— Mille sinä? — uteli häneltä Akim.
— Niin kun — he niin huvittavaa kertoivat, — vastasi Audotja ilman
suurempia vaikeuksia.
Vanha kauppias sekaantui puheeseen.
— Kyllähän se niin on; tuo Naum on aikamoinen lavertelija. Älkää te
häntä kuunnelko.
— Vielä mitä! käskisipä tässä heitä kuunnella, — vastasi Audotja ja
heilautti päätään.
— Niinpä niin, tietysti, — huomautti vanhus. — Mutta, kuitenkin, —
lisäsi hän laulavalla äänellä, — anteeksi pyydämme, kovin olemme
tyytyväiset, vaan onpa aika jo levolle... — Ja hän nousi.
— Hyvin tyytyväisiä olemme mekin, — virkkoi Akim ja myöskin nousi, —
teidän vierasvaraisuuteenne; siispä, hyvää yötä teille toivotamme.
Audotjuska nouseppas!
Audotja nousi, nähtävästi vastenmielisesti; hänen perässään nousi myös
Naum... ja kaikki erkanivat omille yöteloilleen.
Isäntäväki vetäytyi erikoiseen kammioon. Joka teki heille makuuhuoneen
virkaa. Heti vuoteelle käytyään, Akim vaipui uneen. Audotja sensijaan
ei saanut unta... Ensin hän lojui hiljaa, seinäänpäin kääntyneenä,
sitten rupesi heittelehtimään kuumalla höyhenpatjalla, väliin heittäen
pois, väliin vetäen ylleen peittoa... sitten vaipui keveään horrokseen.
Yhtäkkiä kajahti pihalta sointuva miehen ääni: mies lauloi jotain
venyvää, mutta ei surullista laulua, jonka sanoja ei voinut erottaa.
Audotja avasi silmänsä, kohosi kyynärpäillensä ja kuunteli... Laulu yhä
vaan jatkui... Sointuvasti kajahteli se syksyisessä ilmassa.
Akim myöskin kohotti päätään.
— Kuka siellä laulaa? — kysyi hän.
— En tiedä, — vastasi Audotja.
— Hyvin laulaa, — lisäsi Akim oltuaan hetkisen ääneti. — Hyvin.
Kuulehan, millainen voimakas ääni! Kyllä minäkin, aikoinani, lauloin, —
jatkoi hän, — ja hyvin lauloinkin, mutta sitte pilaantui ääneni. Mutta
tuolla on hyvä. Tiettävästi, nuorukainen laulaa. Naumiksi, eli kuinka,
häntä nimittävät, — Ja hän käännähti toiselle kylelle — huoahti ja
nukkui jälleen.
Pitkään aikaan ei vielä vaiennut ääni... Audotja yhä vaan kuunteli ja
kuunteli; vihdoin ääni yhtäkkiä omituisesti särkyi, sitten vielä kerran
soinnahti pitkään ja senjälkeen hiljaa häipyi. Audotja risti itsensä ja
painoi päänsä päänaluselle... Kului puoli tuntia... Hän kohosi ylös ja
rupesi hiljalleen nousemaan vuoteelta...
Mihin sinä vaimo? tiedusteli häneltä unenpöpperössä Akim, Audotja
pysähtyi.
— Pyhimyksen lamppua korjaamaan, — tokasi hän, — ei saa unta, mikähän
lienee...
— Rukoile sinä, — sopersi Akim, uudelleen nukahtaen.
Audotja meni pyhimyskuvan luokse ja ryhtyi korjaamaan lamppua, jolloin
sen vahingossa ihan kokonaan sammutti, palasi takaisin vuoteelle ja
heittäytyi makuulle. Kaikki hiljeni.
Seuraavana aamuna varhain kauppias lähti matkalle seuralaistensa
keralla. Audotja nukkui. Akim saatteli heitä puolisen virstaa, hänen
kun piti käväistä myllyllä. Mutta palatessaan kotiin, tapasi hän
vaimonsa jo täysissä pukimissa, eikä yksinään: hänen kerallaan oli
eilinen nuorukainen, Naum. He seisoivat pöydän vieressä akkunan luona
ja keskustelivat. Huomattuaan Akimin, poistui Audotja ääneti kamarista,
jotavastoin Naum selitti Akimille palanneensa noutamaan kauppiaan
rukkasia, jotka hän, mukamas oli unohtanut penkille, ja sitten poistui
hänkin.
Me nyt ilmoitamme lukijoillemme sen, minkä he jo ilmankin ovat
arvanneet. Audotja oli tavattomasti rakastunut Naumiin. Mitenkä se
saattoi niin pian tapahtua, on vaikea selittää; sitäkin vaikeampi,
kun siihen asti Audotja oli käyttäytynyt moitteettomasti huolimatta
lukuisista viettelyksistä ja tilaisuuksista aviovelvollisuuksiensa
laiminlyöntiin. Sentähden, kun hänen suhteensa Naumiin vihdoinkin tuli
tunnetuksi, monet naapurit juttelivatkin että Naum hänelle ensi-iltana
salaa oli teehen pistänyt rakkauspulveria (meillä yhä vieläkin lujasti
luotetaan sellaisen olemassaoloon) ja olihin tuo helposti nähtävissäkin
Audotjan olennosta, joka heti senjälkeen rupesi kuihtumaan.
Olipa miten tahansa, niin kaikessa tapauksessa ruvettiin Naumia
näkemään ylen usein Akimin talossa. Alussa hän saapui tuon entisen
kauppiaan keralla, vaan noin kolmen kuukauden kuluttua ilmaantui jo
yksinään, kaupiten omia tavaroitaan; sitten kertoi huhu, että hän on
asettunut erääseen lähimmistä, monilukuisista piirikaupungeista, jonka
jälkeen ei kulunut yhtään viikkoa, etteivät hänen lujatekoiset ja
maalatut rattaansa, kahden tanakan hevosen vetäminä, joita hän itse
ohjasi, olisi näyttäytyneet valtamaantiellä. Akimin ja hänen välillään
ei ilmennyt erikoista ystävyyttä, vaan ei vihaakaan saattanut huomata.
Akim ei juuri pannut hänelle suurtakaan huomioa; Akim piti häntä
yritteliäänä nuorukaisena, joka kulki omia teitään. Audotjan todellisia
tunteita ei hän aavistanut, joten edelleen luotti häneen täydellisesti,
Niin kului vielä kaksi vuotta.
<tb>
Kerran, eräänä kesäpäivänä, päivällisen edellä, tuossa kello
kahden paikkeilla, Lisaveta Prohorovna, joka näitten vuosien
kuluessa ikäänkuin huononi ja kellastui, huolimatta keinotekoisista
apukeinoista, kuten hieromisista ja maalaamisesta, — Lisaveta
Prohorovna, koiransa ja päivävarjonsa mukanaan, meni vilvoittelemaan
saksalaistyyliseen, puhtoiseen puutarhaansa. Keveästi kahisten
tärkätyssä hameessaan, asteli hän lyhyin askelin sannoitettua tietä,
joka kulki georgiinirivien välitse, kun yht'äkkiä hänet saavutti meidän
vanha tuttavamme Kirilovna, joka alamaisesti esitti, että joku B...n
kauppias haluaa häntä tavata varsin tärkeässä asiassa. Kirilovna nautti
emäntänsä suosiota (todellisuudessa se oli hän, joka hoiti Kuntzen
omaisuutta) ja joku aika sitten oli hän saanut luvan käyttää valkoista
päähinettä, joka hänen luiseville kasvonpiirteilleen antoi entistä
ankaramman ilmeen.
— Kauppias? — kysäsi herratar — Mitä hän tahtoo?
— En tiedä, mitä hän tarvitsee, vastasi Kirilovna nöyrällä äänellä: —
paitsi, nähtävästi, hän haluaisi teiltä jotain ostaa.
Lisaveta Prohorovna palasi takaisin sisälle, meni vastaanottosaliin,
istuutui tavalliselle paikalleen, katoksella varustettuun nojatuoliin,
jonka päällyssametti ihanasti välähteli, ja käski kutsumaan B...n
kauppiaan sisälle.
Astui Naum kamariin, kumarsi ja pysähtyi oven suuhun.
Minä kuulin, että te minulta jotain ostaa tahdotte? — alotti Lisaveta
Prohorovna, samalla itsekseen ajatellen: miten kaunis mies on tuo
kauppias.
— Aivan niin.
— No, mitä sitten?
— Etteköhän suvaitsisi myydä majataloanne?
— Mitä taloa?
— Sitä tuolla valtamaantien varrella, lyhyen matkan päässä täältä.
— Mutta se talohan ei ole minun. Se on Akimin oma.
— Kuinka, eikö teidän? Teidän maallannehan se on.
— Myönnettäköön, — maa on minun... minun nimelleni ostettu; mutta
rakennus on hänen.
— Niinpä vain. Mutta ettekö suvaitsisi sitä myydä minulle?
— Mitenkäs minä sen myyn?
— Katsokaas vaan, olisin hyvän hinnan siitä maksanut.
Lisaveta Prohorovna vaikeni.
— Todellakin, on kummallista, — alotti hän hetkisen kuluttua uudelleen:
— mitä te puhutte. Mutta mitä te oikein maksaisitte? — lisäsi hän ikään
kuin sivumennen. — Se tahtoo sanoa, etten sitä itseäni varten utele,
vaan Akimia.
— Kaikkine rakennuksineen ja oikeuksineen ja tietysti taloon kuuluvine
maineen, kaksituhatta ruplaa antaisimme.
— Kaksituhatta ruplaa? Sehän on vähän! — väitti Lisaveta Prohorovna.
— Tavallinen hinta.
— Mutta oletteko te jo Akimille puhunut?
— Miksi hänelle puhua? Talo on Teidän, jonka tähden minä myös teidän
kanssanne suvaitsen asiasta puhuakin.
— Mutta minähän teille ilmoitin... Todellakin on kummallista, ettette
minua ymmärrä!
— Miksikä en ymmärtäisi; ymmärrän kyllä. Lisaveta Prohorovna katsahti
Naumiin ja Naum vuorostaan Lisaveta Prohorovnaan.
— No, kuinka sitten teemme? — alotti Naum: — millainen on teidän
puoleltanne, niin sanoakseni, hinta?
— Minun puoleltani... — Lisaveta Prohorovna hermostuneesti liikahti
istuimellaan. — Ensiksikin, minä teille sanon, että kahdessa tuhannessa
on liian vähän, ja toiseksi...
— Satasen lisäämme, tehkää hyvin.
Lisaveta Prohorovna kohosi seisoalleen.
— Minä huomaan, te ette puhu mitään siitä mistä minä jo teille
mainitsin, etten minä sitä taloa voi myydä, enkä myy. En voi... se on,
en tahdo...
Naum hymähti ja vaikeni hetken.
— Miten vaan suvaitsette... — virkkoi hän vihdoin, hieman nytkäyttäen
olkapäitään:
Pyydän anteeksi. — Ja hän kumarsi sekä tarttui ovenkahvaan. Lisaveta
Prohorovna kääntyi jälleen.
— Sitäpaitsi, ettehän te vielä matkusta pois, — sanoi hän ja samalla
soitti kelloa; (viereisestä huoneesta ilmestyi Kirilovna). — Kirilovna,
käske tarjoamaan herra kauppiaalle teetä. Minä teidät vielä näen, —
lisäsi hän, keveästi nyökäyttäen päällään.
Naum vielä kerran kumarsi ja poistui yhdessä Kirilovnan kanssa.
Lisaveta Prohorovna kulki pari kertaa yli lattian ja sitten uudelleen
soitti. Tällä kertaa ilmestyi kasakka. Hän käski tämän kutsumaan
Kirilovnan. Muutaman hetken kuluttua saapuikin kutsuttu, hieman
narisuttaen uusia pukinnahkaisia puolikenkiään.
— Kuulitko sinä, — alotti Lisaveta Prohorovna hillitysti nauraen: —
mitä minulle tuo kauppias esitteli? Toden totta, hän on ihan hassu!
— En, en kuullut... Mitä sitten? — ja Kirilovna sai mustiin,
kalmukkimaisiin silmiinsä uteliaan ilmeen.
— Hän minulta Akimin talon tahtoo ostaa.
— Entäs sitten?
— Mutta mitenkäs se sopii... kuinka Akimin käy? Minä olen talon
Akimille antanut.
— Herra varjelkoon, teitä herratar kulta! Mitä te tuollaista
suvaitsette puhua? Eikö talo ole teidän? Emmekö me kaikki ole teidän,
kuinka? Ja kaikki, mitä me omistamme, — eikö kaikki ole teidän omaanne,
herrattareni?
— Mitä sinä nyt puhut, Kirilovna, herra paratkoon? — Lisaveta
Prohorovna veti patistisen nenäliinan esille ja hermostuneesti niisti
nenäänsä. — Akimhan tuon talon osti omilla rahoillaan.
— Omilla rahoillaan? Mistä hän nuo rahat otti? — Eikö hän niitä
koonnut teidän armostanne! Onhan hän, sitäpaitsi, jo niin kauvan
käyttänyt maata hyväkseen... Ja kaikki teidän armostanne. Te myös ehkä
ajattelette, ettei hänelle talon menetettyään jää rikkautta? Hän on
rikkaampi teitä, kautta Jumalan!
— Kaikki tuo on niin, tietysti; mutta sittekin, minä en voi... Mitenkä
minä tuon talon voisin myydä?
— Miksikäs ei myydä? — intti yhä Kirilovna. — Hyvä, että ostaja löytyi.
Sallitteko kysyä, paljonko hän teille tarjoaa?
— Kaksituhatta ruplaa, ylikin, — hillityllä äänellä kuiskasi Lisaveta
Prohorovna.
— Hän herrattareni, enemmän antaa, koska kaksituhatta heti ensi
sanoikseen tarjosi. Akimin kanssa te kyllä sitte sovitte; verosta
vapautatte, tahi jotenkin muutoin. — Hän vielä on oleva kiitollinenkin
teille.
— Tietysti, veroa pitää vähentää. Mutta ei, Kirilovna, mitenkä minä
sen möisin... Ja Lisaveta Prohorovna asteli edestakaisin kamarin
lattialla... — Ei, se ei sovi, se on mahdotonta... älä, ole niin hyvä,
sinä minulle siitä asiasta enää mitään puhu... tahi muutoin suutun...
Mutta, huolimatta asian johdosta liikutetun Lisaveta Prohorovnan
kiellosta, Kirilovna jatkoi puhetta, ja puolen tunnin kuluttua palasi
Naumin luokse, jonka oli jättänyt vierashuoneeseen teekeittiön ääreen.
— Mitä te minulle ilmoitatte, kunnioitettava neiti, — uteli Naum,
ovelasti heittäen tyhjäksi juomansa kupin kumoon alustalle.
— Ilmoitanhan vain, — vastasi Kirilovna: — menkää takaisin herrattaren
luokse; hän teitä odottaa.
— Tottelen, — virkkoi Naum, ja Kirilovnan perästä asteli hän
vastaanottohuoneeseen.
Ovi heidän jälkeensä sulkeutui... Mutta kun ovi vihdoin uudelleen
avautui ja Naum kumarrellen, selkä edellä, tuli siitä ulos, niin oli
asia sovittu; Akimin talo kuului hänelle; hän otti sen haltuunsa 2,800
ruplan hinnasta. Kauppa päätettiin valmistaa mahdollisimman pian;
Lisaveta Prohorovna sai sata ruplaa käsirahoiksi, mutta kaksi sataa
upposi Kirilovnalle kaupanvälittäjäisiksi. »Huokeasta ostin», tuumi
Naum, nousten rattailleen, »kiitos hyvän sattuman».
<tb>
Siihen samaan aikaan, jolloin herraskartanossa tapahtui meidän
kertomamme tekonen, Akim istui kotonaan yksin akkunan ääressä rahilla
Ja tyytymättömän näköisenä silitteli partaansa... Sanoimme aikaisemmin,
ettei hän käsittänyt vaimonsa todellista suhdetta Naumiin, huolimatta
hyvien ihmisten useista viittauksista siihen suuntaan, että olisi jo
aika hänen pitää asioista tiukempi huoli; tietysti, hän itse saattoi
joskus huomata, että hänen emäntänsä on jonkun aikaa esiintynyt
ikäänkuin ynseämpänä; mutta onhan tiettyä: nalssuku on niskoittelevaa
ja oikullista. Vielä silloinkin, kun hänelle täydellisesti selvisi,
että hänen kodissaan on jotain hullusti, hän vain kädellään
viittasi; ei haluttanut häntä, niin kuin sanotaan, kohottaa verhoa;
hyvänluontoisuus ei häneltä vuosien vieriessä vähentynyt, ja,
sitäpaitsi, laiskuuskin vaivasi. Mutta tänä päivänä ei hän oikein ollut
rauhallinen; edellisenä iltana hän oli ihan sattumalta kuullut tiellä
erään oman palvelijattarensa ja naapurin eukon välisen keskustelun...
Vaimo uteli palvelijattarelta, miksi Hän ei tullut heille pyhä iltana.
»Minä pesemään sinua odotin», sanoi eukko.
— Kyllähän minä jo olin tulossa, — vastasi palvelijatar: — mutta, mikä
onnettomuus! emäntääni törmäsin... niinkuin mihin ikään!
— Törmäsit... — kertasi eukko venyvällä äänellä, hieroen kädellään
poskeansa. Missä sinä piikasen! häneen sitte törmäsit?
— Tuolla papin hamppumaan takana. Emäntä, tiettävästi, oman Nauminsa
luokse hamppumaalle meni, mutta minun pimeässä oli mahdoton heitä
nähdä, herra tietäköön, ja niin suoraan päin heitä törmäsin.
— Törmäsit! taaskin kertasi eukko, No, ja entäs hän, äitiseni, Naumin
kanssa — seisoo?
— Seisoo — ei muuta. Naum seisoo ja hän seisoo. Nähtyään minut, sanoo:
mihin sinä tuolla lailla juokset? Meneppä takaisin kotiin. Ja niin minä
menin.
— Menit. — Eukko vaikeni. — No, Hyvästi, Fetinjusha, lisäsi hän sitten
ja pyrähti omalle tielleen.
Keskustelu tämä varsin epämiellyttävästi vaikutti Akimiin. Hänen
rakkautensa Audotjaan oli tietysti jo kylmentynyt, mutta, siitä
huolimatta, palvelijattaren sanat eivät häntä miellyttäneet.
Palvelijatar oli kumminkin sanonut totuuden. Itse asiassa, mainittuna
iltana Audotja kohtasi Naumin, joka odotteli hamppumaan korkean aidan
tielle luomassa pimeässä varjossa. Yökaste oli kostuttanut jokaisen
ruohonkorren; voimakas, melkein tukehduttava tuoksu täytti ilman. Kuu
juuri teki nousuaan, suurena ja keltaisena, tummien pilvimöhkäleitten
takaa. Naum kuuli kaukaa jo Audotjan kiireellisen astunnan ja meni
häntä vastaan. Hän saapui Naumin luokse ihan kalpeana kiireisestä
juoksusta; kuu paistoi suoraan hänen kasvoihinsa.
— No, mitä, toitko? — kysyi Naum terävästi häneltä.
— Toinhan minä, kyllä toin, vastasi Hän epävarmalla äänellä. — Mutta,
mitähän, Naum Ivanitsh...?
— Anna tänne, kun Herran toit, keskeytti hänet Naum ja ojensi kätensä...
Audotja veti poveltaan esille jonkunlaisen käärön. Naum heti sieppasi
sen ja pisti taskuunsa.
— Naum Ivanitsh, lausui Audotja tuskallisella äänenä, kiinnittäen
häneen paljon merkitsevän katseensa... — Ah, Naum Ivanitsh, kadotan
minä sinun tähtesi sieluni...
Juuri silloin ilmestyi heidän luokseen palvelijatar.
Siis, Akim istuu rahilla tyytymättömänä sivellen partaansa. Audotja
tuon tuostakin pistäytyi kamarissa, jonka jälkeen taas poistui. Akim
ääneti seurasi häntä katseillaan. Vihdoin Audotja tuli vielä kerran
sisälle, sieppasi piirongin päältä liivinsä, harppasi jo kynnyksen yli,
silloin Akim ei enää voinut itseään hillitä, vaan lausui ikäänkuin
itsekseen:
— Ihmettelen minä, alotti hän, mitähän kaikki eukot aina oikein
liehakoivat? Istua, tällä lailla, niinkuin paikallaan, sitä älä heiltä
vaadi; Se ei ole heidän tehtävänsä. Mutta sen sijaan, johonkin juosta,
joko aamulla tahi illalla, sitä he rakastavat. — Niinpä vainen.
Audotja kuunteli miehensä puheen loppuun, muuttamatta asentoaan;
ainoastaan »illalla» sanan kohdalla hieman liikahutti päätään ja kävi
tarkkaavammaksi.
— Kun sinä, Semenitsh, vastasi hän, vihdoin, katkerasti —, rupeat
jaarittelemaan, niin siinä sitte...
Hän heilautti kädellään ja poistui, paiskaten oven perässään
kiinni. Audotja, nähtävästi, ei liian korkeaksi arvioinut Akimin
kaunopuheisuutta, joten saattoi tapahtua, iltasin, jolloin Akim ryhtyi
matkustajien keralla järkeilemään tahi rupesi kertoilemaan jotain, muka
huvittavaa, niin hän kuunteli välinpitämättömänä tahi poistui. Akim
katsahti sulkeutuneeseen oveen... »kun rupeat jaarittelemaan», toisti
hän Audotjan sanoja puoliääneen... »Taitaapa ollakin vika siinä, että
minä olen liian vähän jaaritellut sinun kanssasi»... Ja hän nousi ylös
miettiväisenä, ja löi nyrkillä otsaansa...
Muutamia päiviä kului tämän jälkeen hyvin kummallisella tavalla.
Akim yhä vaan katseli vaimoansa, ikäänkuin valmistautuisi hänelle
jotain sanomaan; Audotja vuorostaan, omalta puoleltaan, seurasi
Akimia epäluuloisin silmäyksin; sen lisäksi, he molemmat pakollisesti
vaikenivat; tämän vaitiolon joskus rikkoi ainoastaan joku katkera
huomautus, joita Akim heitti, joko emännän velvollisuuksien
laiminlyönnin johdosta tahi naisista yleensä; Audotja, suurimmaksi
osaksi, ei vastannut hänelle sanaakaan. Kuitenkin, huolimatta kaikesta
Akimin hyväluontoisesta heikkoudesta, hänen ja Audotjan välillä
välttämättömästi olisi seurannut ratkaiseva selvitys, ellei olisi
sattunut erästä tapausta, jonka perästä kaikki selitykset olivat
hyödyttömiä.
Se sattui seuraavasti. Eräänä aamuna Akim vaimonsa keralla oli juuri
rupeamassa päivälliselle (matkustajia ei majatalossa kesäkiireitten
tähden ollut yhtään), kun yhtäkkiä kärryjen jyrinä kuului tieltä ja ne
vihdoin pysähtyivät portaiden eteen. Akim vilkasi ikkunasta, rypisti
kulmiansa ja painoi katseensa maahan. Kärryiltä, kiirehtimättä,
laskeutui Naum. Audotja ei häntä huomannut, mutta kun hänen äänensä
kajahti portailla, niin lusikka hieman värähti hänen kädessään. Naum
käski rengin sijoittamaan hevosen katokseen. Vihdoin ovi lensi auki ja
hän astui sisälle.
— Terve, lausui hän, ja paljasti päänsä.
— Terve, kertasi hampaittensa välistä Akim. — Mistä Jumala tuopi?
— Naapuristosta, vastasi hän, ja istuutui rahille. — Minä tulen
herrattaren luota.
— Vai herrattaren, virkkoi Akim, yhä istuen paikoillaan. — Asioilta,
vai kuinka?
— Niin, asioilta. Audotja Arefjevna, hyvää päivää teille toivotamme.
— Hyvää päivää, Naum Ivanitsh, vastasi hän.
Kaikki hetkeksi vaikenivat.
— Mitä tuo on teillä, jotain soppaa, tietääkseni, alotti Naum...
— Niin, soppaa, vastasi Akim, ja yhtäkkiä kalpeni, — mutta ei sinua
varten!
Naum katsahti kummastuneena Akimiin.
— Miksikä ei minua varten?
— Niin vaan, ettei se ole sinua varten. Akimin silmät leimahtivat ja
hän iski nyrkillä pöytään. — Minulla kodissani ei mitään ole sinua
varten, kuuletko?
— Mitä sinä, Semenitsh, mitä sinä? Mikä sinua vaivaa?
— Minua ei vaivaa mikään, mutta _sinä_ olet minulle vastenmielinen,
Naum Ivanovitsh, siinä kaikki. — Akim nousi, ja hänen koko ruumiinsa
vapisi. — Kovin usein rupesit minun luonani maleksimaan, tiedä se.
Naum myöskin nousi.
— Mutta, sinähän, veliseni olet menettänyt järkesi, — tokaisi Naum
hymähtäen. — Audotja Arefjevna, mikä häntä vaivaa?
— Minä Sinulle sanon, — kiljasi värisevällä äänellä Akim: — mene pois
täältä, kuuletko... mikä Audotja Arefjevna sinulle täällä on... minä
sinulle sanon, kuuletko, mene tiehesi!
— Mitä sinä minulle tuollaista puhut? — kysyi merkitsevällä
äänenpainolla Naum.
— Mene matkoihisi täältä; kas siinä, mitä sinulle sanon. Tuossa jumala,
mutta tuossa kynnys... ymmärrätkö? tahi muutoin käypi huonosti!
Naum astahti lähemmäksi Akimia.
— Herran tähden, älkää tapelko, rakkaani, — sekaantui nyt puheeseen
Audotja, joka siihen asti oli istunut liikahtamatta pöydän vieressä...
Naum katsahti häneen.
— Älkää peljätkö, Audotja Arefjevna, minkä tähden tapella. Kuulehan,
veliseni, — jatkoi hän Akimin puoleen kääntyen: — kylläpä sinä kiljut.
Todellakin. Mokomalla tavalla! Onko ennen kuultu sellaista tapausta,
että vieraasta talosta pois ajaa toista, — lisäsi Naum, hitaasti ja
väliin keskeyttäen: — ja vielä isännän itsensä?
— Miten niin vieraasta talosta? — ärähteli Akim. — Minkälaista isäntää?
— Vaikkapa vaan minunlaiseni.
Ja Naum siristi merkitsevästi silmiään sekä paljasti valkoiset
hampaansa.
— Kuinka, sinun? Enkö minä sitten ole isäntä?
— No, kylläpä olet älytön, veliseni. — Sanotaan sinulle: minä olen
isäntä.
Akimin silmät revähtivät selkiselälleen hämmästyksestä.
— Mitä sinä sellaista valehtelet, ikäänkuin olisit liiakseen syönyt! —
virkkoi hän vihdoin. — Mikä hiton isäntä sinä täällä olet?
— Koska ei näy puheesta paranevan, — huudahti nyt kärsimättömästi
Naum, — niin katso tätä! Näetkö tämän paperin, — lisäsi hän, siepaten
taskustaan neljään osaan taitetun, virallisella leimalla varustetun
paperin: — näetkö? Tämä on kauppakirja, ymmärrätkö, sekä sinun maasi
päälle että talosi; minä ne ostin herrattarelta, niin, Lisaveta
Prohorovnalta ostin; eilen B...ssa kauppakirjan vahvistimme. Isäntä
täällä siis kaiken todennäköisyyden mukaan, olen minä, etkä sinä.
Tänään jo saat panna tavarasi kasaan, — lisäsi hän, pannen paperin
takaisin taskuunsa: — ja huomenna älköön enää jälkeäkään sinusta täällä
näkykö; kuuletko?
Akim seisoi kuin ukkosen lyömänä.
— Ryöväri, — örisi vihdoin Akim: — ryöväri... Hei, Fedjka, Mitjka,
vaimo, vaimo, ottakaa hänet kiinni, ottakaa — pitäkää häntä!
Hän kokonaan hämmentyi.
— Katso eteesi, äijä, — varoitti uhkaavasti Naum: — Katso äijä, älä
hulluttele!