Eräänä kevät-aamuna, vuonna seitsemäntoista sataa yhdeksänkymmentä
kahdeksan, jätti Chalon-sur-Marnen ja Parisin välillä kulkevat yleiset
postivaunut yhden matkustajistaan ensimmäiseen pysäyspaikkaan
Meaux'sta. Matkustaja, joka oli vanha mies, läksi, hetken katseltuaan
miettiväisesti ympärilleen, pieneen ravintolaan, joka oli postihuoneen
vastapäätä, ja jonka nimenä oli "Kirjo-hepo", ja emäntänä leski Duval
vaimo, jota syystä kehuttiin puheliaimmaksi akaksi ja parhaimmaksi
hanhenpaistin valmistajaksi koko paikkakunnassa.
Vaikka matkustaja ei herättänyt suurta huomiota tiellä vetelehtivien
kylän laiskurien silmissä, ja vaikka leski Duval tervehti häntä aivan
välinpitämättömästi, ei hän sentään ollut niin tavallinen ja
jokapäiväinen vieras kuin nämä maalaiset näyttivät luulevan. Oli
ollut sekin aika, jolloin tuolle hiljaiselle, vanhanpuoleiselle,
vaatimattomalle virvoituksen pyytäjälle "Kirjo-hevossa" oli uskottu
Hirmuhallituksen syvimpiä salaisuuksia, ja jolla oli oikeus millä
hetkellä ja minä aikana tahansa käydä itse Maksimilian Robespierren
puheilla. Leski Duval ja nuo laiskoittelijat postihuoneen edustalla
olisivat todellakin hämmästyneet, jos joku asiantunteva henkilö
pääkaupungista olisi ollut läsnä heille kertomassa että tuo
nöyrännäköinen vanha matkustaja, kuluneella matkalaukulla, oli eräs
Parisin Salapoliisiviraston entisiä pää-asioitsijoita.
Neljättä vuotta oli kulunut siitä kun Lomaque viimeisen kerran oli
ollut Hirmuhallituksen virallisissa toimissa. Hänen hartiansa olivat
käyneet enemmän kyyryyn, ja hänen tukkansa oli kaikki lähtenyt, paitse
sivuilta ja takaa. Muutamissa muissa suhteissa näytti kuitenkin enenevä
ikä parantaneen enemmän kuin pahentaneen hänen ulkonäköänsä. Hänen
poskensa näyttivät terveemmiltä, hänen katsantonsa iloisemmalta, hänen
silmänsä kirkkaammilta kuin olivat koskaan ennen näyttäneet. Hän astui
myös ripeämmin kuin entisinä aikoina poliisivirassa; ja hänen pukunsa,
jos kohta se ei näyttänyt varakkaan miehen puvulta, oli kumminkin
puhtaampi ja paremmin pidelty kuin ennen aikaan hänen ollessaan
valtiollisessa palveluksessa Parisissa.
Hän istuutui yksin ravintolan vierashuoneesen ja emännän lähdettyä
noutamaan puolta putellia viiniä, jota hän pyysi, vietti hän aikaansa
tarkastamalla likaista vanhaa korttia, jonka hän veti esille
paperijoukosta taskukirjastaan, ja johon oli kirjoitettu seuraavat
sanat: -- "Kun rauhattomuuden ajat ovat ohitse, älkää unhottako niitä,
jotka muistavat teitä ikuisella kiitollisuudella. Pysähtykää
ensimmäiseen posti-asemaan Meaux'sta, Parisiin vievän valtamaantien
varrella, ja kysykää ravintolassa kansalaista Maurice, jos vielä
tahdotte nähdä meitä tahi kuulla meistä".
"Pyydän anteeksi kysymistäni", sanoi Lomaque, pistäen kortin taskuunsa,
kun leski Duval toi sisään viiniä, "voitteko sanoa minulle asuuko
täällä jossakin läheisyydessä eräs henkilö nimeltä Maurice?"
"Josko minä voin sanoa?" kertoi lyhyt lylleröinen leski. "Tietysti minä
voin! Kansalainen Maurice, ja hänen rakastettava sisarensa -- jota ei
saa unhottaa sen tähden, ett'ette te muistaneet mainita häntä, -- asuu
kymmenen minuutin matkan päässä minun talostani. Viehättävä asunto,
viehättävällä paikalla, ja kaksi mitä viehättävintä asukasta -- niin
hiljainen, niin syrjäinen ja niin erinomaisen tuottava paikka. Minä
toimitan heille kaikkea, -- lintuja, munia, leipää, voita, kasvaksia
(ei ne sentään syö mitään laatua paljon), viiniä (jota eivät juo
puoliakaan siitä mikä olisi heille terveellistä); lyhyesti sanottu,
minä muonitan tuota pikku erakkomajaa, ja rakastan noita kahta
herttaista erakkoa kaikesta sydämestäni. Oih! heillä on ollut
murheensa, ihmisparoilla, etenkin sisarella, vaikka ne eivät koskaan
puhu niistä. Kun ensin tulivat asumaan tänne meidän naapuristoomme --"
"Pyydän anteeksi, kansalainen, vaan jos te tahtoisitte ainoastaan olla
niin hyvä ja neuvoisitte minua --"
"Josta on kolme -- ei, neljä -- ei, kolme ja puoli vuotta aikaa --
lyhyesti, juuri sen jälkeen kun tuo mies Saatana Robespierre oli tullut
päätä lyhemmäksi (aivan sopivata hänelle), niin minä sanoin miehelleni
(joka teki loppuansa silloin miesparka!) 'Hän kuolee' -- tarkoittaen
naista. Hän ei kuitenkaan kuollut. Lintuni, munani, leipäni, voini,
kasvakseni, ja viinini, auttoivat häntä taudin läpi -- yhteydessä aina
kansalaisen Mauricen hellän hoidon kanssa. Niin! niin! Olkaamme
tunnokkaat tunnustamaan ansiota, kun semmoinen on paikallaan; älkäämme
koskaan unhoittako että kansalainen Maurice auttoi paljon viehättävän
sairaan parantumista samoin kuin ruokavarat ja juomat Kirjavasta
Hevosesta. Siinä se nyt on, mitä kauniin pikku nainen mitä kauniimmassa
pikku majassa --"
"Missä? Tahdotteko olla niin hyvä että sanotte minulle missä?"
"Ja erinomaisen terveenä, paitsi silloin tällöin kun häntä kohtaa
suonenvedontapaiset taudinpuuskat, jotka sanottavasti, niin minä
ainakin luulen, ovat seurauksia kauheasta säikähtymisestä -- hyvin
todennäköistä tuona kirottuna Hirmun aikana, ennenkuin tulivat
Parisista -- te ette juo, kunnon mies! Miksi ette juo? -- Hyvin, hyvin
kaunis kalvakkalaatuisia ollakseen; vartalo ehkä liian laiha -- antakaa
minun kaataa lasiinne -- mutta enkeli hyväluontoisuudessa, ja oikein on
liikuttavaa nähdä miten hän on kiintynyt kansalaiseen Maurice --"
"Kansalaiseni, emäntäni! tahdotteko, tahi ettekö tahdo sanoa minulle
missä ne asuvat?"
"Te hupsu mies! miks'ette kysyneet sitä ennen, jos tahdoitte sitä
tietää? Lopettakaa viininne ja tulkaa tänne ovelle. Tässä rahoistanne
takaisin ja kiitoksia käynnistinne vaikk'ette ottaneet paljoa. Tulkaa
tänne ovelle, sanon minä, älkääkä keskeyttäkö minua! Te olette vanha
mies -- voitteko nähdä kahdenkymmenen sylen päähän? -- Vai niin, te
voitte! Älkää närkästykö, -- se ei koskaan tee kenellekään hyvää. No
katsokaa nyt taaksepäin, tietä pitkin, jonne minä osoitan. Te näette
suuren kivikasan? Hyvä. Kiviläjän toisella puolella on pikku ura, -- te
ette voi sitä nähdä, vaan voittehan te pitää muistissa, mitä minä
teille sanon? Hyvä. Te kuljette polkua myöten kunnes tulette erään
joen rannalle; joen vartta pitkin kunnes tulette muutamaan siltaan;
toista jokivartta sitten (kuljettuanne sillan yli) kunnes tulette
vanhan vesimyllyn luo -- oikein kallisarvoinen vesimylly! kuuluisa
peninkulmien päässä ylt'ympäri; taideniekkoja kaikista maailman ääristä
tulee alinomaa sitä piirustamaan! Oh! miten olette käyneet hätäiseksi
taas! Te ette malta odottaa? Kärsimätön vanha mies, minkälaista elämää
teidän vaimonne mahtaa saada kärsiä, jos teillä on semmoinen! Muistakaa
siltaa! Voi, teidän vaimoparkaanne ja lapsianne, minä säälin heitä --
teidän tyttäriänne erittäin. Pst! pst! muistakaa siltaa, hätäinen vanha
mies, muistakaa siltaa!"
Astuen niin pian kuin saattoi, päästäkseen kuulemasta leski Duvalin
kielen pieksäntää, kääntyi Lomaque kivikasan kohdalla polulle, joka
erosi valtamaantieltä, kulki yli joen ja tuli vanhalle vesimyllylle.
Aivan lähellä sitä oli asuinhuone, -- puinen koruton rakennus, pikku
puutarha edessä. Lomaquen tarkat silmät huomasivat kukkaislavojen
luonnikasta järjestystä ja akkunavaatetten hienoa vaikeutta
huonolasisten pienten ikkunain takana. "Tämä mahtaa olla paikka", sanoi
hän itsekseen, koputtaessaan ovea kepillään. "Minä voin nähdä hänen
kättensä jälkiä ennenkuin astuin yli kynnyksen".
Ovi avattiin. "Pyydän anteeksi, tokkohan kansalainen Maurice --?" alkoi
Lomaque ensihetkellä kun ei selvään nähnyt pimeässä pienessä
etehisessä.
Ennenkuin hän ennätti sanoa enempää, oli hänen käteensä tartuttu, hänen
matkalaukkunsa poisotettu, ja hyvin tuttu ääni huusi: "Tervetullut!
tuhatta, tuhatta kertaa tervetullut, viimeinkin! Kansalainen Maurice ei
ole kotona; vaan Louis Trudaine rupeaa hänen sijaisekseen, ja on
iloissaan, ihastuksissaan, nähdessään vielä kerran parhaimman ja
kalliimman ystävänsä!"
"Minä tuskin teidät tunsin jälleen. Miten olette muuttunut
paremmannäköiseksi!" huusi Lomaque heidän tultuaan asunnon
vierashuoneesen.
"Muistakaa että te näette minun pitkän ajan oltuani tuskista vapaana.
Sen jälkeen kun tänne muutin asumaan, olen mennyt levolle iltasilla
enkä ole peljännyt aamusilla", vastasi Trudaine. Hän meni ulos
etehiseen puhuessaan, ja huusi portailta: "Rosa, Rosa! tule tänne!
Se ystävä, jota hartaimmin olet toivonut saavasi tavata, on
viimeinkin tullut". Hän totteli kehoitusta heti. Hänen tervehdyksensä
suora ystävällinen sydämellisyys, hänen vakaa päätöksensä,
ensimmäisten kysymysten vaihduttua, auttaa vierasta ottamaan päältään
päällysnuttuansa omalla kädellään, hämmenti ja miellytti Lomaquea niin
että hän tuskin tiesi mihin kääntyä, mitä sanoa.
"Tämä panee enemmän koetukselle, hauskalla tavalla, yksinäistä vanhaa
miestä kuin minä" -- hän oli lisätä: "kuin tuo kahvikupin varina
pitämisen odottamaton kohteliaisuus, vuosia takaperin"; vaan muistaen
mitä muistoja tuokin vähäpätöinen seikka voisi herättää, pysähytti hän
itseään.
"Enemmän koetukselle kuin mikä?" kysyi Rosa, taluttaessaan häntä tuolin
luo.
"Ah! minä unhotin, vanhuuden tylsyys jo minua vaivaa!" vastasi hän
hiukan hämillään. "Minä en ole tottunut juuri äskettäin iloon nähdä
teidän herttaisia kasvojanne taas".
Oli todellakin hupaista katsella näitä kasvoja nyt niiden aikojen
perästä, joina Lomaque viimeksi oli ne nähnyt. Vanha kolmen vuoden
levollisuus ei ollut Rosalle voinut tuoda jälleen tuota nuoruuden
suloutta, jonka hän iäksi päiväksi oli kadottanut Hirmun aikana, ei se
kuitenkaan ollut menojaan mennyt jättämättä hyviä jälkiä parantavasta
vaikutuksestaan. Vaikka hänen poskensa eivät olleet saaneet takaisin
nuoruuden pulskeuttaan, että hänen ihonsa nuoruuden hienouttaan, olivat
hänen silmänsä kuitenkin saaneet jälleen paljon entistä sulouttaan, ja
hänen katsantonsa kaiken entisen miellyttävän herttaisuutensa. Mitä oli
jäänyt salaista murheellisuutta hänen kasvoihinsa, ja osoittuvaa
hiljaisuutta hänen käytökseensä, oli jäänyt vahingotta ja vienosti,
enemmän osoittamaan mitä kerran oli ollut, kuin mitä nyt oli.
Näytti kuitenkin siltä kuin jotain menneitten aikojen levottomuutta ja
tuskaa olisi palannut hetkeksi heidän kasvoihinsa, kun Trudaine,
kaikkien istuuduttua, katsoi tutkivasti Lomaqueen ja kysyi: "Tuotteko
mitään uutisia Parisista?"
"En mitään", vastasi hän; "vaan erinomaisia uutisia sen sijaan
Rouenista. Minä olen kuullut, sattumalta, isäntäni kautta, jonka
palveluksessa olen ollut siitä lähtien kuin me erosimme, teidän vanhan
huoneenne virran rannalla olevan vuokrattavana taas".
Rosa syöksähti tuoliltaan. "Oi, Louis, jos me saisimme asua siinä vielä
kerran! Minun kukkaistarhani?" jatkoi hän kääntyen Lomaqueen.
"Viimeinen asukas on hoitanut kaikki-tyyni", vastasi hän.
"Ja laboratorio?" lisäsi veli.
"Jätetty paikoilleen", sanoi Lomaque. "Tässä on kirje, jossa kaikki
erityiset seikat ovat tarkkaan lueteltuina. Te voitte luottaa siihen,
sillä kirje on sen henkilön kirjoittama, jonka toimena on huoneen
vuokraaminen".
Trudaine tutki kirjettä tarkkaan.
"Hinta ei käy yli meidän varain", sanoi hän. Kolmevuotisen
säästäväisyyden perästä täällä, kannattaa meidän antaa jotakin suuresta
hauskuudesta".
"Oi mikä onnen päivä se tulee olemaan kun me tulemme kotiimme taas!"
huusi Rosa. "Olkaa niin hyvä, kirjoittakaa ystävällenne heti", lisäsi
hän, puhuen Lomaquelle, "ja ilmoittakaa meidän ottavamme huoneen,
ennenkuin joku toinen ennättää meidän edellä!"
Lomaque nyykäytti päätään; ja taitettuaan kirjettä tavankäyvästi
entiseen viralliseen muotoonsa, kirjoitti hän muistutuksen sen laitaan
vanhaan viralliseen tapaansa. Trudaine huomasi tämän ja tunsi sen
muistuttavan menneitä murheen ja kauhun aikoja. Hänen kasvonsa kävivät
taas totisiksi, sanoessaan Lomaquelle: "Onko nämät hyvät uutiset
todellakin kaikki mitä teillä on tärkeätä meille kerrottavaa?"
Lomaque mietti epäillen ja väänsihe tuolillaan. "Mitä muuta uutta
minulla on, se ei pahene jos vähän odottavatkin", hän vastasi. "Minä
mielelläni tekisin ensin muutamia kysymyksiä sisarenne ja teidän
suhteista. Te ette paheksu että minä palajan vähäksi hetkeksi niihin
aikoihin, jolloin viimeksi toisiamme kohtasimme?"
Hän käänsi itsensä tällä kysymyksellä Rosaan, joka vastasi kieltävästi;
vaan hänen äänensä näytti muuttuvan lausuessaan tuon yhden sanankin
"Emme". Hän käänsi kasvonsa toisaanne puhuessaan; ja Lomaque huomasi
hänen kätensä vapisevan kun hän otti jonkun työn lähellä olevalta
pöydältä, ja äkkiä ryhtyi siihen.
"Me puhumme niin vähän kuin mahdollista niistä ajoista", sanoi
Trudaine, katsoen tarkoittavaisesti sisareensa; "vaan meillä on
muutamia asioita teiltä kysyttävänä, vuorostamme; niin että niistä
ajoista puhuminen tällä kertaa on välttämätön. Teidän äkillinen
katoamisenne tuon kauhean vaarallisen ajan ratkaisevana hetkenä ei ole
tullut meille täydellisesti selitetyksi. Tuo pikku ilmoitus, minkä
jätitte, auttoi meitä arvaamaan mitä oli tapahtunut, enemmän kuin sitä
ymmärtämään".
"Minä voin sen helposti selittää nyt", vastasi Lomaque.
"Hirmuhallituksen äkillinen kukistus, joka oli pelastusta teille, oli
perikatoa minulle. Uusi tasavaltainen hallitus oli anteeksiannon
hallitus muille paitsi Robespierren hännälle, niin puheenpartena
silloin oli. Jokaista miestä, joka oli ollut niin jumalaton tahi niin
onneton että oli sekaantunut, vähimmässäkään määrässä, hirmuhallinnon
koneistoon, uhattiin, ja oikeudella, Robespierren kohtalolla. Minä,
muitten kanssa, jouduin tämän kuoleman-uhkauksen alaiseksi. Minä
ansaitsin kuolla ja olisin nöyrästi käynyt mestattavaksi, vaan teidän
tauttanne. Yleisten asiain menosuunnasta minä tiesin teidän tulevan
vapautetuiksi; ja vaikka teidän pelastuksenne oli sattumusten
aikaansaama, oli minullakin ulkonaisesti osa siinä työssä, tehdessäni
sen mahdolliseksi; ja minussa heräsi halu saada teitä molempia nähdä
taas vapaana omilla silmilläni -- itsekkäinen mielihalu nähdä teitä
elävänä, hengittävänä, todellisena todistuksena sydämeni ainoasta
hyvästä herätyksestä, johon voin tyytyväisyydellä katsella. Tämä toivo
herätti minussa uutta halua elämään. Minä päätin paeta kuolemaa, jos
vaan olisi mahdollista. Kymmenen päivää olin piiloitettuna Parisissa.
Minun sitten onnistui päästä Parisista, ja matkustaa onnellisesti
Sveitsiin, josta minun tulee kiittää muutamia jäännöksiä niistä
tiedoista, joita kokemuksen kautta olin saanut, palvellessani
salapoliisivirastossa. Loppu kertomuksestani on niin lyhyt ja niin pian
kerrottu, että voin sen samalla kertoa. Ainoa sukulainen, jonka tiesin
olevan elossa, oli eräs minun serkkuni (jota en ollut koskaan ennen
nähnyt), joka oli silkkikauppiaana Bernissä. Minä tunkeusin tämän
miehen armolle. Hän huomasi minun asioitsemiskykyni ja että minä siis
voin olla hyödyllinen hänelle ja hän otti minut luokseen. Minä toimitin
mitä hänen vaan teki mieli minulle määrätä tehtäväksi; matkustin hänen
asioissaan Sveitsissä; ansaitsin hänen luottamustaan, ja saavutinkin
sen. Vasta pari kuukautta takaperin minä erosin hänestä; jätin
palvelukseni ainoastaan ruvetakseni, isäntäni omasta kehoituksesta,
hänen poikansa asioitsijaksi, joka myöskin oli silkkikauppiaana,
Chalon-sur-Marnen kaupungissa. Tämän kauppiaan konttorissa olen minä
kirjeenvaihtajana; ja pääsin teitä katsomaan nyt ainoastaan siten, että
otin lähteäkseni erästä isäntäni asiaa toimittamaan Parisiin. Se on
kovaa työtä minun ikäiselleni, kärsittyäni niin paljon maailmassa --
vaan minun kova työni on viatonta työtä. Minun ei ole tarvis kumartaa
joka pennin edestä, jonka pistän taskuuni -- en ole velvoitettu
ilmiantamaan, viekoittelemaan, vainustelemaan toisia ihmisiä
tapettaviksi, ansaitakseni leipäni ja kootakseni siksi rahaa että
kunnialla pääsen hautaan. Minä olen lopettamaisillani huonoa, halpaa
elämää viattomasti viimeinkin. Se on vähäinen asia, vaan se on
kuitenkin jotakin -- ja sekin tyydyttää miestä tällä iällä. Minä olen
onnellisempi kuin ennen, tahi, vähintäin, vähemmin häpeissäni
katsoessani semmoisten ihmisten silmiin kuin te olette".
"Hush! hush!" keskeytti Rosa, pannen kätensä hänen käsivarrelleen.
"Minä en voi sallia teidän puhua itsestänne tuolla tavoin, en edes
piloilla".
"Minä puhuin totisesti", vastasi Lomaque tyyneesti; "vaan minä en tahdo
vaivata teitä enää sanallakaan minusta itsestäni. Minun historiani on
kerrottu".
"Kokonaan?" kysyi Trudaine. Hän katsoi tutkivaisesti, melkein
epäileväisesti, Lomaqueen, kysyessään. "Kokonaisuudessaan?" toisti hän.
"Teidän kertomuksenne on lyhyt, todellakin, hyvä ystäväni. Ehkä olette
unhottanut jotakin siitä?"
Taas Lomaque väänsihe tuolillaan mietteissä.
"Eikös ole vähän kovaa vanhan miehen kärsiä, kun häneltä aina vaan
kysytään, eikä koskaan vastata yhteenkään hänen kysymykseensä?" sanoi
hän Rosalle, hyvin iloisena käytöksessään, vaan katsannoltaan vähän
levotonna.
"Hän ei tahdo puhua, ennenkuin olemme kahden", ajatteli Trudaine.
"Parasta on häntä tyydytellä".
"No, no", sanoi hän ääneen, "ei nurkua. Minä myönnän teidän vuoronne
olevan nyt kuulla meidän kertomuksemme; ja tahdon koettaa parastani
teitä tyydyttääkseni. Vaan ennenkuin aloitan", lisäsi hän, kääntyen
sisareensa, "tahdon huomauttaa, Rosa, että jos sinulla on
talousaskareita toimitettavana tuolla ylhäällä --"
"Minä tiedän mitä tarkoitat", keskeytti Rosa, ottaen äkkiä käsiinsä
työnsä, jonka oli antanut pudota syliinsä; "vaan minä olen vahvempi
kuin luulet; minä voin kuunnella pahinta, mitä voit kertoa, aivan
tyynesti. Kerro vaan, Louis; pyydän, puhu vaan -- minä voin aivan hyvin
jäädä teitä kuulemaan".
"Te tiedätte mitä me kärsimme odotus-aikamme ensimmäisinä päivinä, sen
perästä kun kepposenne oli onnistunut", sanoi Trudaine, kääntyen
Lomaqueen. "Oli, luullakseni, saman päivän iltana, jona me olimme
viimeisen kerran nähneet teidät St. Lazaressa, kun sekavia huhuja
lähestyvästä vallankumouksesta Parisissa ensin alkoi tunkea
vankihuoneemme muurien läpi. Lähinnä seuraavina päivinä osoittivat
vartijaimme kasvot tarpeeksi että nämä huhut puhuivat totta, ja että
Maltteellinen puolue todellakin uhkasi kumota Hirmuhallitusta.
Meillä tuskin oli aikaa toivoa mitään tästä siunatusta muutoksesta,
ennenkuin tuo kauhea uutinen Robespierren onnistumattomasta
itsemurhan-yrityksestä, sitten hänen tuomiostaan ja mestauksestansa,
saapui meille. Vankeushuoneessa syntynyttä hämmennystä tuskin voinee
kuvata. Tutkitut ja tutkimattomat vangit olivat kaikki yhdessä.
Robespierren vangitsemispäivästä lähtien ei mitään käskyjä tullut
virkakunnille, ei kuolemanluetteloa vankihuoneesen. Vanginvartijat,
joita säikytti sinne leviävät huhut, että tirannien alhaisimmatkin
palvelijat tulisivat olemaan vastuun-alaisia ja tulisivat tuomituiksi
hänen kanssaan, eivät koettaneetkaan ylläpitää järjestystä. Muutamat
heistä -- tuo kyttyräselkäinen mies muitten joukossa -- pötkivät
pakoon tykkönään. Epäjärjestys oli niin täydellinen, että uuden
hallituksen asiamiesten tullessa St. Lazareen, vangit olivat nälkään
kuolemaisillaan, kaikkein elämäntarpeitten puutteessa. Huomattiin
mahdottomaksi erityisesti tutkia meidän asioitamme. Milloin olivat
tarvittavat asiakirjat kadonneet; milloin olivat löydetyt asiakirjat
mahdottomat ymmärtää uusille tutkijoille. Niitten oli täytymys viimein
kiirehtiä työstään ja kutsuivat meitä esille tusinoittain. Tutkittuina
tahi tutkimatta, olimmehan kaikki tirannin vangitsemia, olimmehan
kaikki syytetyt salavehkeistä häntä kohtaan, ja olimme kaikki valmiit
tervehtimään uutta hallitusta Ranskan pelastuksena. Yhdeksässä
kymmenestä tapauksesta olivat meidän parhaimmat vapauttamisen
vaatimukset johdetut näistä suhteista. Tallien ja Yhdeksännen
Thermidorin miehet luottivat meihin, koska Robespierre, Couthon ja
St. Just olivat meitä epäilleet. Samoin kuin meitä oli vangittu
epäsäännöllisesti, niin meitä vapautettiin epäsäännöllisesti. Kun
sisareni ja minun vuoto tuli, ei meitä tutkittu viittä minuuttiakaan.
Ei meiltä edes tehty tutkivaa kysymystä; minä luulen että me olisimme
voineet sanoa omat nimemme aivan vaaratta. Vaan minä olin edeltäkäsin
neuvonut Rosaa että meidän tuli ottaa nyt äitimme sukunimi -- Maurice.
Kansalaisina Maurice me siis astuimme ulos vankihuoneesta; sillä
nimellä olemme sittemmin eläneet täällä piilopaikassamme. Meidän
vietetty rauhallisuutemme on riippunut ja tulevainen onnemme riippuu
siitä että meidän pelastuksemme kuolemasta tulee olemaan syvimpänä
salaisuutena meidän kolmen kesken. Eräästä pätevästä syystä, jonka te
voitte täydelleen arvata, ei veli ja sisar Maurice saa tietää mitään
Louis Trudainesta ja Rosa Danvillesta, paitsi että he olivat niitten
satojen uhrien joukossa, jotka mestattiin Hirmuhallituksen aikana".
Hän puhui tämän viimeisen lauseen hienolla hymyllä, ja miehen
katsannolla, joka luulee, vastoin omaa tunnettaan, käyttelevänsä
helposti tärkeätä asiaa. Hänen kasvonsa synkistyivät kuitenkin taas
äkkiä katsoessaan, viimeiset sanat sanottuaan, sisareensa. Hänen työnsä
oli vielä kerran pudonnut hänen polvilleen; hänen kasvonsa olivat
toisaanne, ettei Trudaine voinut niitä nähdä; vaan hän näki ristissä
olevien, polville vaipuneitten käsien vapistuksesta, ja suonien
vähäisestä paisunnasta hänen niskassaan, jota hän ei voinut veljeltään
peittää, että kehumansa vahvahermoisuus oli hänen jättänyt.
Kolmevuotinen lepo ei ollut häntä niin paljon vahvistanut, että olisi
voinut kuulla miehensä nimeä lausuttavan, tahi olla läsnä kun
kuolettavan tuskan ja kauhun viimeisistä ajoista muistutettiin,
kauhistusta osoittamatta kasvoissaan ja käytöksessään. Trudaine näytti
tulevan murheelliseksi, vaan ei kummastuvan siitä mitä hän huomasi.
Viitaten Lomaquelle olemaan vaiti, nousi hän ja otti Rosan päähineen
lähellä olevalta akkunalta.
"No, Rosa", sanoi hän, "aurinko paistaa, suloinen kevät-ilma kutsuu
meitä ulos. Lähtekäämme kävelemään pitkin joen vartta. Miksi me
pitäisimme vanhaa ystäväämme täällä, ahtaassa pikku huoneessa, kun
meillä on peninkulmain avaruudelta kauniita maisemia hänelle näyttää
toisella puolen kynnyksen? Tulkaa! se on petosta Kuningatar Luontoa
vastaan pysyä huoneessa tämmöisenä aamuna".
Vastausta odottamatta pani hän päähineen sisarensa päähän, otti hänen
käsivartensa kainaloonsa, ja niin lähdettiin ulos. Lomaque kulki
totisen näköisenä heidän jäljestä.
"Olen iloinen siitä ett'en näyttänyt kuin loistavaa puolta uutisieni
luettelosta hänen läsnä-ollessa", ajatteli hän. "Hänen sydämensä ei ole
terve vielä. Puheeni olisi kipeästi koskenut häneen, naisparkaan! Minä
olisin taas saattanut hänelle kovan tuskan, ellen olisi pitänyt
suutani!"
He kävelivät vähän aikaa pitkin joen vartta, jutellen mitättömistä
asioista; sitten palasivat asuinhuoneelle. Rosa oli sillä aikaa taas
tullut voimiinsa, ja saattoi hartaudella ja ilokseen kuunnella Lomaquen
lystikästä kuvailua kirjuri-elämästään Chalons-sur-Marnessa. He
erosivat vähäksi aikaa huoneen ovella. Rosa meni huoneen yläkertaan,
josta hänen veljensä oli häntä huutanut alas. Trudaine ja Lomaque
läksivät taas uudestaan kävelemään pitkin joen vartta.
Ikäänkuin suostumuksesta, sanaakaan toisilleen puhumatta, kiiruhtivat
he asuinhuoneen läheisyydestä; sitten seisattuivat äkkiä, ja katselivat
tarkkaavaisesti toistensa silmiin -- katsoivat äänettöminä hetken.
Trudaine puhui ensin.
"Minä kiitän teitä siitä että häntä säästitte", alkoi hän äkkipäätä,
"hän ei ole tarpeeksi vahva vielä voidakseen kuulla uudesta
onnettomuudesta, ellen minä saata hänelle tiedon ensiksi".
"Te luulette siis minun tuovan pahoja uutisia?" sanoi Lomaque.
"Minä tiedän sen. Nähtyäni teidän ensimmäisen katseenne häneen, sen
jälkeen kun olimme kaikki istuutuneet vierashuoneesen, minä tiesin sen.
Puhukaa! ilman pelotta, varomatta, ilman tarpeetonta alkupuhetta.
Kolmen vuoden levollisuuden perästä, jos Jumalan tahto on meille taas
saattaa murhetta, minä voin tyynesti kärsiä koetusta; ja, jos tarpeen
on, voin voimistuttaa häntä myös sitä kärsimään. Sanon uudelleen,
Lomaque, puhukaa suoraa! Minä tiedän uutisenne olevan pahoja, sillä
minä tiedän jo edeltäpäin että uutiset ovat Danvillesta".
"Te olette oikeassa, minun pahat uutiseni ovat uutisia hänestä".
"Hän on saanut ilmi salaisuuden meidän paostamme guillotinin
kidasta --?"
"Ei -- hänellä ei ole aavistustakaan siitä. Hän luulee -- niinkuin
hänen äitinsä, niinkuin jokainen luulee -- teidän tulleenne mestatuiksi
päivänä sen jälkeen kun Vallankumous-oikeus tuomitsi teidät kuolemaan".
"Lomaque! te puhutte varmuudella tästä hänen luulostaan -- vaan te ette
voi olla varma siitä".
"Minä voin, välttämättömimmillä, kauheimmilla perusteilla --
Danvillen omista teoista päättäen. Te olette pyytäneet minua puhumaan
suoraan --?"
"Minä pyydän teitä taas -- minä pysyn siinä! Uutisenne, Lomaque --
uutisenne, ilman muuta sanaa esipuheeksi!"
"Te saatte ne ilman muuta sanaa esipuheeksi. Danville on juuri
naimisiin menemäisillään".
Kun vastaus oli annettu, seisattuivat molemmat joen rannalla ja
katselivat taas toisiinsa. Kuoleman äänettömyyttä kesti hetken. Tämän
hetken aikana kohisi vesi, iloisesti rientäessään kivisessä uomassaan,
erinomaisen kova-äänisesti, lintujen laulu joen varrella olevassa
pienessä metsässä kuului erinomaisen heleältä molempien korvissa. Vieno
tuulen hengähdys, päiväsydämen lämpimyydessäkin, kävi viileästi heidän
poskiinsa, ja kevät-auringon paiste heidän kasvoihinsa oli ikäänkuin
paiste läpi talvisien pilvien.
"Lähtekäämme astumaan", sanoi Trudaine matalalla äänellä. "Minä odotin
pahoja uutisia, vaan en tuota. Oletteko varma siitä, mitä minulle juuri
puhutte?"
"Yhtä varma kuin siitä, että tuo virta vieriää tuossa vieressämme.
Kuulkaa miten minä tulin tämän tietämään, ettekä epäile enää. Viime
viikkoon saakka en tiennyt mitään muuta Danvillesta, kuin että hänen
vangitsemisensa, Robespierren käskystä, oli, asiain muuttuessa, hänen
henkensä pelastus. Hän vangittiin, niinkuin teille kerroin, samana
iltana kuin hän oli kuullut teidän nimiä luettavan kuolemaan
tuomittujen luettelosta vankihuoneen portilla. Hän pysyi vankeudessaan
Temple-linnassa huomaamattomana ulkopuolella eläville valtiollisessa
hämmennyksessä, juuri niinkuin te pysyitte huomaamattomina St.
Lazaressa; ja hän käytti hyväkseen samalla tavalla tuin te tuota
hyvissä ajoin tullutta kapinaa, joka löi kumoon Hirmuhallituksen. Minä
tiesin sen ja tiesin hänen astuneen ulos vankihuoneesta Robespierren
vainottuna uhrina -- ja enemmän kuin kolme vuotta kului ett'en tiennyt
mitään. Kuulkaa nyt. Viime viikolla satuin odottamaan isäntäni,
kansalaisen Clairfait'n, kauppapuodissa muutamia konttoriin vietäviä
papereita, kun muuan vanha mies astui sisään tuoden suljettua pakettia,
jonka hän antoi muutamalle kauppapalvelijalle, sanoen:
"Antakaa tämä kansalaiselle Clairfait".
"Mikä nimi?" sanoi kauppapalvelija.
"Nimi ei ole niin tärkeä", vastasi vanha mies; "vaan jos te tahdotte,
niin voitte sanoa minun nimeni. Paketin toi kansalainen Dubois"; ja
sitten meni ulos. Hänen, nimensä yhteydessä hänen vanhan ulkomuotonsa
kanssa, herätti heti minun huomiotani.
"Asuuko tuo mies Chalons'issa?" kysyin minä.
"Ei", sanoi kauppapalvelija. "Hän on täällä erään meidän hyvän ostajan
palvelijana -- erään vanhan entisen ylimys-rouvan, jonka nimi on
Danville". Hän on käymässä täällä meidän kaupungissa".
"Te voitte kuvitella miten tuo vastaus minua hämmästytti ja oudostutti.
Kauppapalvelija ei voinut vastata muihin kysymyksiin; vaan seuraavana
päivänä olin kutsuttu päivälliselle isäntäni luokse (joka, isänsä
tautta, osoitti minulle erinomaisinta kohteliaisuutta). Huoneesen
tullessani huomasin hänen vaimonsa juuri asettavan pois käsistään
lavendeli-värisen nais-vyöttimen, johon hän oli ollut korko-ompelua
ompelemassa -- hopealangalla, ja minusta näytti viirustelma kypäriltä
ja vaakunakilveltä".
"En ole millänikään vaikka näette mitä työskentelen, kansalainen
Lomaque", sanoi hän; "sillä minä tiedän että me voimme luottaa teihin.
Tämän vyöttimen on eräs ostaja lähettänyt meille takaisin; -- eräs
entinen maastamuuttaja-rouva tuota vanhaa ylimysjoukkoa. Hän tahtoo nyt
saada perheensä vaakunakilven ommelluksi tähän vyöttimeen."
"On se sentään vaarallista tointa näinäkin armollisina demokratillisina
aikoina, eikös ole?" sanoin minä.
"Tuo vanha rouva, -- se teidän tulee tietää", sanoi hän, "on ylpeä kuin
Luciferus; ja onnellisesti päästyänsä takaisin Ranskaan tänä
maltteellisen tasavaltaisuuden aikana, luulee hän rankaisematta
saavansa harjoitella vanhoja hullutuksiaan. Koska hän on ollut
erinomaisen hyvä ostaja meillä, niin katsoi mieheni parhaaksi tyydyttää
hänen tahtoansa, kuitenkaan jättämättä tätä tointa jonkun työvaimon
tehtäväksi. Me emme nyt elä Hirmuhallituksen alla, se on totta; vaan ei
ole kuitenkaan mitään varmuutta".
"Ei ole", minä vastasin. "Pyydän anteeksi, mikä on tuon entisen
maastamuuttajan nimi?"
"Danville", vastasi emäntä. "Hän aikoo koreilla tässä vyöttimessä
poikansa häissä".
"Häissä" huusin minä vallan kuin ukkosen tulen lyömänä.
"Niin", sanoi hän. "Mitä siinä on kummasteltavaa? Sen mukaan mitä minä
olen kuullut, taitaa poika, mies parka, tehdä hyvän naimiskaupan tällä
kertaa. Hänen ensimmäisen vaimonsa vei häneltä guillotini
Hirmuhallituksen aikana".
"Kenen hän aikoo naida?" kysyin minä vielä hengittämättä.
"Kenrali Berthelin'in tyttären. Kenraali on sukunsa puolesta entinen
ylimys niinkuin tuo vanha rouvakin, vaan mielipidettensä puolesta yhtä
hyvä tasavaltainen kuin kukaan muu -- viinaanmenevä, ääneenkiroova
vanha sotilas isolla poskiparralla; joka näpähyttää sormillaan
esi-isilleen ja sanoo kaikkien ihmisten polveutuvan Aatamista, joka oli
ensimmäinen todellinen sanskulotti maailmassa". [Oikeastaan: housuton.
Yhdenvertaisuuden harrastajain nimi ensimmäisen Ranskan vallankumouksen
aikana.]
"Tähän tapaan Clairfait'n vaimo laski leikkiä kaiken päivällisen ajan,
vaan ei puhunut tärkeitä tietoja sen enempää. Minulla kun oli vielä
vanhat poliisivirka-tapani, aloin seuraavana päivänä koettaa saada ilmi
jotakin itse. Kaikki, minkä sain tietää, on seuraava: Danvillen äiti
oleskelee kenrali Berthelin'in sisaren ja tyttären kanssa Chalons'issa;
ja Danvilleä itseään odotetaan joka päivä tulevaksi sinne heitä sieltä
saattamaan Parisiin, jossa naimiskirja tulee allekirjoitettavaksi
kenraalin kodissa. Saatuani tietää tämän ja huomattuani nopsan toimen
nyt vaan auttavan, otin minä, niinkuin jo kerroin teille, isäntäni
asian Parisissa toimittaakseni; kiirehdin lähtöäni; ja pysähdyin tässä
matkallani. -- Vartokaa. En ole lopettanut vielä. Vaikka kiiruhdan niin
paljon kuin voin, en voi sittenkään päästä kunnolla kilpaa ajamaan
hääjoukon kanssa. Matkallani tänne sivuutti meidät eräät vaunut, jotka
kiitivät täyttä vauhtia eteenpäin. Minä en voinut nähdä vaunujen
sisään; vaan ajajan istuimella tunsin vanhan Dubois'n. Hän kyllä
vilahti sivuitseni pölypilvessä, vaan minä olen varma hänestä; ja minä
sanoin itsekseni, mitä nyt sanon teille, ei ole aikaa panna hukkaan!"
"Ei aikaa _pannakkaan_ hukkaan", vastasi Trudaine lujasti. "Kolme
vuotta on kulunut", hän jatkoi, matalammalla äänellä, puhuen enemmän
itselleen kuin Lomaquelle; "kolme vuotta siitä päivästä kun talutin
sisartani vankihuoneen portista ulos, -- kolme vuotta siitä kun lausuin
sydämessäni: minä tahdon olla kärsivällinen, enkä tahdo koettaa itse
kostaa. Meille tehdyt vääryydet huutavat maasta taivaasen; ihmisestä,
joka tekee vääryyttä, Jumalaan, joka parantaa. Kun tilinteon päivä
tulee, olkoon se Hänen kostonsa päivä, eikä minun. Sydämessäni sanoin
minä nämät sanat -- olen ollut niille sanoille uskollinen, olen
odottanut. Päivä on tullut, ja minä tahdon täyttää ne velvollisuudet,
joita se minulta vaatii".
Oli hetken äänettömyys, ennenkuin Lomaque taas puhui. "Sisarenne?"
alkoi hän epäilevästi.
"Ainoastaan siinä suhteessa on aikomukseni epäselvä", sanoi toinen
totisena. "Jos vaan olisi mahdollista jättää hänet tykkänään
tietämättömäksi tästä viimeisestä koetuksesta, ja jättää tämä kauhea
tehtävä minulle yksinään?"
"Minä luulen sen mahdolliseksi", keskeytti Lomaque. "Kuunnelkaa
mitä minä neuvon. Meidän täytyy lähteä Parisiin postivaunulla
huomen-aamulla, ja meidän täytyy ottaa sisarenne mukaan -- huomenna on
vielä aikaa kyllä: ei ihmiset kirjoita naimiskirjoja iltasella,
matkustettuaan pitkän päivän. Meidän täytyy siis lähteä ja meidän
täytyy ottaa sisarenne. Antakaa minun pitää huolta hänestä Parisissa ja
jättäkää myös minun huolekseni hoitaa häntä niin ettei hän tiedä mitä
te olette tekemässä. Käykää kenrali Berthelin'in kotiin semmoisena
aikana, jolloin Danville on siellä (me voimme saada tämän tiedon
palvelijain kautta); astukaa hänen eteensä ilman mitään edelläkäypää
varoitusta; astukaa hänen eteensä kuolleesta nousneena miehenä; astukaa
hänen eteensä kaikkien huoneessa olevien nähden, vaikka huone olisi
väkeä täynnä ja jättäkää äkkihämmästyksen alaisen miehen itseänsä
pettämään ja ilmisaattamaan. Sanokaa vaan kolme sanaa, ja teidän
velvollisuutenne on täytetty, te saatte palata sisarenne luokse, ja
matkustaa hänen kanssaan turvallisesti asuntoonne Rouen'iin, tahi minne
hyvänsä tahdotte, sinä päivänä, jona olette tehnyt hänen kirotulle
miehelleen mahdottomaksi lisätä rikostensa luetteloon mitään uutta
pahaa".
"Te unhotatte Parisiin lähdön kiirettä", sanoi Trudaine. "Kuinka me
selitämme sen, herättämättä hänessä epäluuloa?"
"Uskokaa tämä huoli minulle", vastasi Lomaque. "Palatkaamme huoneesen
heti. Oi! ette te", lisäsi hän äkkiä, heidän kääntyessä takaisin
astumaan. "Teidän kasvoissanne on jotakin, joka meidät pettäisi.
Antakaa minun palata yksinäni -- minä sanon teidän menneenne joitakin
käskyjä antamaan ravintolaan. Erotkaamme nyt kohta. Te rauhoitatte
mieltänne, te tulette entisellenne ennemmin, jos olette yksinänne --
minä tunnen teidät tarpeeksi, tietääkseni sen. Me emme saa kuluttaa
minuuttiakaan selityksiin, minuutitkin ovat kallisarvoisia tämmöisenä
päivänä. Kun te taas voitte kohdata sisartanne, on minulla ollut aikaa
puhua mitä tahdon ilmoittaa hänelle, ja odotan huoneenne edustalla
kertoakseni teille miten on käynyt".
Hän katsoi Trudaineen ja hänen silmissään näytti välkähtävän taas
jotakin tuota entistä pontevaa nerokkuutta, jota huomattiin hänen
ollessaan Hirmuhallituksen virkamiehenä. "Jättäkää se minun
huolekseni", sanoi hän; ja viitaten kädellään läksi hän äkkiä astumaan
asuinhuoneelle päin.
Lähes tunti kului, ennenkuin Trudaine uskalsi häntä seurata. Kun hän
viimein tuli puutarhan portille vievälle polulle, näki hän sisarensa
odottavan huoneen ovella. Hänen kasvonsa näyttivät tavattoman
vilkastuneilta; ja hän riensi pari askelta eteenpäin häntä
vastaanottamaan.
"Oh, Louis!" sanoi hän, "minulla on tunnustus tehtävä ja minun täytyy
pyytää sinua sitä kuulemaan kärsivällisesti loppuun asti. Tiedäppäs,
kun meidän hyvä Lomaque, vaikka hän oli väsyneenä kävelystään, otti
minun pyynnöstäni ensimmäiseksi työkseen kirjoittaa sen kirjeen, joka
meille vakuuttaa tuon vanhan rakkaan kodin Seinen rannalla. Kun hän oli
lopettanut, katsoi hän minuun ja sanoi: 'minä mielelläni tahtoisin olla
läsnä teidän onnellisina palatessanne siihen taloon, jossa teidät ensin
näin'. 'Oi, tulkaa, tulkaa meidän kanssamme!' sanoin minä suorastaan.
'Minun olemiseni ja tulemiseni eivät ole omassa vallassani', vastasi
hän, 'minulla on vapaata aikaa nyt matkustaakseni Parisiin, se on
totta; vaan se aika ei ole pitkä -- jos minä vaan olisin oma herrani'
-- ja sitten hän vaikeni. Louis! minä muistin missä kiitollisuuden
velassa me olemme hänelle; minä muistin ettei voinut löytyä sitä
uhrausta, jota me emme ilollakin tekisi hänen hyväkseen; minä tunsin
hänen lausuvan toivonsa herttaisuuden; ja kenties olin hiukan oman
malttamattomuuteni vaikuttamassa innossa saadakseni taas nähdä
kukkaistarhani ja niitä huoneita, joissa elimme niin onnellisina. Niin
minä sanoin hänelle: 'minä varmaan tiedän Louis'n olevan samaa mieltä
kuin minä siinä, että meidän aikamme on teidän ja että me suurella
ilolla asetamme lähtömme niin että teille jää matkustusaikaa tarpeeksi,
tullaksenne meidän kanssamme Rouen'iin. Me olisimme pahemmat kuin
kiittämättömät --' Hän pysähytti minut. 'Te olette aina olleet hyvä
minua kohtaan', sanoi hän; 'minun ei sovi nyt väärin käyttää teidän
hyväntahtoisuuttanne. Ei! ei! teillä on vielä asioita järjestettävänä
ennenkuin voitte lähteä tältä paikalta'. 'Ei yhtään', sanoin minä --
sillä meillä ei ole, niinkuin tiedät, Louis. 'Miksi ei? tässä on teidän
huonekalustonne ensi aluksi', sanoi hän. 'Muutamia tuolia ja pöytiä,
jotka olemme vuokranneet ravintolasta', vastasin minä; 'meidän ei
tarvitse tehdä muuta kuin jättää avaimemme ravintolan emännälle ja
jättää kirje huoneen omistajaa varten; ja sitten --' Hän nauroi. 'Kun
kuulee teidän noin puhuvan, luulisi teidän olevan yhtä valmiina
lähtemään matkalle kuin minä!' 'Niin me olemmekin', sanoin minä, 'aivan
niin valmiina, asuessamme sillä tavoin kuin tässä asumme'. Hän pudisti
päätään; vaan sinä et pudista päätäs, Louis, siitä olen varma, nyt
kuultuasi koko minun pitkän kertomukseni? Ethän minua moiti, ethän?"
Ennenkuin Trudaine ennätti vastata, katsoi Lomaque ulos huoneen
ikkunasta.
"Minä olen juuri kertonut veljelleni kaikkityyni", sanoi Rosa, kääntyen
sinne päin.
"Ja mitä hän sanoo?" kysyi Lomaque.
"Hän sanoo mitä minäkin", vastasi Rosa veljensä puolesta; "että meidän
aikamme on teidän aikanne -- on parhaimman ja rakkaimman ystävämme".
"Tapahtuuko se siis?" kysyi Lomaque, tarkoittavalla katseella
Trudaineen.
Rosa katsoi levottomasti veljeensä: hänen kasvonsa olivat paljoa
totisemmat kuin hän oli odottanut, vaan hänen vastauksensa päästi hänet
kaikesta epäilyksestä.
"Sinä teit aivan oikein, rakas sisareni, puhuessasi sillä tavoin kuin
puhuit", sanoi hän hiljaisesti. Sitten, kääntyen Lomaqueen, lisäsi hän
kovemmalla äänellä: "se tapahtuu".