Vallankumous-oikeuden odotushuone oli kolkko alaston suoja, likaisella
kivilattialla ja penkit pitkin seiniä. Akkunat olivat korkeat ja
kaltereilla varustetut, ja kadulle vievän ulko-oven vieressä seisoi
kaksi vahtimiestä. Tullessaan oikeussalista tähän kolkkoon
pakopaikkaan, huomasi Lomaque sen olevan typötyhjän. Yksinäisyys oli
juuri sillä hetkellä hänelle tervetullut. Hän jäi odotushuoneesen, hän
käveli verkkaan huoneen toisesta päästä toiseen likaisella
kivityksellä, puhuen hartaasti ja lakkaamatta itsekseen.
Jonkun hetken kuluttua, aukeni oikeussaliin vievä ovi ja
kyttyräselkäinen vanginvartija ilmautui saattaen sisään Trudaineä ja
Rosaa.
"Teidän on odottaminen täällä", sanoi pieni mies, "kunnes jäljellä
olevat ovat tutkitut ja tuomitut; ja sitten te kaikki tulette menemään
takaisin vankihuoneesen yhdessä ryhmässä. Haa, kansalainen!" jatkoi
hän, huomatessaan Lomaquen salin toisessa päässä, ja astui hänen
luokseen. "Täällä vielä, vai niin! Jos ai'otte viipyä täällä vielä
kauemman aikaa, niin minulla olisi vähäinen pyyntö tehtävä".
"Ei ole minulla kiirettä", sanoi Lomaque, katsahtaen molempiin
vangittuihin.
"Hyvä asia!" huusi kyttyräselkä, pyyhkien suutaan kämmenellään; "minä
olen janosta kuivamaisillani, ja kuolen varmaan ellen pääse kaulaani
kastamaan tuonne viinikauppaan kadun toisella puolella. Tahdotteko
tarkkaan pitää silmällä tuota miestä ja vaimoa sillä aikaa kun olen
poissa, tahdotteko? Se on mitä helpoin asia -- tuolla on vartijat
ulkona, ikkunoissa on rautaristikko, oikeussali on niin lähellä että
huuto kuuluu! Tahdotteko tehdä minulle tämän hyvän työn?"
"Olen oikein iloinen tästä tilaisuudesta".
"Niin tekee hyvä ystävä -- ja, muistakaa, jos minua kysyttäisiin, tulee
teidän sanoa, että minun täytyi lähteä muutamaksi hetkeksi oikeudesta,
vaan jättäneeni toimeni teille".
Tämän sanottua riensi kyttyräselkäinen vanginvartija viinikauppaan.
Hän oli tuskin kadonnut ennenkuin Trudaine tuli poikki huoneen ja
tarttui Lomaquen käsivarteen.
"Pelastakaa hänet", hän kuiskasi; "nyt on tilaisuutta -- pelastakaa
hänet!" Hänen kasvonsa olivat punastuneet -- hänen silmäyksensä
näyttivät houruisilta -- hänen henkensä, jonka Lomaque tunsi hänen
puhuessaan poskillaan, oli polttavan kuuma. "Pelastakaa hänet!" sanoi
hän uudestaan, pudistaen Lomaquea käsivarresta, ja vetäen häntä ovea
kohti. "Muistakaa missä kiitollisuuden velassa olette isälleni --
muistakaa keskustelumme tuolla penkillä joen äyräällä -- muistakaa mitä
itse sanoitte minulle vangitsemis-iltana -- älkää miettimisellä
menettäkö aikaa -- pelastakaa hänet ja jättäkää minut sanaa sanomatta!
Jos kuolen yksinäni, niin minä voin kuolla niinkuin miehen tulee -- jos
hän astuu mestauslavalle minun rinnallani, niin minun sydämeni ei kestä
-- minä tulen kuolemaan pelkurin kuolemaa! Minä olen elänyt hänen
elämänsä edestä -- antakaa minun kuolla sen edestä, ja minä kuolen
onnellisena!"
Hän koetti puhua enempää, vaan hänen kiihoituksensa rajuus esti sen.
Hän saattoi ainoastaan pudistaa Lomaquen käsivartta alinomaa, ja
osoittaa penkkiä, jolla Rosa istui -- pää vaipuneena rintaa vasten,
kädet ristissä hervakasti polvien päällä.
"Tuolla on kaksi aseellista vartijaa oven ulkopuolella -- ikkunoissa on
rautaristikot -- teillä ei asetta -- ja jos teillä olisikin, niin on
vahtihuone aivan lähellä toisella puolen teitä ja oikeussali toisella.
Pakeneminen tästä huoneesta on mahdoton", vastasi Lomaque.
"Mahdoton!" kertoi toinen raivossa. "Te petturi! te pelkuri! Voitteko
nähdä hänen istuvan tuossa auttamattomana -- hänen elämänsä rientää jo
pois joka hetkeltä mikä kuluu -- ja kylmästi sanoa minulle että pako on
mahdoton?"
Murheensa ja toivottomuutensa raivossa hän nosti puhuessaan irroitetun
kätensä uhkaavaisesti. Lomaque tarttui hänen käsiranteesensa ja
kuljetti hänet erään akkunan luo, jonka yliset lasit olivat auki.
"Te ette ole nyt täydellä mielellä", sanoi pääpoliisi vakavasti; "tuska
ja pelko sisarenne kohtalosta on hämmentänyt selvän järkenne. Koettakaa
asettua ja kuunnelkaa minua. Minulla on jotakin tärkeätä sanottavaa --"
Trudaine katsoi häneen epäilevästi. "Tärkeätä", jatkoi Lomaque, "sillä
se koskee sisarenne kohtaloa tällä kauhealla ratkaisuhetkellä".
Tämä muistutus vaikutti silmänräpäyksessä. Trudainen ojennettu
käsivarsi taipui alas ja hänen kasvoissaan tapahtui äkillinen muutos.
"Vartokaa hetkinen", sanoi hän heikolla äänellä; ja kääntyen pois,
nojautui hän vasten seinää ja painoi kuumaa otsaansa kylmää, kosteata
kiveä vasten. Hän ei nostanut päätään ennenkuin oli saanut itsensä
hillityksi, ja saattoi sanoa tyynesti: "Puhukaa -- minä olen valmis
kuulemaan, ja siksi täydellä mielellä, että voin pyytää teiltä anteeksi
sen minkä minä äsken sanoin".
"Kun minä läksin oikeussalista ja tulin tähän huoneesen", alkoi
Lomaque hiljaa kuiskaten; "en voinut ajatella mitään keinoa, jolla
voisi auttaa teitä ja teidän sisartanne. En voinut muuta kuin surra
sitä ett'ei tuo tunnustus auttanut, jota minä olin pitänyt teidän
parhaimpana puollustuskeinona ja jota olin tullut teille neuvomaan
St. Lazare-linnaan. Sittemmin on päähäni pälkähtänyt tuuma, josta voi
olla apua -- niin hurja, niin epätietoinen tuuma -- jonka menestyminen
niin tykkönään riippuu satunnaisista seikoista, ett'en tahdo uskoa sitä
teille muuten kuin yhdellä ehdolla".
"Sanokaa ehtonne! minä suostun jo edeltäpäin".
"Luvatkaa kunniansanallanne, ett'ette puhu sanaakaan sisarellenne
siitä, mitä minä nyt sanon teille, ennenkuin annan teille luvan puhua.
Luvatkaa minulle että te, kun näette lähenevän kuolemanhetken
kauhistuttavan häntä tänä yönä, hillitsette itsenne niin paljon,
ett'ette puhu toivon sanaa hänelle. Minä kysyn tämän, syystä että tässä
on kymmenen -- kaksi kymmentä -- viisi kymmentä mahdollisuutta sitä
yhtä vastaan, että toivoa on".
"Enhän minä voi muuta kuin luvata", vastasi Trudaine.
Lomaque otti esille taskukirjansa ja lyijykynänsä ennenkuin hän taas
rupesi puhumaan.
"Minä menen erityisseikkoihin niin pian kuin ensin olen tehnyt teille
kummallisen kysymyksen", sanoi hän. "Te olette ollut suuri kemiallisten
kokeiden harjoittaja aikananne -- oletteko tarpeeksi tyynimielinen
tämmöisellä kamalalla hetkellä vastaamaan kysymykseen, joka tavallansa
on yhteydessä kemian kanssa? Te näytätte kummastuneelta. Sallikaa minun
lausua kysymykseni heti. Tunnetaanko jotakin nestettä, tahi pulveria,
tahi useampain ainesten yhdistystä, joka hävittää kirjoituksen
paperista eikä jätä mitään merkkiä jälkeensä?"
"Varmaan! Vaan siinäkö koko kysymys? Eikö ole suurempaa vaikeutta --?"
"Ei. Kirjoittakaa aineksien-määräys, olkoot ne sitten mitä tahansa,
tälle lehdelle", sanoi toinen, antaen hänelle taskukirjan.
"Kirjoittakaa se siihen, ja määrätkää myös tarkoin aineen käyttäminen".
Trudaine totteli. "Tämä on ensimmäinen askel", jatkoi Lomaque, pistäen
kirjan taskuunsa, "hankkeeni perille päästäksemme -- epävarman
hankkeeni, muistakaa se! Kuunnelkaa nyt; minä olen saattamaisillani
oman pääni vaaran-alaiseksi, tehdäkseni teidän ja sisarenne pään
pelastamisen mahdolliseksi, käyttämällä vähäisiä vehkeitä
kuolemaantuomittujen luettelon kanssa. Älkää keskeyttäkö minua! Jos
minä voin pelastaa yhden, niin minä voin pelastaa toisenkin. Ei
sanaakaan kiitollisuudesta! Odottakaa kunnes tunnette kiitollisuutenne
määrän. Minä sanon teille suoraan, alussa, että siinä toimessa, johon
olen ryhtymäisilläni, on sekä epätoivon että sääliväisyyden
vaikutussyitä pohjalla. Vaiti! Minä vaadin sen. Aikaa on meillä vähän;
minun asiani on puhua, ja teidän on kuunnella. Oikeuden presidentti on
pannut kuolemanmerkin teidän nimienne jälkeen tämän päivän
vankiluettelossa. Kun tutkimiset ovat päättyneet ja lista on merkitty
loppuun asti, tuodaan se tähän huoneesen ennenkuin teidät viedään St.
Lazare'en. Se sitten lähetetään Robespierrelle, joka pitää sen,
teetettyänsä kopian siitä samassa kun se on tullut hänelle jätetyksi,
kiertämistä varten hänen virkaveljiensä -- St. Just'in ja muiden,
luona. Minun tehtävänäni on toimittaa jäljennös tästä kopiasta ensi
kädessä. Jalo Robespierre itse tahi joku, johon hän voi ehdottomasti
luottaa, vertaa tätä jäljennöstä alkuperäiseen luetteloon, ja
mahdollisesti kopiaan myös, ja se lähetetään sitten St. Lazare'en,
tulematta enää minun käsiini. Heti kun se on vastaanotettu, luetaan se
julkisesti vankihuoneen kalterilla, ja jää sittemmin vanginvartijalle,
joka sitä käyttää kulkiessaan illalla liidulla merkitsemässä niiden
vankien koppien ovia, jotka ovat määrätyt huomenna mestattaviksi. Tämän
tehtävän toivon minä tuon kyttyräselän saavan tänään, jonka te näitte
minua puhuttelevan. Hän on tunnettu juoppo ja minä ai'on vietellä häntä
semmoisella viinillä, jota hän harvoin maistaa. Jos minä -- sen jälkeen
kun luettelo on julkisesti luettu ja ennenkuin koppien ovet ovat
merkityt -- voin saada hänet istumaan putelin ääreen, niin minä lupaan
saattaa hänet juovuksiin, ottaa luettelon hänen taskustaan, ja poistaa
teidän nimenne siitä sillä aineella, jonka määräyksen juuri ikään
olette kirjoittanut minulle. Minä kirjoitan kaikki nimet, toisen
toisensa alle, niin tarpeeksi epäsäännöllisesti jäljennökseeni ett'ei
poisottamisen kautta syntynyttä tyhjää väliä niin helposti voida
huomata. Jos minä tässä onnistun, niin teidän ovenne ei tulekaan
merkityksi; eikä teidän nimiänne huomenaamulla huudetakaan, kun
guillotinin rattaat tulevat. Nykyään kun vankeja tulvaa joka päivä
vankihuoneesen tutkisteltaviksi ja tulvaa vankihuoneesta joka päivä
mestattavaksi, on teillä siinä yleisessä sekasotkossa mitä suurin
mahdollisuus päästä kaikista nenäkkäistä kysymyksistä, jos sopivasti
asetatte korttianne, vähintäin kaksi viikkoa tahi kymmenen päivää.
Silloin --"
"Hyvin! hyvin!" huusi Trudaine innokkaasti.
Lomaque katsoi oikeussalin oveen päin ja alenti äänensä hiljaiseksi
kuiskutukseksi ennenkuin hän jatkoi: "Silloin Robespierren oma pää
voi pudota guillotinin pussiin! Kansa on alkanut kyllästyä
Hirmuhallitukseen. Kohtuuden puolueen Ranskalaiset, jotka ovat
maanneet piilossa kuukausia kellareissa ja ylisillä, ovat alkaneet
salaa tulla esille ja neuvotella, kaksi ja kolme yhdessä, yön
pimeydessä. Robespierre ei ole moneen viikkoon uskaltanut näyttäytyä
neuvottelemassa Valiokunnassa. Hän ainoastaan puhuu omien ystäviensä
seurassa Jakobineille. Huhu kertoo kauheasta Carnot'n ilmisaatosta ja
kurjasta päätöksestä, jonka Tallien on tehnyt. Ihmiset, jotka ovat
saaneet katsoa näyttämön taakse, huomaavat Hirmuhallituksen viimeisten
päiväin lähestyvän. Jos Robespierre tulee lyödyksi lähestyvässä
taistelussa, olette pelastetut -- sillä uuden hallituksen tulee olla
Anteeksiannon hallituksen. Jos hän voittaa, olen minä ainoastaan
lykännyt teidän ja teidän sisarenne kuolemanpäivän edemmäksi, ja
saattanut oman pääni piilun alle. Tämmöiset ovat mahdollisuudet -- se
on kaikki minkä minä voin tehdä".
Hän vaikeni, ja taas koetti Trudaine puhua semmoista, joka näyttäisi,
ett'ei hän ollut sen kuoleman-uhrauksen ansaitsematon, jonka Lomaque
oli aikeessa tehdä. Vaan vielä kerran pääpoliisi lujasti ja
suuttuneesti esti häntä. "Minä sanon teille, kolmannen kerran", puhui
hän, "en tahdo kuulla kiitollisuuden osoituksia teiltä, ennenkuin
tiedän ansaitsenko minä niitä. Totta on, että minä olen kiitollisuuden
velassa isänne sopivalla ajalla osoittamasta hyvyydestä minua kohtaan
-- totta, etten ole unhottanut mitä tapahtui viisi vuotta takaperin
teidän kotonanne, joen varrella. Minä muistan kaikki, yksin niitäkin,
joita te katsoisitte kovin vähäpätöisiksi -- tuon kupin kahvia,
esimerkiksi, jonka sisarenne piti varina minua varten. Minä silloin
sanoin teille, teidän tulevan joskus maailmassa parempaa ajattelemaan
minusta. Minä tiedän että niin on nyt. Vaan tämä ei ole vielä kaikki.
Te mielellänne ylistäisitte minua suorastaan että minä panen henkeni
vaaran alttiiksi teidän edestänne. Minä en tahdo teitä kuulla, koska
minun alttiiksi antamiseni on halvinta laatua. Minä olen kyllästynyt
elämääni. En voi katsoa taakseni iloisella mielellä. Olen liian vanha
katsomaan eteenpäin siihen mikä voisi olla toivon-alaista. Siellä oli
jotakin sinä iltana teidän kodissanne, ennen naimista -- jotakin teidän
puheessanne, sisarenne te'oissa -- joka teki minut toisenlaiseksi.
Minulla on ollut synkkämielisyyden ja itsenisyyttämisen päiviä, aika
ajoin, siitä lähtien. Minä olen suuttunut orjuuteeni, ja nöyryyteeni,
ja kaksimielisyyteeni, ja liehittelemiseeni ensin yhden herran, sitten
toisen alla. Minä olen toivonut saavani katsoa takaisin elämääni, ja
lohdutella itseäni huomatessani jonkun hyvän teon, niinkuin säästävä
mies lohduttaa itseään katselemalla pientä säästöään laatikossaan. Minä
en voi sitä tehdä; ja minä haluaisin kuitenkin. Tuo kaipaus tulee
minuun kuin taudinpuuskaus, määrättömien loma-aikojen perästä äkisti,
käsittämättömimmistä vaikutussyistä. Katsahdus ylös sinistä taivasta
kohden -- tähtikirkkaana kaarrellen tämän suuren kaupungin rakennuksien
ylitse, illoin katsellessani ulos vinnihuoneeni akkunasta -- lapsen
äänen sattuessa äkkiä korvaani, en tiedä mistä -- naapurini hempun
viserrys pienessä häkissään -- milloin mikin vähäpätöinen asia herättää
tuon kaipauksen minussa silmänräpäyksessä. Vaikka kurja olen, niin nuo
muutamat yksinkertaiset sanat, jotka sisarenne lausui tuomarille,
tunkivat minun läpitseni kuin veitsen iskut. Kummallista semmoisessa
miehessä kuin minä, eikös ole? Minä itsekin sitä kummastelen. Minun
elämäni? Oh! minä olen sen vuokrannut muille, joutuakseni roistojen
potkittavaksi yhdestä likarapakosta toiseen, niinkuin palli
jalkapallisilla ollessa. Mieleeni on johtunut antaa itse sille
viimeinen potku, ja heittää se tarpeeksi etäälle, ennenkuin se
lepää sontatunkiolla ainaiseksi. Teidän sisarenne piti hyvän kupin
kahvia varina minua varten, ja minä annan hänelle huonon elämän
kohteliaisuuden palkinnoksi. Te tahdotte kiittää minua siitä? Mitä
hulluutta! Kiittäkää minua kun olen jotakin hyödyllistä tehnyt. Älkää
kiittäkö tästä!" Hän näpähytti sormillaan halveksivaisesti puhuessaan,
ja astui pois ulko-oven luokse, ottamaan vanginvartijaa vastaan, joka
tällä hetkellä palasi.
"No", kysyi kyttyräselkä, "onko kukaan minua kysynyt?"
"Ei", vastasi Lomaque; "ei ole kukaan käynyt huoneessa. Mitä lajia
viiniä te saitte?"
"Niin -- niin! Hyvää kun on pulassa, ystäväni -- hyvää kun on pulassa".
"Oh! te menisitte minun viinikauppaani, ja maistaisitte eräästä
tynnyristä, jossa on viiniä eräästä viininsaannosta, joka on jotakin!"
"Mikä viinikauppa? Mikä viininsaanto?"
"Minä en jouda nyt kertomaan, vaan luultavasti me tapaamme toisemme
vielä tänään. Minä toivon olevani vankihuoneella iltapäivällä. Kysynkö
minä teitä? Hyvä! En unhota!" Näillä jäähyväissanoilla hän läksi ulos;
eikä edes katsonut taakseen vankeihin, ennenkuin jo sulkivat oven hänen
perästään.
Trudaine palasi sisarensa luokse, peloissaan että hänen kasvonsa
ilmoittaisivat mitä oli tapahtunut tuossa omituisessa keskustelussa
Lomaquen ja hänen välillä. Vaan mikä muutos siinä lienee ollutkin, ei
Rosa näyttänyt sitä huomaavan. Hän oli yhä vielä kummallisen
huomaamaton kaikkien ulkonaisten seikkain suhteen. Tuo kärsiväisyys,
joka on vaimojen urhoollisuus kaikissa onnettomuuksissa, näytti nyt
olevan ainoa virkistävä hengen-ilmaus, joka voimassa piti elämänliekkiä
hänessä. Kun veljensä istuutui hänen viereensä, tarttui hän vaan hänen
käteensä ja sanoi: "Olkaamme näin yhdessä, Louis, kunnes hetki tulee.
Minä en sitä pelkää. Minulla ei ole paitse sinua mitään muuta, joka
saattaisi minua rakastamaan elämää, ja sinä tulet myös kuolemaan.
Muistatko sitä aikaa kun minulla oli tapana murehtia sitä, ett'ei
minulla ollut lasta joksikin lohdutukseksi minulle? Minä ajattelin
tässä, joku hetki sitten, miten kauheata olisi ollut nyt, jos minun
toivoni olisi toteutunut. Se on minulle siunaukseksi, tässä suuressa
kurjuudessa, että olen lapseton! Puhukaamme menneistä ajoista, Louis,
niin kauan kuin voimme -- ei miehestäni, eikä naimisestani --
ainoastaan niistä menneistä ajoista, jolloin en vielä ollut taakkana ja
murheena sinulle".
Päivä kului. Yksittäin, kaksittain ja kolmittain tulivat tuomitut
vangit oikeussalista, ja keräytyivät odotushuoneesen. Kello kaksi oli
kuolemaantuomittujen luettelo valmis luettavaksi. Se luettiin ja eräs
oikeuden jäsen vahvisti sen todeksi; sitten vei vanginvartija vankinsa
takaisin St. Lazare'en.
Ilta tuli. Vankien iltanen oli annettu; kuolemalistan jäljennös oli
luettu julkisesti kalterien edessä; koppien ovet olivat kaikki lukitut.
Vangitsemispäivästään saakka olivat Rosa ja hänen veljensä, osaksi
erään lahjan, osaksi Lomaquen välityksen vaikutuksesta, olleet
suljettuna samaan koppiin; ja yhdessä he nyt odottivat huomispäivän
kauheata kohtausta. Rosasta tämä kohtaus oli kuolema -- kuolema, jota
hän ainakin kärsiväisyydellä ajatteli. Trudainen mielessä lähintä
tulevaisuutta pimitti yhä enemmän tuo epätietoisuus, joka on kuolemaa
pahempi; tuo ahdistava, kauhea, säälimätön viipymys, joka pitää mieltä
piinauspenkillä, ja joka sydäntä kalvaa. Tämän kauhean yön pitkän,
lohduttoman kuolemankamppauksen kestäessä, tuli hänelle vaan yksi
helpoitus. Joka hermon jännitys, jokaiseen ajatukseen kiinnittyvän
kauhean ahdistuksen ruhjoava paino helpoittuivat vähän, kun Rosan
ruumiilliset voimat alkoivat vaipua hänen henkisen väsymyksensä alle --
kun hänen surullinen kuoleva puheensa menneistä onnellisista ajoista
hiljaa vaikeni, ja hän asetti päänsä hänen hartioilleen, ja antoi unen
enkelin viedä itseään vähäksi aikaa, vaikka kuoleman enkeli jo
siivillään häntä varjosti.
Aamu tuli ja lämmin kesäinen päivännousu. Mikä oli eloon jätetty hirmun
hallitsemassa kaupungissa, heräsi täksi päivää pelkäävästi; ja yhä
pysyi pitkän yön epätietoisuus huokenematta. Hetki lähestyi, jona
vaunut tulivat noutamaan edellisenä päivänä tuomitut uhrit. Trudainen
korva saattoi eroittaa heikointakin ääntä kaikuvassa vankihuoneessa
koppinsa ulkopuolella. Hän kohta meni kuuntelemaan lähelle ovea, ja
kuuli keskenään väitteleviä ääniä sen takaa. Äkkiä teljet vedettiin
ovelta, avain vääntyi rei'ässään, ja hän huomasi edessään kyttyräselän
ja erään alemman vanginvartijan.
"Katsokaa!" mutisi tämä jälkimäinen nurpeissaan, "siinä ne ovat,
terveinä kopissaan, juuri niinkuin minä sanoin; vaan minä vakuutan
teille vielä kerran etteivät olleet luettelossa. Mitä ajattelettekaan
toruessanne minua ett'en ole liidulla merkinnyt heidän ovea viime yönä
samalla kertaa kuin muitten? Pyytäkää taas minua toimittamaan
tehtäviänne, kun olette liian juovuksissa itse sitä tekemään!"
"Pitäkää suunne, ja antakaa minun uudestaan katsella luetteloa!"
vastasi kyttyräselkä, kääntyen ovesta ja temmaisten paperikaistaleen
toisen kädettä. "Piru vieköön, jos minä tätä ymmärrän!" huusi hän,
pudistaen päätään, huolellisesti tarkastettuansa luetteloa. "Minä
voisin vannoa lukeneeni heidän nimensä porttikalterilla, eilen illalla,
omilla huulillani; ja nyt, vaikka katsoisin miten kauan, en voi löytää
heitä tästä. Anna nuuskaa näpillinen, ystäväni. Olenko minä valveilla,
vai näenkö unta? -- juovuksissa, vai selvänä tänä aamuna?"
"Selvänä, toivon minä", sanoi tyven ääni hänen takanaan. "Pistäysin
juuri katsomaan miten jaksaisitte eilisen perästä".
"Miten minä jaksan, kansalainen Lomaque? Kiveksi muuttunut
kummastuksesta. Te itse vartioitte tätä miestä ja tätä vaimoa edestäni,
odotushuoneessa, eilen aamulla; ja mitä itseeni tulee, niin voisin
vannoa lukeneeni heidän nimensä porttikalterilla eilen iltapäivällä.
Nyt, tänä aamuna, tässä ei ole semmoista kuin nämä sanotut nimet koko
luettelossa! Mitä ajattelette tästä?"
"Ja mitä te ajattelette", keskeytti loukattu alavartija, "hänen
hävyttömyydestään haukkua minua huolimattomasta ovien liiduttamisesta,
kun mies oli liian juovuksissa itse sitä toimittamaan? -- liian
juovuksissa voidakseen eroittaa oikeata kättään vasemmasta! Ellen
olisi parasluontoinen mies koko maailmassa, niin minä kaipaisin
ylivanginvartijalle".
"Aivan oikein teiltä antaa hänelle anteeksi, ja aivan väärin häneltä
teitä torua", lausui Lomaque vakuuttavalla tavalla. "Ottakaa minulta
neuvo", jatkoi hän, tuttavasti puhellen kyttyräselälle, "älkääkä liioin
luottako tuohon teidän pettävään muistiinne, hiukan juotuanne
edellisenä päivänä. Te ette ole voineet todellisesti lukea heidän
nimiään kalteriportilla, senhän ymmärrätte, sillä siinä tapauksessa ne
tietysti olisivat listassa. Mitä oikeussalin odotushuoneesen tulee,
niin minä sanon sanan teidän korvaanne: pääpoliisit tietävät
kummallisia salaisuuksia. Oikeuden presidentti tuomitsee ja armahtaa
julkisesti; vaan onpa joku toinen, tuhannen presidentin vallalla, joka
silloin tällöin tuomitsee ja armahtaa yksityisesti. Te voitte arvata
kuka. Minä en sano muuta kuin neuvon vaan teitä pitämään päätänne
paikoillaan, siten ett'ette pidä huolta muusta kuin tuosta luettelosta
teidän kädessänne. Pysykää sen puustaveissa kiinni, niin ei kukaan voi
teitä syyttää. Pitäkää vaan melua salaisuuksista, jotka eivät koske
teitä, niin --"
Lomaque pysähtyi, ja pitäen kättään miekan tapaisesti, sujahutti sillä
osoittavaisesti kyttyräselän pään ylitse. Tämä liikunto kuin myös ne
vihjaukset, joita hän kuuli sitä ennen, hämmentivät kokonaan pientä
miestä. Hän tuijotti hämmästyneenä Lomaqueen; pyysi parilla sanalla
raakamaisesti anteeksi alavartijalta, ja kummallisella tavalla
pyörittäen rumaa päätään, astui hän pois, pitäen kuolema-luetteloa
rutistettuna kädessään.
"Tahtoisin heittää silmäyksen heihin, ja katsoa ovatko ne
todellakin sama mies ja vaimo, joita minä vartijoin eilen aamulla
odotushuoneessa", sanoi Lomaque, tarttuen kädellään kopin oveen, juuri
samassa kun virkatoimessaan oleva vartija rupesi sitä kiinni panemaan.
"Katsokaa sisään, niinkuin tahdotte", sanoi mies. "Kyllä varmaan
huomaatte tuon juoppolallin olevan yhtä väärässä näiden suhteen kuin
hän on kaikissa asioissa".
Lomaque käytti heti tätä myönnettyä oikeutta. Hän näki Trudainen
istuvan sisarensa kanssa kopin nurkassa kauimpana ovesta, arvattavasti
siinä tarkoituksessa ett'ei Rosa kuulisi ovella tapahtuvaa keskustelua.
Hänen silmissään näkyi kuitenkin levoton katse, hänen poskillaan
enenevä punastus, joka osoitti hänen ainakin epävarmasti tietävän että
jotakin outoa tapahtui käytävässä. Lomaque viittasi Trudainelle että
hän tulisi ovelle, ja kuiskasi hänelle: "Määräämänne aine vaikutti
hyvin. Te olette pelastetut täksi päivää. Kertokaa tämä uutinen
sisarellenne niin lempeästi kuin voitte. Danville --" Hän vaikeni ja
kuunteli kunnes hän voi vanginvartijan askeleitten kopinasta varmaan
tietää tämän astuskelevan käytävän toisessa päässä. "Danville", jatkoi
hän, "sekaannuttuaan kansajoukkoon kalteriportin ulkopuolella eilen, ja
kuultuansa teidän nimiä luettavan, vangittiin illalla Robespierren
salaisesta käskystä ja lähetettiin Temple-linnaan. Mikä syytös häntä
vastaan tehdään, tahi milloin hän viedään tutkittavaksi, on mahdoton
sanoa. Tiedän ainoastaan hänen olevan vangitun. Hush! Älkää puhuko nyt;
ystäväni täällä ulkona tulee takaisin. Pysykää levollisena -- toivokaa
kaikkea sattumukselta ja valtiollisten asiain muutoksesta; ja
lohduttakaa itseänne sillä ajatuksella, että olette molemmat pelastetut
huomiseksi".
"Ja huomenna?" kuiskasi Trudaine.
"Älkää ajatelko huomispäivää", vastasi Lomaque, kääntyen äkkiä
oveenpäin. "Antakaa huomispäivän pitää huolta itsestään".