Kaksi päivää sen jälkeen kun matkustajavaunut, joista Lomaque oli
puhunut, olivat ajaneet postivaunujen ohitse Parisiin vievällä
tiellä, istui rouva Danville muutaman asuinkerran vierashuoneessa
Grenelle-kadun varrella, kauniissa lystäilys-puvussa. Katsottuansa
suurta kultakelloa, joka riippui hänen kupeellansa, ja huomattuansa
kellon olevan neljännestä vailla kahta, soitti hän käsikelloa ja sanoi
sisään rientävälle palvelusneitsyelle: "minulla on vielä viisi
minuuttia. Lähetä Dubois tuomaan minun suklaatini".
Vanha mies ilmestyi suurella hilpeydellä. Tarjottuansa kupin suklaatia
emännälleen uskalsi hän käyttää puhumis-oikeuttaan, jonka oli saanut
pitkästä ja rehellisestä palveluksestaan, ja lausui vanhalle rouvalle
sievistelypuheen. "Minua ilahuttaa nähdä rouvaa noin nuorennäköisenä ja
niin hyvällä tuulella tänä aamuna", sanoi hän syvästi kumartaen ja
hienolla kunnioituksen hymyllä.
"Luulen minulla syytä olevankin olla hyvillä mielin sinä päivänä, jona
poikani aviosuostumus päätetään", sanoi rouva Danville, miellyttävällä
pään nyykäyksellä. "Haa, Dubois, minä saan elää vielä nähdäkseni häntä
aateliskirja kädessä. Roskaväki on tehnyt pahintaan; tuon kirotun
vallankumouksen loppu ei ole kaukana; meidän sääty-arvo palaa taas
kohta, ja kenellä silloin on parempaa edistyksen mahdollisuutta
hovissa kuin minun pojallani? Hän on jalosukuinen jo äitinsä kautta;
hän tulee jalosukuiseksi myös vaimonsa kautta. Niin, niin, anna hänen
raaka-käytöksisen, innokkaan, vanhan sotilasisänsä olla miten
luonnottomasti tasavaltalaismielinen tahansa, hänellä on nimi, joka on
saattava minun poikani ylimysarvoon. Kreivi D'Anville (D katkomerkillä,
sinä ymmärrät, Dubois)! Kreivi D'Anville, miten kauniilta se kuuluu!"
"Ihanalta, rouva -- ihanalta. Oh! nuoren herrani toinen naiminen alkaa
paljon paremmilla enteillä kuin ensimmäinen".
Tuo muistutus oli onneton muistutus. Rouva Danville kävi sanomattoman
vihastuneen näköiseksi, veti kulmiansa ryppyyn ja nousi kiiruusti
tuoliltaan.
"Oletko mieletön, sinä vanha hupakko?" huusi hän närkästyneenä; "mitä
sinä tarkoitat muistuttamisillasi noista asioista juuri tämmöisenä
päivänä? Sinä aina märehdit tuota asiaa noista kahdesta kurjasta
ihmisestä, jotka mestattiin, niinkuin luulisit minun voineen heitä
pelastaa. Etkö itse ollut läsnä minun ensi kerran kohdatessani poikaani
Hirmun ajan jäikeen? Etkö kuullut minun ensimmäisiä sanojani hänelle,
kun hän kertoi minulle lopputapauksen? Eivätkö ne olleet näin: --
'Charles, minä rakastan sinua; vaan jos minä tietäisin sinun antaneen
noiden kahden onnettoman, jotka antautuivat vaaran alttiiksi minua
pelastaakseen, kuolla, uskaltamattasi henkeäsi heidän pelastuksekseen,
tahtoisin ennemmin puhkaista sydämmeni, ennenkuin koskaan katsoa sinuun
tahi puhua sinulle enää!' -- Enkö sanonut niin? Ja eikö hän vastannut:
-- 'Äitini, minä uskalsin henkeni heidän tähtensä. Ja todistinhan minä
uhraukseni sillä että antauduin vangitsemisen alttiiksi -- minut
vangittiin ahkeroimisieni tähden, ja sitten en voinut enää mitään
tehdä!' Etkös seissut vieressä ja kuullut hänen näin vastaavan,
puhuessaan jalon liikutuksen vallassa? Etkö tiennyt hänen todellakin
olleen vangittuna Temple-linnassa? Uskallatko ajatella että meitä voi
moittia tämän jälkeen? Minä olen sinulle kiitollisuuden velassa,
Dubois, vaan jos sinä rupeat loukkaaviin vapaisuuksiin minun
suhteen --"
"Oh, rouvaseni! Minä pyydän anteeksi tuhat kertaa. Minä olin
ajattelematon; ainoastaan ajattelematon --"
"Vaiti! Ovatko vaununi portilla? -- Hyvä. Ole valmis minua saattamaan.
Sinun herrallasi ei ole aikaa palata tänne. Hän tapaa minut,
suostumuskirjan tekoa varten, kenrali Berthelin'in kodissa kello kaksi
täsmälleen. Seis! Onko paljo kansaa kadulla? Minä en tahdo tulla
roskaväen katseltavaksi vaunuihini käydessäni".
Dubois käydä vaaperti katuvaisen näköisenä akkunan luokse ja katsoi
ulos, emännän astuessa ovelle.
"Katu on melkein tyhjä, rouvaseni", sanoi hän. "Ainoastaan yksi mies,
nainen kainalossa, on seisahtunut ihmettelemään teidän vaunujanne. Ne
näyttävät siivoilta ihmisiltä, sen verran kuin minä voin nähdä ilman
silmilasiani. Ei ne ole roskaväkeä, sanoakseni, rouva, varmaan eivät
ole roskaväkeä!"
"Hyvä. Odota minua tuolla alhaalla; ja ota vähän pientä hopeata
mukaasi; jos nuo siivot ihmiset ehkä ovat sopivia armeliaisuuden
esineitä. Ei muita käskyjä ajajalle kuin ajaa suoraa tietä kenraalin
asuntoon".
Siinä seurassa, joka oli kokoontunut kenrali Berthelinin asuntoon
todistamaan aviosuostumus-kirjan allekirjoitusta, nähtiin, paitse
asianomaisia henkilöitä, muutamia nuoria naisia, jotka olivat morsiamen
ystäviä, ja joitakuita upseereja, jotka olivat olleet hänen isänsä
kumppaneja entisinä aikoina. Vieraat olivat hajonneet kahteen keskenään
yhteydessä olevaan sievään huoneesen -- toista nimitettiin talossa
vierashuoneeksi ja toista kirjastohuoneeksi. Vierashuoneesen oli
kokoontunut notarius, välikirja valmiina mukana, morsian, nuoret
naiset, ja enimmät kenraalin ystävistä. Kirjastohuoneessa toiset
sotilasvieraat huvittelivat biljardin peluulla siksi kun välikirjan
allekirjoittaminen piti tapahtuman; Danville ja hänen tuleva appensa
yhdessä edestakaisin huoneessa; edellinen kuunnellen hajamielisesti,
jälkimäinen kaikella tavallisella innokkaisuudellaan, ja enemmän kuin
tavallisesti käyttäen kasarmillisia täytesanojaan. Kenraalin päähän oli
pistänyt selittää muutamia kohtia avioliittokirjassa sulhaselle, jonka
täytyi, vaikka hän käsitti niiden muodon ja sisällyksen paljoa paremmin
kuin hänen appensa, kuunnella kohteliaisuuden vuoksi. Vanhan sotilaan
vielä ollessa keskellä pitkää ja sekavaa selityspuhettaan, löi
kirjaston uunin otsalla oleva kello.
"Kello on kaksi!" huudahti Danville iloisena, saadessaan jotakin syytä
keskeyttää puhetta välikirjasta. "Kello on kaksi, eikä äitini ole vielä
täällä! Mikä voi häntä viivyttää?"
"Ei mikään", huusi kenraali. "Oletko koskaan tuntenut täsmällistä
naista, poikaseni? Jos me odotamme äitiäsi -- ja hän on semmoinen
raivokas ylimysmielinen, ett'ei hän antaisi meille koskaan anteeksi,
ellemme odottaisi -- emme pääse kirjoittamaan välikirjan alle puoleen
tuntiin. Yhdentekevä! jatkakaamme tätä keskeytynyttä puhettamme. Missä
helvetissä minä olin taas kun tuo kirottu kello lyönnillään meidät
keskeytti? Mitäs nyt, Musta-Silmä, mikä asiana?"
Tämä viimeinen kysymys lausuttiin neiti Berthelinille, joka tällä
hetkellä kiireesti tuli kirjastohuoneesen vierashuoneesta. Hän oli
isohko ja enemmän miehennäköinen nainen, erinomaisen kauniilla mustilla
silmillä, mustalla tukalla, joka kasvoi sangen alhaalla hänen
otsallaan, ja jotakin isänsä lujuutta ja raakamaisuutta
puhumistavassaan.
"Muuan vieras ihminen on toisessa huoneessa, pappa, joka tahtoo teitä
tavata. Minä luulen palvelijoiden käskeneen häntä tänne yläkertaan,
luullen häntä meidän vieraaksemme. Käskenkö minä neuvomaan häntä alas
jälleen?"
"Tuhma kysymys! Miten minä voin tietää? Odota siksi kun olen häntä
nähnyt, neitiseni, ja sitten minä tahdon vastata sinulle". Näin sanoen
kenraali käännähtihe ympäri kantapäällään ja läksi vierashuoneesen.
Hänen tyttärensä olisi häntä seurannut, vaan Danville tarttui hänen
käteensä.
"Voitko olla niin kovasydäminen että jätät minut tänne yksinäni?" kysyi
hän.
"Mitenkäs käy minun hartaille ystävilleni toisessa huoneessa, sinä
itsekäs mies, jos minä jään tänne sinun kanssasi?" tiuskasi neitonen
vastaukseksi, ahkeroiden päästäkseen irti.
"Kutsu ne tänne", sanoi Danville iloisesti, tarttuen hänen toiseen
käteensä.
Neito nauroi ja veti sulhastaan vierashuoneen ovea kohti.
"Tule!" huusi hän, "ja anna kaikkien naisten nähdä minkä tirannin minä
tulen saamaan miehekseni. Tule ja näytä heille mikä uppiniskainen,
järjetön, ikävä --"
Hänen äänensä kävi äkkiä heikoksi, hänen ruumistaan pöyristytti ja hän
meni aivan voimattomaksi. Danvillen käsi oli silmänräpäyksessä käynyt
kuoleman kylmäksi hänen kädessään. Danvillen sormien hetkellinen
kosketteleminen, irroittuessaan kiinnipidostaan, vaikutti kummallisen
väristyksen hänen ruumiisensa kiireestä kantapäähän. Hän katsoi
sulhaseensa kauhistuneena, ja näki hänen silmänsä tuijottavan
vierashuoneesen. Niiden tuijotus oli niin eriskummallinen, liikkumaton,
hirvittävä; hänen kasvojensa muista osista oli tykkönään kadonnut
kaikki hengen-ilmaus, kaikki huomattava elo ja liikunto. Ne olivat
hengetön, eloton naamari -- valkea paperi. Kauhun huudolla hän katsahti
siihen, mihin hän näytti tuijottavan, vaan ei voinut muuta nähdä kuin
tuon tuntemattoman vieraan seisovan keskellä lattiaa vierashuoneessa.
Ennenkuin hän oli ennättänyt mitään kysyä, ennenkuin oli saanut
sanaakaan puhutuksi, tuli hänen isänsä hänen luokseen, tarttui
Danvillen käsivarteen ja työnsi tytärtään raakamaisesti takaisin
kirjastohuoneesen.
"Mene sinne ja ota naiset mukaasi", sanoi hän kiireisellä, kiivaalla
kuiskeella. "Kirjastohuoneesen!" jatkoi hän, kääntyen naisten puoleen,
ja kohottaen ääntään. "Kirjastohuoneesen, kaikkityyni, menkää tyttäreni
kanssa".
Naiset, peljästyneenä hänen käytöksestään, tottelivat häntä suuresti
hämmästyneinä. Heidän kiiruhtaessa kirjastohuoneesen, viittasi hän
notariukselle, että hänen piti seurata heitä, ja sulki sitten molempain
huoneiden välillä olevan oven.
"Pysykää missä olette!" huusi hän vanhoille upseereille, jotka olivat
nousseet seisoalleen. "Pysykää paikoillanne, minä vaadin sen!
Tapahtukoon mitä tahansa, Jacques Berthelin ei ole tehnyt mitään, josta
hänen tarvitsisi hävetä vanhain ystäviensä ja kumppaniensa edessä. Te
olette nähneet alun; pysykää alallanne ja katselkaa loppua".
Puhuessaan astui hän keskelle huoneen laattiaa. Hän ei ollut vielä
jättänyt kaappaustaan Danvillen käsivarresta -- askel askeleelta he
astuivat yhdessä siihen paikkaan, missä Trudaine seisoi.
"Te olette tulleet minun huoneeseni, ja pyytäneet tyttäreni vaimoksenne
-- ja minä olen suotunut antamaan hänen teille", sanoi kenraali,
puhellen Danvillelle tyyneesti. "Te kerroitte minulle teidän
ensimmäisen vaimonne ja hänen veljensä tulleen mestatuiksi kolme vuotta
takaperin Hirmun aikana -- ja minä uskoin teitä. Nyt, katsokaa tuota
miestä -- katsokaa suoraan hänen kasvoihinsa. Hän on ilmoittanut
itsensä minulle teidän vaimonne veljenä, ja vakuuttaa sisarensa elävän
tällä hetkellä. Toinen teistä kahdesta on minua pettänyt. Kumpiko se
on?"
Danville koetti puhua; vaan ei tullut ääntä hänen huuliltaan; hän
koetti vääntää käsivarttaan irti kenraalin kiinnipidosta, vaan ei
voinut irroittaa vanhan sotilaan vakavaa kättä.
"Oletteko peloissanne? oletteko pelkuri? Ettekö voi katsoa häntä
silmiin?" kysyi kenraali, lujemmasti pitäen käsivarresta kiinni.
"Seis! seis!" keskeytti muuan vanha upseeri astuen esille. "Antakaa
hänelle aikaa. Tämä voi olla joku eriskummallinen satunnainen
yhdennäköisyys, joka kyllä voi tämmöisissä oloissa panna miehen pään
sekaisin. Antakaa anteeksi, kansalainen", jatkoi hän kääntyen
Trudaineen. "Vaan te olette tuntematon vieras; te ette ole antaneet
mitään todistusta siitä että olette se, joksi itseänne sanotte."
"Tuossa on todistus", sanoi Trudaine, osoittaen Danvillen kasvoja.
"Niin, niin", jatkoi toinen; "hän näyttää kalpealta ja hämmästyneeltä
kyllä, se on totta. Vaan minä sanon uudestaan -- elkäämme olko
liian hätäisiä: kerrotaan kummallisia tapauksia satunnaisista
yhdennäköisyyksistä, ja tämä voi olla semmoinen!"
Kertoessaan näitä sanojaan, katsoi Danville häneen heikolla,
nöyristyvällä kiitollisuuden katseella, jota saattoi tuskin eroittaa
hänen kalpeissa kauhistuneissa kasvoissaan. Hän kumarsi päätään, mutisi
jotakin, ja viittaili sinne tänne vapaana olevalla kädellään.
"Katsoksa!" huusi vanha upseeri; "katsokaa, Berthelin, hän kieltää
miehen olevan vaimonsa veljen."
"Kuuletteko sen?" sanoi kenraali Trudainelle. "Onko teillä todistuksia,
joilla voitte hänen kieltoansa kumota? Jos teillä on, niin tuokaa ne
esille heti".
Ennenkuin vastausta voitiin antaa, singahti vierashuoneesta etehiseen
vievä ovi äkkiä seljälleen, ja rouva Danville -- hajalla hapsin, kasvot
kalpeina kauhistuksesta, sopivaiset vastaverraksi hänen poikansa
kasvoille -- näkyi kynnyksellä, vanha Dubois ja joukko kummastuneita ja
kauhistuneita palvelijoita takanaan.
"Jumalan tähden elkää kirjoittako! Jumalan tähden tule pois!" huusi
hän. "Minä olen nähnyt sinun vaimosi -- aaveena tahi todellisena, en
tiedä kumpanako -- vaan minä olen nähnyt hänen. Charles! Charles! niin
totta kuin Taivas on yllämme, olen minä nähnyt sinun vaimosi".
"Te olette nähneet hänet ilmeisenä ihmisenä, elävänä ja hengittävänä
samoin kuin näette hänen veljensä tuossa", sanoi vakava, tyyni ääni
palvelijoiden joukosta porraskäytävästä.
"Antakaa sen miehen tulla sisään, olkoon hän kuka tahansa!" huusi
kenraali.
Lomaque kulki rouva Danvillen sivuitse kynnyksen yli. Tämä vapisi hänen
rientäessä ohitsensa; seurasi häntä sitten, tunkien itseään vasten
seinää, muutamia askeleita huoneesen. Hän katsoi ensin poikaansa --
sitten Trudaineen -- sitten taas poikaansa. Hänen läsnäolossaan oli
jotakin, joka sai kaikki vaikenemaan. Äkillinen hiljaisuus valtasi koko
seuran -- hiljaisuus niin syvä, että kirjastohuoneessa olevien naisten
intoinen, säikähtynyt kuiskutus, ja hameiden kova kuhina kuului
suljetun oven takaa.
"Charles!" sanoi hän, hiljaa lähestyen; "miksi sinä katsot --?" Hän
pysähtyi, ja katseli taas poikaansa tuikeammin kuin ennen, kääntyi
sitten äkkiä Trudaineen. "Te katsotte poikaani, herraseni", sanoi hän,
"ja minä huomaan halveksimista teidän katseessanne. Millä oikeudella te
solvaatte miestä, jonka kiitollinen tunne, äitinsä kiitollisuuden
velasta teille, on saattanut häntä panemaan henkensä alttiiksi teidän
ja teidän sisarenne pelastukseksi? Millä oikeudella olette pitäneet
minun poikani vaimon pelasttuksen guillotinista -- pelastuksen, jota
huolimatta kaikesta siitä, minkä minä tiedän sitä vastaan, hänen jalot
ahkeroimisensa auttoivat -- salassa pojaltani? Millä oikeudella, pyydän
saada tietää, on teidän konnamainen salaperäisyytenne saattanut meidät
semmoiseen asemaan, jossa nyt seisomme tässä tämän talon isännän
edessä?"
Trudainen kasvot osoittivat murheen ja säälin tunteita, hänen
puhuessaan. Hän astui muutamia askeleita taaksepäin, eikä vastannut
mitään. Kenraali katsoi häneen innokkaalla uteliaisuudella; ja päästäen
Danvillen kasivarren, näytti aikovan puhua; vaan Lomaque astui esiin
samassa, ja nosti kätensä vaatien huomaavaisuutta.
"Luulen lausuvani kansalaisen Trudainen tahdon", sanoi hän kääntyen
rouva Danvilleen, "jos neuvon tätä rouvaa vähemmin julkisesti vaatimaan
vastausta kysymyksiinsä."
"Kuka te olette, herra, joka otatte huoleksenne neuvoa minua?"
muistutti hän ylpeästi. "Minulla ei ole mitään teille sanottavaa,
paitse että minä pysyn sanoissani ja tahdon vastausta."
"Kuka on tämä mies?" kysyi kenraali Trudaineltä, osoittaen Lomaquea.
"Mies, johon ei voi luottaa", huusi Danville, puhuen kuuluvasti
ensimmäisen kerran, ja heittäen verisen vihan katseen Lomaqueen. "Eräs
Robespierren poliisiasiamiehiä."
"Ja tämmöisenä kykenevä vastaamaan kysymyksiin, jotka koskevat
Robespierren oikeuden-istuimien toimituksia", huomautti entinen
pääpoliisi vanhalla virallisella maltillaan.
"Se on totta!" huusi kenraali; "mies on oikeassa -- antakaa hänen
puhua."
"Ei sitä voi auttaa", sanoi Lomaque, katsoen Trudaineen; "jättäkää se
minun huolekseni -- sopivinta on minun puhua. Minä olin läsnä", jatkoi
hän kovemmalla äänellä, "kansalaisen Trudainen ja hänen sisarensa
tutkinnossa. Ne oli saatettu oikeuden eteen kansalaisen Danvillen
ilmiannosta. Olen varma siitä ettei Danville siihen saakka kun
miesvangin tunnustus selitti asian, tiennyt mitään sen rikoksen
oikeasta laadusta, josta Trudaineä ja hänen sisartaan syytettiin. Kun
tuli tunnetuksi että olivat salaa auttaneet tätä rouvaa pakenemaan
Ranskasta, ja kun Danvillen oma pää siis oli vaarassa, kuulin minä itse
hänen pelastavan päänsä valheellisesti vakuuttamalla tienneensä
Trudainen salahankkeesta jo alusta --"
"Tahdotte sanoa", keskeytti kenraali, "että hän julkisesti istuvan
oikeuden edessä julisti tieten taiten ilmi antaneensa sen miehen, joka
seisoi syytettynä siitä että oli pelastanut hänen äitinsä?"
"Niin sanon", vastasi Lomaque. (Kauhistuksen ja inhon murina kuului
läsnä olevien vieraitten joukosta, tämän vastauksen perästä). "Oikeuden
pöytäkirjat löytyvät vielä todistamassa minun puheeni totuutta", jatkoi
hän. "Mitä kansalaisen Trudainen ja Danvillen vaimon pelastukseen
guillotinista tulee, niin oli se valtiollisten tapausten vaikuttama,
jota todistamaan vielä löytyy henkilöitä elossa, jos tarpeeksi
katsotaan, ja minun tekemäni pienen kepposen, jota on tarpeetonta tässä
nyt kertoa. Ja viimein mitä siihen tulee, että he pelastumisensa
jälkeen eivät antaneet tietoja itsestään, niin pyydän saadakseni
ilmoittaa teille, että asian salassa pitäminen lakkasi samassa kun
tiedettiin mitä täällä oli tapahtumaisillaan; ja ettei se ole ollut
muuta kuin tarpeellista, luonnollista varovaisuutta kansalaisen
Trudainen puolelta. Samanlaisista syistä emme ole tahtoneet saattaa
hänen sisartaan tänne, säästäen häntä kauheasta mielenliikutuksesta ja
vaarasta. Kuka mies, jolla on rahtuakaan tunteellisuutta, tahtoisi
antaa hänen katsahtaakaan semmoiseen aviomieheen kuin tuo?"
Hän katsoi ympärilleen ja osoitti Danvillea lausuessaan tämän
kysymyksen. Ennenkuin kukaan huoneessa ennätti puhua sanaakaan, kuului
hiljainen valitushuuto: "emäntäni! rakas, rakas emäntäni!" ja käänsi
kaikkien huomion vanhaan mieheen Dubois, ja sitten rouva Danvilleen.
Hän oli nojautunut vasten seinää ennenkuin Lomaque rupesi puhumaan;
vaan nyt hän seisoi aivan suorana. Hän ei puhunut eikä liikkunut. Ei
yksikään hänen epäjärjestyksessä olevan päähineensä heleävärisistä
nauhoista edes vavissut. Vanha palvelija Dubois oli polvillaan hänen
vieressään, suuteli hänen kylmää oikeaa kättään, hieroi sitä omien
käsiensä välissä, toistamiseen huudahtaen: "oi, emäntäni, rakas,
rakas emäntäni!" vaan hänen emäntänsä ei näyttänyt tietävän hänen
läsnä-olostaan. Ainoastaan kun hänen poikansa lähestyi muutamia
askeleita häntä kohti, näytti hän äkkiä heräävän tuosta mielentuskan
vaikuttamasta tunnottomuudesta. Silloin hän hiljaa nosti vapaata
kättään ja viittasi häntä pois luotaan. Danville seisahtui ja koetti
puhua. Hän viittasi taas kädellään ja hänen kasvoissaan alkoi liikuntoa
näkyä. Hänen huulensa liikkuivat vähän -- hän puhui.
"Olkaa niin hyvä minulle, herrani, viimeisen kerran, että pysytte
ääneti. Teillä ja minulla ei ole tästä lähtien mitään toisillemme
sanottavaa. Minä olen jalon suvun tytär ja kunnian miehen leski. Te
olette petturi ja väärä todistaja; semmoinen, josta jokainen rehellinen
mies, jokainen rehellinen nainen kääntyy ylenkatseella. Minä kieltäydyn
olemasta äitinne! Julkisesti, näitten herrasmiesten läsnä-ollessa, minä
sanon sen: minulla ei ole poikaa".
Hän kääntyi selin häneen; ja kumartaen toisille huoneessa oleville
henkilöille, menneitten aikojen kaunistelevalla sievyydellä, astui hän
hiljaa ja vakavasti ovelle. Seisahtuen tässä katsoi hän taakseen; ja
hetken teeskennelty mielen lujuus jätti hänet. Heikolla, tukahutetulla
huudolla tarttui hän vanhan palvelijan käteen, joka vielä pysyi
uskollisesti hänen rinnallaan; tämä rupesi häntä pitelemään molemmilla
käsillään ja rouvan pää vaipui hänen olkapäätänsä vasten.
"Auttakaa häntä!" huusi kenraali ovella seisoville palvelijoille.
"Auttakaa häntä ja viekää rouva toiseen huoneesen!"
Vanha mies katsoi epäilevästi emännästään niihin, jotka olivat
auttamassa häntä. Omituisen äkillisen kateuden vallassa pudisti hän
kättään heille. "Kotiin", huusi hän, "hänen täytyy tulla kotiin, ja
minä tahdon pitää huolta hänestä. Pois! te siinä -- ei kukaan saa pitää
hänen päätään muu kuin Dubois. Portaita alas! portaita alas, hänen
vaunujensa luokse! hänellä ei ole jälellä muita kuin minä; ja minä
sanon että hän on saatettava kotiin".
Kun ovi oli sulkeutunut, lähestyi kenrali Berthelin Trudainea, joka oli
seissut äänetönnä ja syrjässä siitä saakka kun Lomaque ensin ilmestyi
vierashuoneesen.
"Minä tahdon pyytää teiltä anteeksi", sanoi vanha sotilas; "koska olen
loukannut teitä pitämällä hetken aikaa epäluuloa teitä kohtaan.
Tyttäreni tähden minä hyvin paheksun ettemme ole jo aikoja sitten
nähneet toisiamme; vaan minä kiitän teitä kuitenkin tulemastanne tänne,
vaikka yhdennellätoista hetkellä".
Hänen puhuessaan tuli muuan hänen ystävistään ja sanoi, koskettaen
hänen olkapäätään: "Berthelin, saako tuo konna lähteä täältä?"
Kenraali käänsihe ympäri kantapäällään heti, ja viittasi
ylenkatseellisesti Danvillelle että hän seuraisi häntä ovelle. Kun
olivat tulleet toisten korvankuuluvilta, puhui hän näin:
"Teidän lankonne on todistanut teidät konnaksi, ja äitinne on
kieltäytynyt teistä, julistaen teidät valehtelijaksi. He ovat
täyttäneet velvollisuutensa teitä kohtaan; ja nyt ei ole minulla muuta
tehtävää kuin myös täyttää velvollisuuteni. Kun mies tunkeutuu toisen
perheesen petollisella mielellä ja saattaa tämän tyttären arvon
vaaran-alaiseksi, niin meillä sotamiehillä on hyvin sievä keino saada
hänet vastuun-alaiseksi siitä. Kello on nyt juuri kolme; kello viisi
olen minä ja eräs minun ystäväni --"
Hän vaikeni ja katseli ympärilleen varovasti, -- sitten kuiskasi hän
muun sanottavansa Danvillen korvaan -- työnsi oven anki ja osoitti
portaita.
"Tehtävämme on täällä toimitettu", sanoi Lomaque, pannen kätensä
Trudainen käsivarrelle. "Antakaamme Danvillelle aikaa lähteäkseen
talosta ja lähtekäämme sitten myöskin".
"Sisareni! missä hän on?" kysyi Trudaine jollakin levottomuudella.
"Olkaa aivan huoleti hänestä. Minä kerron teille enempää kun tulemme
ulos".
"Te varmaan annatte minulle anteeksi", sanoi kenraali Berthelin, puhuen
kaikille läsnä-oleville, käsi kirjastohuoneen ovella, "jos minä jätän
teidät. Minulla on pahoja uutisia saatettavana tyttärelleni, ja
yksityisiä asioita sen perästä toimitettavana erään ystäväni kanssa".
Hän nyykäytti päätään jäähyväisiksi seuralle vanhalla jörömäisellä
tavallaan ja meni kirjastohuoneesen. Pari minuuttia myöhemmin Trudaine
ja Lomaque läksivät talosta.
"Te löydätte sisarenne teitä odottamasta asunnossanne hotellissa",
sanoi jälkimäinen. "Hän ei tiedä mitään, ei ollenkaan mitään, siitä
mikä on tapahtunut".
"Vaan miten hänet tunnettiin?" kysyi Trudaine oudostellen. "Danvillen
äiti näki hänet. Varmaan hän --?"
"Minä ajoin asiaa niin että hän näkyisi, vaan ei näkisi. Meidän entinen
kokemuksemme Danvillesta oli syynä siihen että minä katsoin
tarpeelliseksi tehdä tämän kokeen, ja vanha poliisivirka-tottumukseni
auttoi minua sen toimeen panemisessa. Minä näin vaunujen seisovan
portilla, ja odotin kunnes vanha rouva tuli alas. Minä kävellytin
sisartanne poispäin, kun hän astui vaunuihin, ja kävellytin häntä
takaisin lähitse ikkunaa, kun vaunut läksi ajamaan. Silmänräpäys sen
teki; ja kaikki kävi niin hyvin kuin olin ajatellut. Kyllin jo siitä!
Palatkaa nyt sisarenne luo. Pysykää huoneessanne siksi kun yöposti
lähtee Roueniin. Minä olen jo tilannut valmiiksi teille kaksi paikkaa.
Menkää! ottakaa jälleen haltuunne vanhat huoneenne, ja jättäkää minut
tänne toimittamaan ne asiat, jotka isäntäni on minulle uskonut, ja
näkemään miten Danvillen ja hänen äitinsä asiat päättyvät. Koetan
jollakin tavalla saada aikaa tullakseni sanomaan jäähyväiset teille
Roueniin, vaikka en voisikaan siellä viipyä kauemmin kuin yhden päivän.
Mitä vielä! ei mitään kiitosta. Antakaa kätenne. Minä häpesin sitä
ottaa kahdeksan vuotta takaperin -- nyt voin sitä sydämellisesti
pudistaakin. Tuossa on teidän tienne; tässä minun. Jättäkää minut
silkki- ja satiini-toimiini, käykää te sisarenne luokse ja auttakaa
häntä matkakapineenne järjestämisessä".
* * * * *
Kolme päivää oli kulunut. On ilta. Rosa, Trudaine ja Lomaque istuivat
yhdessä penkillä, josta Seinen joen kierrosten kaunista maisemaa on
niin hyvä katsella. Vanha tuttu näkö-ala leviää heidän edessään, ihana
kuin ennenkin -- muuttumattomana, ikäänkuin he eilen olisivat sitä
viimeksi katselleet.
He puhuvat keskenään surullisesti ja hiljaisella äänellä. Samat muistot
täyttävät heidän sydämensä -- muistot, joita he pidättävät puheeksi
tulemasta, vaan joiden vaikutuksia jokainen tietää vaistollisesti
toisenkin tuntevan. Milloin johtaa yksi keskuspuhetta, milloin toinen;
vaan puhukoon kuka tahansa, valittuna puheen-aineena on aina, ikäänkuin
yhteisestä suostumuksesta, aine, joka on yhteydessä tulevaisuuden
kanssa.
Ilta alkaa hämärtää, ja Rosa on ensimmäinen nousemaan penkiltä. Veli ja
sisar katselevat toisiinsa salaista liittoa tietävillä katseilla ja
Rosa sanoo Lomaquelle:
"Tahdotteko seurata minua huoneesen", kysyi hän, niin vähällä
viipymisellä kuin mahdollista? "Minulla on jotakin, jota tahtoisin
hyvin mielelläni teille näyttää".
Hänen veljensä odottaa siksi kun hän on niin kaukana ett'ei voi kuulla;
ja kysyy sitten levottomasti mitä oli tapahtunut Parisissa hänen ja
Rosan lähdön jälkeen.
"Sisarenne on vapaa", vastasi Lomaque.
"Kaksintaistelu siis tapahtui?"
"Samana päivänä. Heidän piti ampua molempain yht'aikaa. Hänen
vastustajansa puolusmies vakuuttaa hänen olleen pelosta ravistuneena;
hänen oma puolusmiehensä sanoo hänen päättäneen, huolimatta siitä miten
hän oli elänyt, kohdata kuolemaa urhoollisesti tarjoamalla henkeänsä
sen miehen ensimmäiselle laukaukselle, jota hän oli loukannut. Mikä
näistä on tosi, sitä en tiedä. Se vaan on varma, ettei hän lau'aissut
pistoliansa; että hänen vastustajansa ensimmäinen kuula hänet kaatoi;
ja ett'ei hän sen jälkeen puhunut sanaakaan".
"Ja hänen äitinsä?"
"Vaikeata on saada sieltä tietoja. Hänen ovensa ovat suljetut; hänen
vanha palvelijansa hoitaa häntä hartaimmalla huolella. Lääkäri on aina
läsnä; ja talossa kerrotaan että se tauti, jota hän sairastaa, enemmän
tapailee hänen mieltään kuin ruumista. Enempiä tietoja en saanut".
Tämän vastauksen perästä molemmat pysyivät äänettöminä vähän aikaa --
nousivat sitten penkiltä ja astuivat huonetta kohti.
"Joko teillä on selvillä miten sisartanne valmistaisitte kuulemaan
kaikki mitä on tapahtunut?" kysyy Lomaque, nähdessään lampunvalon
loistavan vierashuoneen akkunasta.
"Minä odotan siksi kuin olemme aivan asettuneet täällä -- siksi kun
palaamisemme ensimmäiset juhlapäivät ovat ohitse, ja jokapäiväisen
elämämme rauhalliset toimet ovat taas alkaneet", vastasi Trudaine.
He astuivat huoneesen. Rosa viittaa Lomaquelle, että hän tulisi
istumaan hänen viereensä ja asettaa kynän ja avonaisen kirjeen hänen
eteensä.
"Minulla olisi viimeinen suosion osoitus teiltä pyydettävä", sanoi hän
hymyillen.
"Toivon, ettei sen pyynnön täyttäminen kovin pitkää aikaa vie", vastasi
Lomaque; "sillä minulla on ainoastaan tämä ilta olla teidän kanssanne.
Huomenaamulla, ennenkuin olette ylhäällä, täytyy minun jo olla matkalla
takaisin Chalons'iin".
"Tahdotteko kirjoittaa nimenne tämän kirjeen alle?" jatkoi Rosa, vielä
hymyillen, "ja sitten antaa se minulle postiin pantavaksi? Louis on
sanellut ja minä olen -- kirjoittanut sen, ja se tulee aivan valmiiksi,
jos te kirjoitatte nimenne loppuun".
"Saanenhan kaiketi lukea sen?"
Rosa nyykäytti päätään suostumukseksi; ja Lomaque luki seuraavat rivit:
"_Kansalainen_. -- Pyydän kunnioituksella saada teille ilmoittaa että
minulle uskottu toimitettavanne Parisissa on toimitettu.
"Minun on myöskin pyydettävä teidän suostumustanne minun luopumiseeni
siitä virasta, mikä minulla on ollut teidän konttorissanne. Teidän
itsenne ja teidän isänne minua kohtaan osoittama ystävällisyys antaa
minulle rohkeutta toivoa että te suosiollisesti otatte tietoonne syyt
minun luopumiseeni. Kaksi minun ystävääni, jotka katsovat olevansa
jossakin kiitollisuuden velassa minulle, tahtovat välttämättömästi että
minä viettäisin loput elämääni heidän kotinsa rauhallisuudessa ja
turvassa. Menneiden vuosien huolet ovat yhdistäneet meidät niin
toisiimme kuin olisimme saman perheen jäseniä. Minä olen koti-elämän
levollisuuden ja onnellisuuden tarpeessa yhtä hyvin kuin kenkään muu,
semmoisen elämän kärsittyäni kuin minä; ja ystäväni vakuuttavat niin
hartaasti täydestä sydämestään valmistavansa vanhan miehen mukavaa
tuolia lietensä ääreen, etten voi saada tarpeeksi lujuutta eroamaan
heistä ja kieltämään heidän tarjoustaan.
"Minä pyydän teitä siis suosiollisesti ottamaan vastaan sen
luopumuspyynnön, jonka tämä kirje sisältää, ja samalla vakuutuksen
vilpittömästä kiitollisuudestani ja kunnioituksestani.
Kansalaiselle Clairfait,
Silkkikauppias.
Chalons-sur-Marne."
Tämän luettuaan kääntyi Lomaque katsomaan Trudaineen ja koetti puhua,
vaan sanat eivät tahtoneet käskien tulla. Hän katsoi Rosaan ja koetti
hymyillä; vaan hänen huulensa ainoastaan vapisivat. Hän kastoi kynän
läkissä, ja asetti sen käteensä. Hän painoi päänsä alas äkisti paperin
yli, ettei Rosa näkisi hänen kasvojaan; vaan vielä hän ei kirjoittanut
nimeänsä. Rosa asetti lempeästi kätensä hänen olkapäälleen ja kuiskasi
hänelle:
"Joutuun, joutuun, olkaa nyt 'Sisar Rosalle' mieliksi. Hänen mieltään
täytyy nyt noudattaa, kun hän on taas palannut kotiinsa".
Hän ei vastannut mitään -- hänen päänsä vaipui alemmaksi -- hän mietti
hetkisen -- kirjoitti sitten nimensä kirjeen loppuun heikolla
vapisevalla käsialalla.
Rosa otti hiljaa kirjeen pöydältä. Muutamia kyyneleen karpaloita oli
paperilla. Pyyhkien niitä pois nenäliinallaan, katsoi hän veljeensä.
"Ne ovat viimeiset, joita hän koskaan on vuodattava, Louis, sinä ja
minä pidämme huolen siitä!"