St. Lazare'n ylimmäinen vanginvartija seisoi vankihuoneen
ulko-eteisessä, kaksi päivää Trudainen asunnossa tapahtuneen
vangitsemisen jälkeen, poltellen aamupiippuaan. Katsellessaan pihan
porttia kohden, näki hän portti-ovea avattavan ja erioikeuksellisen
miehen astuvan sisään, jonka hän kohta tunsi Salapoliisinviraston
toisen osaston ylipoliisiksi. "Miten, ystäväni Lomaque", huusi
vanginvartija, astuen pihalle, "mikä teidät on saattanut tänne tänä
aamuna, onko teillä asioita, vai huviksenneko olette tullut?"
"Huvikseni, tällä kertaa, kansalaiseni. Minulla on jouto-aikaa, tunti
tahi pari, kävelyyn käyttää. Minä huomasin olevani vankihuoneen
läheisyydessä, enkä voinut olla tulematta tänne katsomaan miten minun
ystäväni, ylimmäinen vanginvartija, jaksaa". Lomaque puhui ihmetyttävän
hilpeästi ja vilkkaasti. Hänen silmiänsä vaivasi erinomainen heikkous
ja räpytystauti; vaan hän hymyili kuitenkin mitä iloisimman veitikan
näköisenä. Nuo hänen vanhat vihamiehensä, jotka aina epäilivät häntä
enimmin silloin kun heikkous enimmin vaivasi hänen silmiään, eivät
suinkaan olisi uskoneet sanaakaan siitä ystävällisestä puheesta, jonka
hän ikään oli pitänyt, ja olisivat pitäneet varmana asiana että hänen
käyntinsä ylimmän vanginvartijan luona oikeastaan tarkoitti muuta
salaista asiata.
"Mitenkä minä jaksan?" sanoi vanginvartija, pudistaen päätään. "Liika
työn rasitus, ystäväni, -- liika työn rasitus. Ei ole joutohetkiä
meidän osastossamme. Myös guillotinikin on käynyt liian hidastöiseksi
meille!"
"Joko olette lähettäneet vankileipomuksenne tutkittavaksi tänä aamuna?"
kysyi Lomaque, aivan huolettoman näköisenä.
"En; ovat juuri lähtemäisillään", vastasi toinen. "Tulkaa heitä
katsomaan". Hän puhui aivan niinkuin vangit olisivat olleet joku
kokoelma katseltavia kuvia tahi äsken valmistunut vaatepuku. Lomaque
nyykäytti päätään, yhä vieläkin kasvoissa tuo onnellinen juhlallisuus.
Vanginvartija näytti tietä sisempään etusaliin; ja osoittaen uneliaasti
piipunvarrellaan, sanoi hän: "aamuleipomuksemme, kansalaiseni, juuri
valmis leivottavaksi".
Muutamassa salin nurkassa oli yhteentungettuina enemmän kuin
kolmekymmentä miestä ja vaimoa, kaikensäätyisiä ja -ikäisiä, muutamat
tuijottaen ympärilleen epätoivoisen murheen katseella, muutamat nauraen
ja leikkiä laskien huolettomasti. Lähellä heitä käveli laiskotellen
muuan "Patrioteihin" kuuluva vahtijoukko, poltellen tupakkaa,
syljeskellen ja kiroten. Patriotien ja vankien välillä istui vaperalla
tuolilla toinen vanginvartija -- kyttyräselkäinen mies; mahdottoman
isoilla punaisilla viiksillä -- suurustaan lopettamassa, ahmien suuria
papuja, joita hän veitsellään pisteli vadista ja huuhtoi alas aika
kulauksilla viiniputellista. Huolettomasti näytti Lomaque katselevan
tuota inhoittavaa näytöstä, vaan muutamissa minuutissa oli hänen tarkat
silmänsä tarkastaneet jokaisen vangin kasvoja ja huomanneet Trudainen
ja hänen sisarensa seisovan yhdessä joukon takana.
"No, Apollo!" huusi ylimmäinen vanginvartija, puhutellen alempaa
virkaveljeänsä lystikkäällä vankihuoneessa käytetyllä haukkumanimellä,
"älä kaiken päivää te'e lähtöä tuon roskaleipomuksesi kanssa! Ja
kuules nyt, ystäväni: minulla on lupa olla poissa asioillani
osastossani iltapäivällä, niin että sinun asiasi tulee olemaan lukea
guillotini-luetteloa ja merkitä vankien ovet ennenkuin vaunut tulevat
huomen-aamulla. Käytä varovasti putellia, Apollo, tänä päivänä; käytä
varovasti putellia, ettei tule hämminkiä kuolemaantuomittujen
luettelossa huomenna".
"Eikös ole janottava Heinäkuun ilma tämä -- kansalaiseni?" sanoi
Lomaque, jättäen ylimmäisen vanginvartijan, ja taputellen kyttyräselkää
mitä ystävällisimmällä tavalla hartioille. "Miten olette syössyt yhteen
kaiken leipomuksenne tänään ilman järjestyksettä! Autanko minä
teitä saamaan ne marssi-järjestykseen? Aikani on aivan teidän
käytettäväksenne. Tämä aamu on minulla pyhäpäivää!"
"Ha! ha! ha! mikä iloinen veitikka hän on pyhäpäivä-aamua
viettäessään!" huudahti ylimmäinen vanginvartija, kun Lomaque --
nähtävästi kokonaan jättäen tavallisen luonteensa, iloissaan tunnin
odottamattomasta joutoajasta -- alkoi työntää ja survata vankeja
riviin, puhellen lystikkäitä kokkapuheita, joille ei ainoastaan
virkapalvelijat, vaan myös moni uhreista itsistään -- huolettoman
tiranniuden huolettomia uhreja -- nauroi sydämellisesti. Loppuun saakka
jatkaen tätä hullunkurista toimitustaan, sai Lomaque tilaisuutta tulla
Trudainea niin lähelle että voi silmillään antaa hänelle merkin,
ennenkuin hän tarttui hänen niskaansa samoin kuin muitten. "Noh,
tasajoukko", huusi Lomaque, survaisten Trudainea. "Pysy nyt
astuntarivissä ja muista pysyä samoissa askeleissa tuon nuoren vaimosi
kanssa. Rohkaiskaa mieltänne, naiskansalaiseni! tässä maailmassa tottuu
kaikkeen, yksin guillotiniinkin!"
Lomaquen puhuessa ja työntäessä samalla kertaa, tunsi Trudaine
paperipalasen solahtavan niskansa ja kaulahuivinsa väliin. "Rohkeutta!"
kuiskasi hän puristaen sisarensa kättä, kun huomasi hänen kauhistuvan
Lomaquen pilan teeskenneltyä törkeyttä.
Joukko "Patrioti"-kaartin vartiomiehiä ympärillä, kulki vankisaatto
verkalleen ulkopihan kautta matkallaan vallankumous-oikeuteen;
kyttyräselkäinen vanginvartija seurasi takana. Lomaque oli aikeessa
seurata heitä vähän matkan päässä, vaan ylimmäinen vanginvartija vaati
häntä vieraanvaraisesti tulemaan takaisin. "Mikä kiire teillä on?"
sanoi hän. "Nyt kun tuo parantumaton juoppo, toinen alapäällikköni, on
lähtenyt matkalle leipomuksensa kanssa, niin totta saan pyytää teitä
astumaan huoneesen ja maistamaan vähän viiniä".
"Kiitoksia", vastasi Lomaque; "vaan minun mieleni tekee paremmin
kuunnella oikeuden tutkintoa tänään. Mitä jos tulisin takaisin
myöhemmin? Mihin aikaan menette osastoonne? Kello kaksi, vai mitä?
Hyvä! Minä koetan enkö voisi päästä tänne heti yhden jälkeen".
Niin sanoen nyykäytti hän päätään ja läksi ulos pihasta. Kirkas
auringonpaiste linnanpihalla saattoi häntä räpyttämään silmiään
tavallista enemmin! Jos joku hänen vanhoista vihamiehistään olisi ollut
hänen kanssaan, olisi se varmaan ajatellut itsekseen: "Jos ollenkaan
aiot tulla takaisin, kansalainen Lomaque, niin ei se tapahdu heti yhden
jäljestä!"
Matkallaan tapasi pääpoliisi kadulla muutamia poliisivirastoon kuuluvia
ystäviä, jotka viivyttivät hänen kulkuansa, niin että hänen tullessa
vallankumous-oikeuteen tutkimiset juuri olivat alkamaisillaan. Etevin
huonekalu oikeussalissa oli pitkä puiseva honkainen pöytä, joka oli
peitetty viheriäisellä villavaatteella. Tämän pöydän päässä istui
presidentti oikeuskuntansa kanssa, hatut päässä, ja niiden takana
kirjava joukko isänmaanrakastajia, joilla oli virallisesti jotakin
tekemistä niiden oikeus-asioiden kanssa, jotka nyt piti otettaman
esille. Pöydän etusivun vieressä oli yleisöä varten kaidepuilla
eroitettu ala, jonka päällä oli parvi. Yleisöä edusti tässä
tilaisuudessa joukko naisia, jotka kaikki istuivat yhdessä penkillä ja
kutoivat sukkaa, ompelivat paitoja ja lapsenvaatteita, yhtä
tyynimielisinä, kuin jos olisivat olleet kotonaan. Pöydän toisella
puolella, kauimpana suuresta ovesta oli laudoista rakennettu,
kaidepuilla eroitettu lava, jossa ikkunasta ja juttelevista äänistä
syntynyt lakkaamaton hälinä kuului salissa Lomaquen astuessa sisään.
Hän oli erioikeuksellinen mies täällä niinkuin vankihuoneessakin; ja
hän tuli huoneesen erityisestä ovesta, niin että hänen tuli kulkea
vankien lavan sivuitse ja ympäri, ennenkuin pääsi paikalleen
presidentin tuolin taakse. Trudaine, joka seisoi sisarensa kanssa
vankijoukon äärimmäisinä, nyykytti päätään merkin-annoksi, kun Lomaque
sattui hetkeksi katsomaan häneen. Hän oli matkallaan oikeuteen saanut
tilaisuutta lukea sen paperin, jonka pääpoliisi oli pistänyt hänen
kaulahuivinsa väliin. Siinä oli seuraavat rivit: "Olen juuri saanut
tietää missä kansalainen Dubois ja hänen vaimonsa nyt ovat. Ei teillä
ole muuta neuvoa kuin tunnustaa kaikkityyni. Sillä tavoin te vedätte
syylliseksi erästä hallitukseen kuuluvaa kansalaista, ja vaikutatte sen
että hän, jos hänen oma henkensä on hänelle rakas, koettaa kaikkea
pelastaakseen teidän ja teidän sisarenne hengen".
Tultuansa presidentin tuolin taakse, huomasi Lomaque nuo kaksi
uskollista käskyn-alaista, Magloire ja Picard, jotka odottivat
kokoontuneitten isänmaallisvirkamiesten joukossa, saadakseen jättää
oikeudelle todistuksensa. Niiden takana seisoi päällysmies Danville
nojaten vasten seinää. Ei kukaan häntä puhutellut, eikä hän ketään.
Epäillys ja epätietoisuus näkyi hänen kasvonsa joka piirteessä;
levottoman mielen äreys ilmautui hänen pienimmässäkin liikunnossaan --
myöskin hänen pyhkiessään vähän väliin nenäliinallaan kasvojansa,
joihin hiki nousi suurina pisaroina.
"Silence!" huusi täksi kertaa määrätty menojen-ohjaaja, käheä-ääninen
mies nipukkasaappaissa, mahdottoman iso miekka vyöllä ja sauva kädessä.
"Äänettömyyttä kansalaispresidentille!" sanoi hän uudestaan, lyöden
sauvansa pöytään.
Presidentti nousi seisoalleen, ja julisti tämän päivän istunnon
alkaneeksi; sitten rupesi istumaan jälleen. Silmänräpäyksellistä
äänettömyyttä, joka seurasi, tauotti äkillinen meteli vankien
keskuudessa lavalta. Kaksi vartijaa juoksi sinne. Kuului raskaan
putoavan ruumiin tömähdys -- muutamien naisvankien päästämät kauhun
huudot -- sitten oli taas kuolon hiljaisuus, jota ainoastaan muuan
vartija häiritsi, joka astui salin poikki verinen veitsi kädessä, ja
asetti tämän pöydälle. "Kansalaispresidentti", sanoi hän, "minulla on
ilmoitettavana, että eräs vanki on juuri ikään pistänyt itsensä
kuoliaaksi". Kuului mutiseva huuto -- "Eikö muuta?" naiskatsojien
joukosta, heidän ryhtyessään taas työhönsä. Itsemurhat oikeuden
istunnoissa eivät olleet tavattomia tapauksia Hirmuvallan aikana.
"Nimi?" kysyi presidentti, levollisesti tarttuen kynäänsä ja avaten
erästä kirjaa.
"Martigué", vastasi kyttyräselkäinen vanginvartija, astuen pöydän
luokse.
"Mitä laatua?"
"Muinoin tiranni Capet'in kuninkaallinen vaunumaakari".
"Syytös?"
"Salaisia hankkeita vankihuoneessa".
Presidentti nyykäytti päätään, ja kirjoitti kirjaan: -- "Martigué,
vaununtekijä. Syytetty salahankkeista vankihuoneessa. Ehdätti lainmenoa
itsemurhalla. Tekoa pidetään rikoksen täydellisenä tunnustuksena.
Omaisuus otetaan valtiolle. Ensimmäisenä Termidorina, Tasavallan
vuotena kaksi".
"Äänettömyyttä!" huusi mies lyijypäisellä sauvalla sillä aikaa kun
presidentti riputteli santaa kirjoituksen päälle ja viittasi
vanginvartijalle, että hänen piti viemän kuolleen ruumiin pois, ja
sitten sulki kirjan.
"Onko erityistä ilmoitettavaa tänä aamuna?" kysyi presidentti
katsahtaen takanaan olevaan joukkoon.
"On yksi", sanoi Lomaque, astuen presidentin tuolin luokse. "Sopisiko
teidän, kansalaiseni, ottaa ensimmäiseksi Louis Trudainen ja Rosa
Danvillen asia? Kaksi minun miehistäni on määrätty tänne vieraiksi
miehiksi ja heidän aikansa on kallisarvoinen Tasavallalle".
Presidentti huomasi nimilistan edessänsä, ja antoi sen huutajalle eli
menon-ohjaajalle, pantuansa ykkösen ja kakkosen Louis Trudainen ja Rosa
Danvillen eteen.
Lomaquen astuessa takaisin entiseen paikkaansa presidentin tuolin
takana, lähestyi Danville ja kuiskasi hänelle: "Huhu kertoo teidän
saaneen tietoja kansalaisista Dubois. Onko se totta? Te tiedätte keitä
ne ovat?"
"Kyllä", vastasi Lomaque; "vaan minulla on korkeampia käskyjä pitää
näitä tietoja itseäni varten, juuri nyt".
Halunperäisyys, millä Danville teki kysymyksensä, ja pettymys, jota hän
osoitti kun ei saanut tyydyttävää vastausta, olivat sitä laatua että
tarkkahuomioinen pääpoliisi niistä tuli täydelleen vakuutetuksi siitä
että Danville todellakin oli niin tietämätön, kun hän näytti olevan,
miehestä ja vaimosta Dubois. Tämä salaisuus oli kaikessa tapauksessa
vielä Danvillelle selittämätön salaisuus.
"Louis Trudaine! Rosa Danville!" huusi menojen-ohjaaja, toisen kerran
kolahuttaen sauvallaan pöytään.
Molemmat astuivat, totellen käskyä, esille vankien lavan kaidepuitten
luo. Ensimmäinen katsaus tuomareihinsa, ensimmäinen kauhu tuntiessaan
seisovansa kuulijakunnan armahtamattoman uteliaisuuden esineenä, näytti
voittavan Rosan voimat. Hän kävi kuolon kalpeasta tulipunaiseksi,
sitten kalpeaksi uudelleen, ja piiloitti kasvojansa veljensä hartioita
vasten. Miten tasaisesti hän kuuli veljensä sydämen tykkivän! kyyneleet
täyttivät hänen silmänsä, ajatellessaan että veljensä pelkäsi
ainoastaan hänen tauttaan!
"Nyt!" sanoi presidentti kirjoittaen heidän nimensä. "Kenen
ilmiantamia?"
Magloire ja Picard astuivat esille pöydän viereen. Edellinen vastasi --
"kansalais-päällysmies Danville'n".
Vastaus nosti suurta hälinää sekä vangeissa että kuulijoissa.
"Syytetyt mistä?" jatkoi presidentti.
"Miesvanki salaisista hankkeista Tasavaltaa vastaan; naisvanki,
rikoksellisesta tietoisuudesta siitä".
"Tuokaa esille todistuksenne samassa järjestyksessä".
Picard ja Magloire avasivat todistuksia sisältävät pöytäkirjansa, ja
lukivat presidentille samat erityisseikat, jotka olivat aikaisemmin
lukeneet Lomaquelle.
"Hyvä", sanoi presidentti, kun olivat lopettaneet. "Meidän ei tarvitse
vaivata itseämme millään muulla kuin tiedustamalla keitä kansalaiset
Dubois ovat, ja niitä tietoja te varmaan olette valmiit antamaan.
Oletteko kuulleet todistukset?" jatkoi hän kääntyen vankeihin; Picardin
ja Magloiren puhellessa keskenään hiljaa sopottaen, ja katsellessa
hämmästyneinä pääpoliisiin, joka seisoi äänettömänä heidän takanaan.
"Oletteko kuulleet todistukset, te vangitut? Tahdotteko sanoa jotakin?
Jos tahdotte puhua, niin muistakaa että tämän oikeuden aika on
kallis-arvoinen ja ettette saa sitä turhaan kuluttaa".
"Minä pyydän saadakseni puhua, omasta ja sisareni puolesta", vastasi
Trudaine. "Aikomukseni on säästää oikeuden aikaa tunnustuksen
tekemisellä".
Hiljainen sopotus, joka oli kuulunut naiskuulijoitten puolelta vähää
ennen, lakkasi heti kun hän lausui sanan: tunnustus. Kuolon
hiljaisuudessa tunki hänen matala, tyyni äänensä oikeussalin
kaukaisimpiin nurkkiin, kun hän, itseään hilliten, ettei kenkään voisi
huomata sitä toivon kuolemankamppausta, joka tapahtui hänen sisässänsä,
jatkoi puhettansa seuraavin sanoin:
"Minä tunnustan salaiset käyntini talossa Papistonkadun varrella. Minä
tunnustan että ne henkilöt, joita kävin tapaamassa, ovat todistuksissa
osoitetut. Ja viimein tunnustan tarkoitukseni näillä käynneilläni
heidän luonansa olleen auttaa heitä heidän aikeissaan lähteä Ranskasta.
Jos olisin tehnyt tämän valtiollisista vaikutteista, nykyisen
hallituksen valtiolliseksi vahingoksi, myönnän että olisin syyllinen
semmoisiin salahankkeisin Tasavaltaa vastaan, jommoisista minua
syytetään. Vaan ei mitkään valtiolliset tarkoitukset minua
elähyttäneet, eikä mikään valtiollinen täytymys minua kehoittanut
tekemään sitä, joka minun on saattanut tämän oikeuden eteen. Niillä
henkilöillä, joita autoin lähtemään Ranskasta, ei ole minkäänlaista
valtiollista merkitystä, tahi yhteyttäkään valtiollisten asiain kanssa.
Yksistään yksityisistä vaikutussyistä minä osoitin tätä inhimillisyyttä
heitä ja toisia kohtaan -- inhimillisyyttä, jota hyvä tasavaltalainen
saanee tuntea, joutumatta isänmaansa onnen kavaltajaksi".
"Oletteko valmis ilmoittamaan oikeudelle keitä nämä kansalaiset Dubois
todellakin ovat?" kysyi presidentti levottomasti.
"Olen valmis", vastasi Trudaine. "Vaan ensin haluan saada lausua pari
sanaa sisareni suhteen, joka seisoo tässä oikeuden edessä syytettynä
minun kanssani". Hänen äänensä alkoi käydä epävakaiseksi; ja nyt vasta
alkoi hänen kasvonsa muuttaa väriä, kun Rosa nosti kasvonsa hänen
hartioistaan ja katsoi häneen tuskaisesti. "Minä rukoilen oikeutta
julistautaan sisartani syyttömäksi kaikkeen osanottoon siihen
rikokseen, josta olen syytetty --", jatkoi hän. "Puhuttuani suoruudella
itsestäni, voin minä vaatia uskomaan puhettani hänestä, kun vakuutan
ett'ei hän ole minua auttanut eikä ole voinut auttaa. Jos syytä on; on
se yksistään minun; jos tulee rangaistusta, tulkoon se yksistään minun
kärsittäväkseni".
Hän pysähtyi äkkiä ja hämmästyi. Hänen oli helppo olla Rosaan
katsomatta, vaan hän ei voinut pelastua mihinkään itsensä hallitsemisen
koetuksesta, jos Rosa puhuisi. Juuri kun hän lausui viimeisen lauseen,
nosti Rosa taas kasvonsa hänen hartioistaan, ja kuiskasi tuskaisesti:
"Ei, ei, Louis! Ei tätä uhrausta, kaikkien toisten uhrauksien perästä
-- ei tätä, vaikka sinä pakoittaisit minua itseäni puhumaan heille!"
Hän irroitti äkillisesti kätensä veljestään ja astui samassa esille
kaidepuitten luo, jossa hän seisoi katsellen läsnäoleviin ja samalla
kaikkien katseltavana. Kaidepuut tärisivät hänen kättensä vavistuksesta
hänen niistä kiinnipitäessään itseään tukeaksensa! Hänen hiuksensa
riippuivat vanukkeisina hänen hartioillaan; hänen kasvonsa olivat
saaneet omituisen lujuuden; hänen suloiset siniset silmänsä, jotka
muulloin olivat niin lempeät, olivat saaneet kauhistuksen kiillon.
Uteliaisuuden ja ihmettelemisen sohina kuului naisten joukossa.
Muutamat nousivat levottomasti istuiltaan, toiset huusivat:
"Kuunnelkaa, kuunnelkaa! hän aikoo puhua!"
Hän puhui. Heleänä ja kirkkaana kuului tuo suloinen ääni, suloisempana
kuin koskaan murheessa, muitten äänten yli -- yli raa'an mörinän ja
kuiskaavan suhinan.
"Herra presidentti" -- alkoi vaimo parka vakavasti. Hänen seuraavat
sanansa eivät voineet kuulua naisten vihellyksiltä.
"Oh! ylimys, ylimys! Ei ollenkaan teidän kirottuja arvonimiä täällä!"
oli heidän kimakka huutonsa hänelle. Hän ei peljästynyt näitä huutoja,
eikä niitä seuraavia rajuja liikuntoja, hän katseli vakavasti
ympärilleen, tuo omituinen lujuus vielä kasvoissaan. Hän olisi puhunut
taas, huolimatta tuosta metelistä ja noista inhon-osoituksista, vaan
hänen veljensä ääni oli hänen ääntään väkevämpi.
"Kansalainen, presidentti", huusi veli, "en ole vielä lopettanut.
Pyydän saada lopettaa tunnustukseni. Minä rukoilen oikeutta olemaan
välinpitämätön sisareni puheista. Viimeisien päiväin levottomuus ja
kauhu on sekoittanut hänen ymmärrystään. Hän ei voi vastata sanoistaan
-- minä vakuutan sen julkisesti, koko oikeuskunnan kuullen".
Veri nousi taas hänen vaaleisin kasvoihinsa kun hän lausui tämän
vakuutuksensa. Tälläkin tärkeällä hetkellä miehen jalo sydän nuhteli
häntä tuosta petoksesta, vaikka vaikutteena siihen oli hänen sisarensa
hengen pelastaminen.
"Antakaa hänen puhua! antakaa hänen puhua!" huusivat naiset, kun Rosa,
koskematta, katsomatta veljeensä, ikäänkuin hän ei olisi kuullut mitä
tämä puhui, toisen kerran koetti puhua tuomareille, huolimatta
Trudainen keskeyttämisestä.
"Vaiti!" huusi sauvalla varustettu mies. "Vaiti te vaimot!
kansalais-presidentti aikoo puhua".
"Vanki Trudainella on puheen oikeus", sanoi presidentti; "ja saa jatkaa
tunnustustaan, Jos naisvanki aikoo puhua, niin hän saa puhua
perästäpäin. Minä kehoitan molempia syytettyjä joutuisasti toimittamaan
puhuttavansa minulle, muutoin pahentavat he asiaansa, eivätkä paranna.
Minä käsken kuulijakuntaa olemaan vaiti; ja ell'ei minua totella, ai'on
minä ajaa kuulijat pois. Nyt, vanki Trudaine, pyydän minä teitä
jatkamaan. Ei sanaakaan enää sisarestanne; antakaa hänen puhua
omasta puolestaan. Nyt teidän ja meidän välinen asia koskee miestä ja
vaimoa Dubois. Oletteko tahi ettekö ole valmis ilmoittamaan oikeudelle
keitä he ovat?"
"Minä uudestaan ilmoitan että olen valmis puhumaan", vastasi Trudaine,
"Kansalainen Dubois on eräs palvelija. Vaimo Dubois on sen miehen, joka
on minut ilmi antanut -- päällysmies Danvillen äiti".
Satojen yht'aikaa puhuvien, huudahtavien ja murisevien äänten kohina
seurasi tätä vastauksen lausuntoa. Ei sitä miestä koko oikeussalissa,
joka olisi voinut pidättää hämmästyksensä osoitusta. Se vaikutti
vankeihin, jotka seisoivat lavallaan, se vaikutti itse huutajaan,
oikeuden tuomareihinkin, jotka hetki sitä ennen olivat rötköttäneet
huolettomina, äänettöminä tuoleissaan. Helinän ollessa viimeinkin
taukoamaisillaan, lakkasi se silmänräpäyksessä, kun kuultiin jonkun
huutavan tungoksesta presidentin tuolin takana:
"Antakaa tietä! Päällysmies Danville on ruvennut voimaan pahoin!"
Kova kuiske ja toisiaan keskeyttävien äänten sohina seurasi; sitten
liike virantoimitus-joukkiossa; sitten eleinen hiljaisuus; sitten
ilmestyi äkkiä Danville yksinänsä pöydän eteen. Hänen katseensa, kun
hän käänsi kalpeat kasvonsa kuulijoihin, vaienti ja pysähytti heitä,
kun juuri olivat aloittamaisillaan uutta hälinää. Jokainen kuroittihe
eteenpäin, halukkaana kuulemaan mitä hän sanoisi. Hänen huulensa
liikkuivat; vaan niistä lähteviä sanoja eivät muut kuulleet kuin ne,
jotka sattuivat istumaan aivan hänen läheisyydessään. Puhuttuansa lähti
hän pöydän luota erään poliisimiehen nojassa, joka näytti taluttavan
häntä oikeuskunnan yksityistä ovea kohti, ja siis vankien lavaa kohti.
Hän seisattui kuitenkin puolitiessä, käänsi äkkiä kasvonsa vangeista
pois ja viitaten salin toisella puolella olevaan yleiseen oveen päin,
antoi hän taluttaa itseään ulos ulko-ilmaan sitä tietä. Hänen mentyä
sanoi presidentti, puhuen osittain Trudainelle ja osittain
kuulijakunnalle:
"Kansalais-päällysmies Danville on ruvennut voimaan pahoin kuumuudesta
täällä salissa. Hän on lähtenyt (minun tahdostani poliisimiehen
huostassa) virkistymään ulko-ilmaan; vakuuttaen minulle tulevansa
takaisin ja valaisevansa tätä eriskummallista ja epäluulon-alaista
seikkaa, jonka vanki nyt on tuonut ilmi. Jos syytetyllä Trudainella on
enempää ilmoitettavaa minulle, niin minä käsken häntä jättämään sen
siksi kun kansalainen Danville palajaa. Tämä asia on ensin selville
saatava, ennenkuin muita asioita voi ottaa esille. Ettei oikeuden aika
kuitenkaan menisi hukkaan, annan minä naisvangille luvan käyttää tätä
tilaisuutta, puhuakseen häntä itseään koskevista seikoista, joita hän
ehkä tahtoo tuomareille ilmoittaa".
"Saattakaa tuo mies vaikenemaan!" "Viekää hänet ulos oikeussalista!"
"Pankaa hänelle suu-kapula!" "Viekää guillotiniin!" Tämmöisiä huutoja
kuului kuulijoiden joukosta presidentin vai'ettua. Nämä tarkoittivat
kaikki Trudainea, joka oli tehnyt viimeisen epätoivoisen ponnistuksen,
saadakseen sisartaan olemaan vaiti, ja joita yrityksiä katsojat olivat
huomanneet.
"Jos vanki puhuu vielä sanaakaan sisarelleen, niin viekää hänet pois",
sanoi presidentti, kääntyen lavan ympärillä seisoviin vartioihin.
"Hyvä! me saamme viimeinkin kuulla häntä. Vaiti! vaiti!" huusivat
naiset, laittautuen mukavasti istumaan penkeilleen, ja valmistautuen
töitään taas jatkamaan.
"Rosa Danville, oikeus odottaa saadakseen kuulla teitä", sanoi
presidentti, heittäen säärensä ristiin ja nojautuen taaksepäin
muhkeasti isossa nojatuolissaan.
Viimeksi kuluneiden viiden minuutin hälinän ja häiriön kestäessä oli
Rosa seisonut hetken aikaa samassa asennossa. Tuo omituinen vakava
mielen-ilmaus oli yhden ainoan kerran muuttunut hänen kasvoissaan. Kun
hänen miehensä astui pöydän viereen ja seisoi siinä yksinänsä kaikkien
katseltavana, vapisivat hänen huulensa hiukan, ja hieno punastuksen
varjo kulki nopeasti yli hänen kasvojensa. Tuotakaan pientä muutosta ei
enää näkynyt -- hän oli vaaleampi, hiljaisempi, entisestään enemmän
muuttunut kuin koskaan, katsellessaan presidenttiin ja lausuessaan
seuraavaa:
"Minä tahdon seurata veljeni esimerkkiä ja tehdä tunnustukseni samoin
kuin hän. Olisin mieluimmin tahtonut että hän olisi puhunut minunkin
puolestani; vaan hän on liian alttiiksi antavainen, puhuakseen
muuta kuin minkä hän luulee pelastavan minua joutumasta hänen
rangaistukseensa osalliseksi. Minä en tahdo tulla pelastetuksi, ellei
hän tule myös. Minne hän menee täältä lähtiessään, sinne minäkin tahdon
mennä; mitä hän kärsii, tahdon minäkin kärsiä; jos hän tuomitaan
kuolemaan, toivon Jumalan antavan minulle voimaa nöyränä kuollakseni
hänen kanssaan! Ja nyt tahdon lausua, mikä minun osani on siinä
asiassa, josta minun veljeäni on syytetty: -- Joku aika takaperin
kertoi hän minulle muutamana päivänä nähneensä mieheni äidin Parisissa,
puettuna köyhäksi vaimoksi, puhutelleensa häntä ja pakoittaneensa
häntä itseänsä ilmoittamaan. Tähän saakka olimme kaikki pitäneet
varmana asiana, että hän oli lähtenyt Ranskasta, koska hän noudatti
vanhanaikaisia mielipiteitä, joita oli vaarallista ihmisten nyt
noudattaa; luulimme hänen lähteneen Ranskasta ennenkuin tulimme
Pariisiin. Hän kertoi veljelleni todellakin lähteneensä (vanha uskottu
perheen palvelija apuna ja suojelijana) Marseilleen saakka; ja että
hän, huomatessaan siellä kauemmaksi pääsönsä odottamattoman vaikeaksi,
oli luullut Jumalan tällä tavoin varoittavan häntä jättämästä
poikaansa, jota hän innokkaasti rakasti, ja josta hän ainoastaan
suurella vastahakoisuudella oli eronnut. Hyljäten aikomuksensa odottaa
maanpakolaisuudessa rauhallisempia aikoja, päätti hän lähteä Parisiin
ja piiloitella siellä, koska tiesi poikansa myöskin sinne lähteneen.
Hän otti vanhan ja rehellisen palvelijansa nimen -- palvelijansa, joka
viimeiseen saakka kieltäytyi jättämästä häntä ilman suojelijatta; ja
hän aikoi elää ankarimmassa salaisuudessa ja aivan erillään muista,
tarkastellen, tuntemattomana, poikansa menestymistä, ja valmiina heti
tiedon saatua ilmoittamaan itsensä hänelle, kun vaan valtiollisten
asiain kanta sallisi hänen onnellisesti yhdistyä rakastettuun
lapseensa. Veljeni katsoi tätä yritystä kovin vaaralliseksi sekä
hänelle itselleen, hänen pojalleen, että myös tuolle kunnioitettavalle
vanhalle miehelle, joka oli pannut päänsä alttiiksi emäntänsä etua
katsoen. Minä ajattelin samoin; ja onnettomana hetkenä minä sanoin
Louis'lle: 'Tahdotko sinä koettaa salassa auttaa anoppiani matkalle ja
katsoa että hänen uskollinen palvelijansa todellakin saattaa hänet
Ranskasta tällä kertaa?' Minä tein väärin kun pyysin veljeäni tekemään
tämän, sillä minä tein sen itsekkäisestä syystä -- syystä, joka on
yhteydessä minun avioelämäni kanssa, joka ei ole onnellinen. Minun ei
ollut onnistunut voittaa mieheni lempeä ja hän kohteli minua pahoin.
Minun veljeni, joka aina on rakastanut minua paljoa hellemmästi,
pelkään minä, kuin olen koskaan ansainnut; minun veljeni osoitti yhä
suurempaa hellyyttä minua kohtaan, kun hän näki mieheni kohtelevan
minua tylysti. Tästä syntyi viha heidän kesken. Minun ajatukseni,
pyytäessäni veljeäni tekemään sen, jonka olen maininnut, oli, että jos
me kaki estäisimme anoppiani, ilman vaaratta miehelleni, saattamasta
vaaraan itseään ja poikaansa, me tulisimme, kun aika joutuisi puhua
siitä mitä olimme tehneet, näyttäytymään mieheni silmissä uudessa ja
paremmassa valossa. Minä olisin näyttänyt miten hyvin minä ansaitsin
hänen rakkauttaan, ja Louis olisi näyttänyt miten hyvin hän olisi
ansainnut lankonsa kiitollisuutta; ja niin me olisimme tehneet kotimme
onnelliseksi viimeinkin, ja kaikki kolme olisimme yhdessä eläneet
suosiossa keskenämme. Tämä oli minun ajatukseni; ja kun minä kerroin
sen veljelleni, ja kysyin häneltä tuottaisiko se suurta vaaraa,
ajattelemattani hänen hellyyttään ja sääliväisyyttään minua kohtaan,
sanoi hän: 'Ei!' Hän oli niin totuttanut minua ottamaan vastaan
uhrauksia minun onnellisuuteni eduksi, että minä annoin hänen saattaa
itseänsä vaaraan, auttamalla minua vähäisessä perheellisessä
tuumassani. Minä kadun tätä nyt katkerasti; minä pyydän häneltä
anteeksi täydestä sydämestäni. Jos hänet julistetaan syyttömäksi,
koetan minä käytökselläni näyttää itseäni paremmin ansaitsevaksi hänen
rakkauttaan. Jos hän tuomitaan syylliseksi, tahdon minä myös käydä
mestauslavalle, ja kuolla veljeni kanssa, joka pani henkensä alttiiksi
minun tähteni".
Hän lopetti yhtä levollisena kuin oli aloittanutkin; ja kääntyi vielä
kerran veljeensä. Kääntäessään kasvonsa oikeuskunnasta ja katsellessaan
häneen, tuli muutamia kyyneleitä hänen silmiinsä ja kasvoissa näkyi
jotakin tuota vanhaa muodon suloutta ja mielen-ilmauksen herttaisuutta.
Veli antoi hänen tarttua käteensä; vaan hän näytti aikovan välttää
hänen huolestunutta katsettaan. Hänen päänsä painui alas rintaa vasten;
hän hengitti raskaasti; hänen kasvonsa kävivät synkiksi ja vääntyivät
rumannäköisiksi ikäänkuin hän olisi kärsinyt kovaa ruumiillista tuskaa.
Hän kumartui vähän ja nojaten kyynäspäällään kaidepuuta vasten hänen
edessään, peitti hän kasvojansa kädellään; ja niin tukehutti hän
nousevaa tuskaansa, niin pakoitti hän takaisin polttavat kyyneleet
sydämeensä. Kuulijakunta oli kuunnellut Rosaa äänettömänä ja pysyi yhtä
hiljaisena hänen lopetettuakin. Tämä oli harvinainen suosion-osoitus
hirmuhallituksen kansan puolelta.
Presidentti katsoi taakseen virkatovereihinsa, ja pudisti päätään
epäilevästi.
"Tämä naisvangin selitys tekee asian hyvin sekavaksi ja vaikeaksi",
sanoi hän. "Onko täällä ketään oikeussalissa", lisäsi hän, katsellen
niihin henkilöihin, jotka olivat hänen tuolinsa takana, "joka tietää
missä päällysmies Danvillen äiti ja palvelija nyt ovat?"
Lomaque astui esille kutsumuksesta ja asettui seisomaan pöydän viereen.
"Mikä nyt, kansalaispoliisi?" jatkoi presidentti, katsellen tuimasti
häneen, "onko kuumuus voittanut teidätkin?"
"Puuska tavoitti hänet, kansalaispresidentti, juuri kuin naisvanki oli
päättänyt selityksensä", selitti Magloire, tunkeutuen esille
liekartelevasti.
Lomaquen katse alammaiseensa lähetti tämän takaisin suoraan
viranomaisen joukon taakse; hän puhui sitten, matalammalla äänellä kuin
tapansa oli:
"Minä olen saanut tietoja päällysmies Danvillen äidistä ja palvelijasta
ja olen valmis vastaamaan kaikkiin kysymyksiin, joita minulle tehdään".
"Missä he nyt ovat?" kysyi presidentti.
"Tiedetään äidin ja hänen palvelijansa päässeen yli rajan ja luullaan
heidän matkustaneen Kölniin. Mutta sen jälkeen kun pääsivät
Saksanmaahan, on tasavaltaisilla virkakunnilla tietysti ollut
ainoastaan epävarmoja tietoja heidän olopaikoistaan".
"Onko teillä mitään tietoja vanhan palvelijan käytöksestä hänen
Parisissa olon aikana?"
"Minulla on tarpeeksi tietoja todistaakseni ett'ei hän ollut semmoinen
mies, jota voisi pitää valtiollisen epäluulon esineenä. Hän näyttää
yksinomaisesti orjamaisesti harrastaneen tuon naisen etuja,
toimittaneen hänelle kaikkia palvelijan tavallisia tehtäviä
yksityisessä elämässä; ja eksyttäneen naapureita teeskentelemällä
yhdenvertaisuutta hänen kanssaan julkisuudessa".
"Onko teillä mitään syytä luulla että päällysmies Danville tiesi
äitinsä ensimmäisestä aikeesta paeta Ranskasta?"
"Minä päätän sen siitä mitä naisvanki on puhunut, ja toisista
syistä joita ei sovi kertoa oikeuden edessä. Ei ole epäilemistäkään,
ett'ei todistuksia saataisi, jos minulle myönnetään aikaa käydä
kirjeenvaihtoon Lyonin ja Marseillen virkakuntien kanssa".
Tällä hetkellä Danville palasi oikeussaliin, ja tultuansa pöydän luokse
asettui seisomaan aivan pääpoliisin viereen. He katsoivat hetken
vakaasti toistensa silmiin.
"Hän on tointunut Trudainen vastauksen vaikuttamasta puuskauksesta",
ajatteli Lomaque, astuen takaisin entiselle paikalleen. "Hänen kätensä
vapisee; hänen kasvonsa ovat vaaleat; vaan minä voin huomata jälleen
saatua itsensähillitsemistä hänen silmissään; ja minä jo pelkään
seurauksia".
"Kansalainen presidentti", alkoi Danville, "minä pyydän saada tietää
onko minun poissa ollessani tapahtunut mitään, joka kunniatani
loukkaisi ja isänmaanrakkauttani tekisi epäiltäväksi?"
Hän puhui nähtävästi täydellisimmällä kylmämielisyydellä, vaan hän ei
katsonut kehenkään. Hänen silmänsä tuijottivat viheriäiseen
villavaatteesen pöydällä hänen edessään.
"Naisvanki on antanut selityksen, joka etupäässä koskee häntä itseään
ja hänen veljeänsä", vastasi presidentti; "vaan sen ohessa tuo ilmi
erästä aikaisempaa teidän äitinne aikomusta rikkoa voimassa olevia
lakeja vastaan, muuttamalla pois Ranskasta. Tämä osa tunnustuksesta
sisältää joitakuita epäluulon-alaisia seikkoja, jotka, paha kyllä,
koskevat teitä --"
"Ne eivät tule kauemmin olemaan epäluuloja -- omalla edesvastauksellani
minä teen ne varmoiksi asioiksi!" huusi Danville, ojentaen kättään
näytelmällisesti, ja katsoen ylös ensikerran. "Kansalainen presidentti,
minä tunnustan sen hyvän isänmaanrakastajan pelkäämättömällä
suoruudella; minä tiesin äitini ensimmäisestä aikomuksesta paeta
Ranskasta".
Vihellyksiä ja inhon huutoja seurasi tätä tunnustusta. Nämä häntä
vapisutti ensin; vaan hän ennätti hillitä itseään ennenkuin äänettömyys
saatiin palautetuksi.
"Kansalaiset, te olette kuulleet rikokseni tunnustuksen", jatkoi hän,
kääntyen epätoivoisella vakuutuksella kuulijakuntaan; "kuulkaa nyt
millä olen sovittanut tämän isänmaani alttarilla".
Hän odotti tämän lauseen lopussa kunnes tuomioistuimen kirjuri oli
kirjoittanut sen oikeuden asiakirjaan.
"Kirjoita uskollisesti kirjaimia myöten!" huusi Danville, osoittaen
juhlallisesti avattua sivua kirjassa. "Elämä ja kuolema riippuu minun
sanoistani".
Kirjuri kastoi kynänsä musteessa ja nyykäytti päätään merkiksi että oli
valmis. Danville puhui:
"Näinä Ranskan kunnian ja koetuksen päivinä", jatkoi hän, pakoittaen
ääntään osoittamaan syvää liikutusta, "mitä ovat kaikki hyvät
kansalaiset pyhimmästi velvoitetut tekemään? Uhrata kalliimmat
yksityiset tunteensa ja harrastuksensa julkisten velvollisuuksiensa
hyväksi! Kun minun äitini ensimmäisen kerran koetti rikkoa lakia maasta
poismuuttamista vastaan, Ranskasta pakenemalla, hairahduin siinä
heroisessa uhrauksessa, jota järkähtämätön isänmaanrakkaus minulta
vaati. Asemani oli kauheampi kuin Brutuksen asema tuomitessaan omaa
poikaansa. Minulla ei ollut samanlaista Romalaista urhoollisuutta. Minä
hairahduin, kansalaiset, hairahduin niinkuin Coriolanus, kun hänen jalo
äitinsä keskusteli hänen kanssaan Roman onnesta! Tästä hairahduksesta
minä ansaitsin tulla eroitetuksi tasavaltalaisesta yhteiskunnasta; vaan
minä pääsin ansaitusta rangaistuksesta -- kohosinpa vielä siihen
kunniaan että sain viran hallitukselta. Aikoja kului; ja taas koetti
minun äitini paeta Ranskasta. Taas välttämätön sallimus saattoi
kansalaiskuntoni koetukselle. Miten otin vastaan tätä toista koetusta?
Entisen heikkouden sovituksella, joka sovitus oli yhtä kauhea kuin
koetus itse! Kansalaiset, te kauhistutte; vaan te varmaan taputatte
käsiänne mieltymyksen osoitukseksi samalla kuin vapisette. Kansalaiset,
katsokaa! ja muistakaa katsellessanne tätä tutkintoa alottaessa
luettuja todistuksia. Tuossa seisoo isänmaansa vihollinen, joka käytti
salavehkeitä auttaakseen äitiäni pakoon; tässä seisoo isänmaanrakastaja
poika, jonka ääni oli ensimmäinen, oli ainoa ääni antamaan ilmi hänet
tästä rikoksesta". Puhuessaan osoitti hän Trudainea, löi sitten kätensä
vasten rintaa, sitten asetti käsivartensa ristiin rinnoilleen ja katsoi
tuimasti kuulijoihin.
"Te vakuutatte", huusi presidentti, "tietäneenne Trudainen ilmi
antaessanne, hänen auttavan äitiänne pakoon?"
"Minä vakuutan sen", vastasi Danville.
Kynä, jota presidentti piteli, tipahti hänen kädestään kun hän kuuli
tämän vastauksen; hänen virkakumppalinsa säpsähtivät ja katsoivat
toisiinsa äänettöminä.
"Hirviö! hirviö!" kuultiin huudettavan ensin vankien lavalla, vaan
morina levisi heti kuulijakuntaan, ja huudot kasvoivat yhteiseksi
hälinäksi; julmimmat nais-tasavaltalaiset kuuntelija-istuimilla
yhtyivät viimein ylpeimpien vankilavalla olevien nais-ylimysten kanssa.
Tässäkin kauheimman eripuraisuuden keskuudessa, tällä ankarimman
vihollisuuden ajalla, tuo luonnon tunne osoitti vanhaa taivaallista
taikavoimaansa; heräsi äitin tunne, joka yhdistää kaiken maailman.
Niitten harvojen henkilöiden joukossa tässä oikeussalissa, jotka heti
arvasivat edeltäpäin minkä vaikutuksen Danvillen vastaus tekisi tämän
oikeusjutun päätökseen, oli Lomaque yksi. Hänen keltaiset kasvonsa
valkenivat hänen katsoessaan vankien lavaa kohden. "He ovat hukassa",
mutisi hän itsekseen, astuen ulos siitä joukosta, jossa hän tähän asti
oli seissyt.
"Hukassa! Se valhe, joka on pelastanut tuon konnan pään, on vienyt
heiltä pienimmän toivon kipinänkin. Ei mikään voi estää tuomion
langettamista. -- Danville'n kauhea mielenlujuus on saattanut ne
guillotinille!" Lausuen nämät sanat läksi hän ulos kiireesti lähellä
vankienlavaa olevan oven kautta, joka vei vankien odotushuoneesen.
Rosan pää vaipui taas hänen veljensä hartioita vasten. Häntä
pöyristytti, ja hän nojautui taaksepäin heikkona vasten käsivartta,
jota veljensä ojenti häntä tukeakseen. Muuan naisvangeista koetti
auttaa Trudaineä tämän lohduttaessa häntä; mutta hänen miehensä
petollisuuden täydellisentäminen näytti kervaisneen häntä sydämeen
asti. Hän jupisi vaan kerran veljensä korvaan, -- "Louis! Nöyrästi minä
käyn kuolemaan -- ei muu kuin kuolema ole jäänyt minulle osaksi
alennuttuani niin halvaksi että olen rakastanut tuota miestä." Hän
lausui nämät sanat ja ummisti silmänsä raukeesti, eikä puhunut enempää.
"Toinen kysymys, ja te saatte mennä", lausui presidentti,
kääntyen Danvilleen: "Tiesittekö vaimonne osallisuudesta veljensä
salahankkeisin?"
Danville mietti epäilevästi hetken, muisti että siellä oli vieraita
miehiä oikeussalissa, jotka voisivat todistaa hänen puheistaan ja
käytöksestään vaimonsa vangitsemisen iltana, ja päätti tällä kertaa
puhua totta.
"Minä en tiennyt siitä", vastasi hän, "vieraita miehiä voidaan kutsua
tänne, jotka todistavat minun olleeni poissa Parisista, kun vaimoni
osallisuus saatiin ilmi".
Vaikka hän saattoikin sydämettömästi hillitä luontoansa, oli yleisön
mielenosoitus hänen edellisen vastauksensa jälkeen hämmentänyt häntä.
Hän puhui nyt matalalla äänellä, seisten selin katsojiin, ja
kiinnittäen silmänsä taas viheriäiseen pöydän peitteesen.
"Vangit! Onko teillä mitään muistutusta tehtävänä, jotakin todistuksia
tuoda esiin, jotka voisivat heikontaa sitä selitystä, jolla kansalainen
Danville on puhdistanut itseänsä epäluulosta?" kysyi presidentti.
"Hän on puhdistanut itseään mitä inhoittavimmalla valheella", vastasi
Trudaine. "Jos voitaisiin saada käsiimme hänen äitinsä ja hän
tuotaisiin tänne, niin hänen todistuksensa näyttäisi sen".
"Voitteko esiintuoda muuta todistusta vakuutuksenne tueksi?' kysyi
presidentti.
"En voi".
"Kansalais-päällysmies Danville, teillä on vapaus lähteä pois. Teidän
selityksenne tulee jätettäväksi sille virkakunnalle, jolle olette
virallisesti vastuunalainen. Josko ansaitsette kansalais-kruunun
enemmän kuin Roomalaisesta urhoudestanne, tahi --" Mentyänsä näin
pitkälle, pysähtyi presidentti äkkiä, ikään kuin hän ei olisi tahtonut
liian pian antautua arvostelemaan, ja sanoi uudestaan. -- "Te saatte
mennä."
Danville läksi heti ulos oikeussalista, taas julkisen oven kautta.
Häntä seurasi murina naisten penkeiltä, joka kuitenkin pian
lakkasi, kun nähtiin presidentin sulkevan kirjansa ja kääntyvän
virkakumppaleihinsa. "Tuomio!" oli yleisenä kuiskauksena nyt. "Hsh, hsh
-- tuomio!"
Muutamia minuuttia kestävän keskustelun perästä takanansa olevien
henkilöiden kanssa, nousi presidentti seisoalle, ja lausui
seuraavat painavat sanat: -- "Louis Trudaine ja Rosa Danville;
vallankumous-oikeus, kuultuansa syytöksen teitä vastaan, ja
arvosteltuaan teidän vastauksianne siihen, päättää teidän olevan
molempien syylliset, ja tuomitsee teidät kuoleman rangaistukseen."
Julistettuansa tuomion näillä sanoilla istuutui hän taas, ja pani
merkin kahden ensin tuomitun henkilön nimien perään vankiluettelossa.
Heti sen jälkeen otettiin seuraava asia esille, ja uusi tutkinto
kiihoitti taas kuulijakunnan uteliaisuutta.