Mitään tietämättä miehensä päätöksestä palata Pariisiin päivää ennemmin
kuin oli lähtiessään luvannut, sisar Rosa jätti yksinäisen kotinsa,
viettääksensä iltaa veljensä kanssa. Olivat jutelleet keskenään kauan
auringon laskun jälkeen ja antaneet pimeän tulla hiipien huomaamatta,
niinkuin ihmiset tahtovat, jotka ovat levollisessa, perheellisessä
keskuspuheessa. Niin tapahtui, kummallisen sattumuksen kautta,
että juuri silloin kun Lomaque puhalsi kynttilänsä sammuksiin
virkahuoneessaan, Rosa sytytti lukulamppua veljensä asunnossa.
Viiden vuoden tuskat ja murheet olivat surkealla tavalla muuttaneet
hänen ulkonäkönsä. Hänen kasvonsa näyttivät laihemmilta ja pitemmiltä;
kerran niin suloinen "valko ja puna" hänen poskillaan oli mennyttä;
hänen vartalonsa oli jo jonkunlaisen heikkouden vaikutuksesta käynyt
vähän kyyryyn, jonka voi huomata hänen käydessään. Hänen käytöksensä
oli kadottanut neidollisen kauneutensa ainoastaan tullakseen
luonnottoman tyyneksi ja raukeaksi. Kaikista hänen sulouksistaan, jotka
olivat niin onnettomilla seurauksilla, vaan samalla niin viattomasti,
viehättäneet hänen sydämetöntä miestään, oli yksi ainoa jäänyt -- hänen
äänensä viehättävä sulous. Jos kohta silloin tällöin joku murheen sävel
siihen sekaantui, oli sen tyyni, luonnollinen viehättäväisyys kuitenkin
jäljellä. Kaiken muun sulouden hävityksestä oli tämä ainoa sulous
pelastunut muuttumatta! Hänen veljensä -- vaikka hänen kasvonsa
näyttivät huolen kalvaamilta ja hänen käytöksensä surullisemmalta
kuin ennen, näytti vähemmin entisestään muuttuneelta. Heikommassa
rakennus-aineessa ensimmäiseksi rakoja huomaa. Tuo maailman epäjumala,
Kauneus, viettää heikointa ja lyhyintä ikäänsä siinä temppelissä, mistä
me enimmin tahdomme häntä jumaloida.
"Ja sinä luulet todellakin, Louis, että meidän vaarallinen hankkeemme
on onnellisesti päättynyt tällä hetkellä?" sanoi Rosa surullisesti,
sytyttäen lamppua ja asettaen lasikupua sen päälle. "Mikä helpoitus jo
tuostakin on, kun kuulen sinun sanovan, että luulet meidän viimeinkin
onnistuneen!"
"Minä sanoin vaan toivovani, Rosa", vastasi veli.
"Hyvä, myöskin toivo on kallis-arvoinen sana sinun suustasi, Louis, --
kallis-arvoinen sana kuulla vaikka kenen suusta tässä kauheassa
kaupungissa, ja näinä Hirmun päivinä".
Hän vaikeni äkkiä, nähdessään veljensä kohottavan kättään
varoitukseksi. He katselivat toisiinsa äänettöminä ja kuuntelivat.
Huoneen sivuitse kulkevain askelten kopina -- joka lakkasi hetkeksi
juuri huoneen kohdalla -- sitten kuului taasen -- kuului läpi auki
olevan akkunan. Ei kuulunut mitään muuta, ei ulkoa ei sisällä, joka
olisi häirinnyt illan hiljaisuutta -- Hirmun kuolonhiljaisuutta, joka
jo monta kuukautta oli vallinnut Parisissa. Tämän ajan omituisia
tunnusmerkkejä oli tuokin, että ohitse kulkevissa askeleissakin, jotka
kuuluivat vähän oudoilta illan pimeydessä, oli jo epäluulon esinettä,
sekä veljelle että sisarelle -- niin luonnollista epäluulon syytä, että
he lakkasivat puhumasta aivan kuin luonnollisesta syystä, ilman
sanaakaan vaihtamatta selitykseksi, kunnes noitten outojen askelten
kopina oli hälvennyt.
"Louis", jatkoi Rosa, hiljentäen ääntänsä sopotukseksi, kun ei enää
mitään kuulunut, "milloinka minä saan kertoa salaisuutemme miehelleni?"
"Ei vielä!" sanoi Trudaine totisena. "Ei sanaakaan, ei viittaustakaan
sinnepäin, ennenkuin minä annan luvan. Muista, Rosa, että lupasit olla
vaiti jo alusta. Kaikki riippuu siitä, pidätkö lupaustasi pyhänä,
kunnes minä päästän sinut siitä".
"Minä tahdon pitää sitä pyhänä; minä tahdon todellakin, kaikesta
huolimatta, vaikka miten mieleni tekisi", hän vastasi.
"Se on aivan kylliksi minun rauhoittamisekseni -- ja nyt, armaani,
puhukaamme muusta. Noilla seinilläkin voi olla korvat, ja ehkä tuo
suljettu ovikaan tuossa ei ole miksikään turvaksi". Hän katsoi siihen
levottomasti puhuessaan. "Vähitellen olen tullut samoihin mielipiteisin
kuin sinä, Rosa, tuosta minun uudesta palvelijastani -- siinä on
jotakin viekasta hänen kasvoissaan. Tahtoisin olleeni yhtä sukkela sitä
huomaamaan, kuin sinä olit".
Rosa katsoi häneen peljästyneenä. "Onko hän tehnyt mitään epäluulon
alaista? Oletko huomannut hänen vakoavan sinua? Kerro minulle pahinta,
Louis".
"Hsh! hsh! rakas sisareni, ei niin ääneen. Älä saata itseäsi niin
levottomaksi; hän ei ole tehnyt mitään epäluulonalaista".
"Lähetä hänet pois -- minä rukoilen, lähetä hänet pois, ennenkuin on
liian myöhäistä!"
"Ja hän on antava minut ilmi, kostosta, samana iltana jona hän lähtee
täältä. Sinä unhotat että palvelijat ja herrat nyt ovat yhden-arvoisia.
On ikäänkuin minulla ei olisi palvelijaa ollenkaan. Minun kanssani
asuu eräs kansalainen, joka taloudellisilla töillään saattaa minua
kiitollisuuden velkaan, jota kiitollisuutta minun tulee rahallisesti
osoittaa. Ei! ei! jos minä te'en jotain, niin minun tulee koettaa
saada häntä luopumaan minusta. Vaan me olemme jo joutuneet ikävään
puheen-aineesen -- mitä jos taas muutan ainetta? Sinä löydät tuolta
pöydältä, joka on nurkassa, pienen kirjan -- sano mikä on sinun
ajatuksesi siitä".
Kirja oli Corneille'n näytelmä Cid, kauniisti sidottu sinisiin
sahviani-kansiin. Rosa innostui sitä ylistämään. "Minä löysin sen
eräästä kirjakaupasta eilen", sanoi hänen veljensä, "ja ostin sen,
lahjoittaakseni sen sinulle. Corneille ei ole kirjailija, joka saattaa
ketään harmillisiin seikkoihin, ei edes näinäkään aikoina. Etkös muista
kerran sanoneesi, entisinä aikoina, häpeissäsi olevasi siitä, kun et
tuntenut kuin hyvin vähän meidän suurinta dramallista kirjailijaa?"
Rosa muisti hyvin, ja hymyili yhtä onnellisena kuin menneinä aikoina
lahjastaan. "Siinä on muutamia hyviä piirroskuvia joka näytöksen
alussa", jatkoi Trudaine, huolellisennäköisenä johdattaen sisarensa
huomiota kuviin, ja nousi sitten äkkiä hänen vierestään, nähtyänsä
hänen mielistyneen niiden katselemiseen.
Hän kävi akkunan luokse -- kuunteli -- väisti syrjään akkunanpeitettä
ja katsoi kadulle kumpaankin suuntaan. Ei elävää sielua ollut
näkyvissä. "Minä taisin erehtyä", hän ajatteli ja palasi nopeasti
sisarensa luokse; "vaan kyllä minä varmaan luulin että mua seurasi
vakoja tänään kadulla kulkiessani".
"Minä arvelen", sanoi Rosa, vielä tarkastellen kirjaansa, "arvelen
tokkohan minun mieheni antaa minun mennä 'Le Cid'ia' katsomaan, kun
sitä ensi kerran näytetään?"
"Ei!" huusi ääni ovella, "ei, vaikka polvillesi lankeaisit häntä
rukoilemaan!"
Rosa kääntyi sinnepäin hätähuudolla. Siinä seisoi hänen miehensä
kynnyksellä, karsaasti katsoen häneen, hattu päässä ja kädet tylysti
taskuun pistettyinä. Trudainen palvelija ilmoitti hänen tuloa,
hävyttömällä hymyllä, sillä äänettömällä välihetkellä, joka seurasi
ilmestymistä. "Kansalainen, päällysmies Danville, käymään kansalaisen,
hänen vaimonsa luokse", sanoi mies ivallisesti, kumartaen isännälleen.
Rosa katsoi veljeensä, astui sitten pari askelta oveen päin. "Tämä oli
odottamaton tulo", sanoi hän heikolla äänellä; "onko jotakin
tapahtunut? Me -- me emme odottaneet sinua --". Hänen äänensä kävi
kovin heikoksi, nähdessään miehensä lähestyvän, kalpeana huulia myöten
tukahutetusta suuttumuksesta.
"Kuinka rohkenit tulla tänne kuultuasi sen, minkä minä sinulle sanoin?"
kysyi hän pikaisesti matalalla äänellä.
Rosan koko ruumista pöyristi hänen miehensä sanat, ikäänkuin tämä olisi
häntä lyönyt. Veri nousi hänen veljensä kasvoihin, kun tämä huomasi
sen, vaan hän hillitsi itsensä, ja tarttuen sisarensa käteen, talutti
hänet muutamaan nojatuoliin istumaan.
"Minä kiellän sinua istumasta tässä talossa", sanoi Danville, vielä
lähestyen; "minä käsken sinua tulemaan täältä kanssani! Kuuletko sinä?
Minä käsken sinua!"
Hän astui vaimoaan yhä lähemmäksi, vaan huomasi Trudainen silmien
tuimasti tuijottavan häneen, ja seisattui. Rosa hypähti ylös ja
heittäytyi heidän väliinsä.
"Oi, Charles, Charles!" sanoi hän miehelleen. "Sopikaa Louis'n kanssa
tänä iltana, ja ole lempeä taas minua kohtaan -- minulla on syytä
vaatia paljoa sinulta, vaikka sinä et voi sitä aavistaakaan!"
Tämä käänsi kasvonsa toisaannepäin ja nauroi ylenkatseellisesti. Rosa
koetti taas puhua, vaan Trudaine kosketti hänen käsivarttaan ja loi
häneen varoittavan katseen.
"Ilmoitusmerkkejä!" huusi Danville; "salaisia ilmoitusmerkkejä teidän
kesken!"
Epäilevästi katsellessaan vaimoaan, sattui hänen silmänsä Trudainen
lahjakirjaan, jota Rosa vielä tietämättään piti kädessään.
"Mikä kirja se on?" kysyi hän.
"Ei se ole kuin eräs Corneillen näytelmä", vastasi Rosa; "Louis on
juuri lahjoittanut sen minulle".
Tämän selityksen perästä Danvillen hillitty suuttumus puhkesi ilmi
valloilleen.
"Anna se hänelle takaisin!" huusi hän raivossaan. "Sinun ei pidä ottaa
mitään lahjaa häneltä; perheenvakojan myrkky tahraa kaikkea mitä hän
koskettelee. Anna se hänelle takaisin!" Rosa empi. "Sinä et tahdo?" Hän
tempasi kirjan häneltä lausuen kirouksen -- heitti sen lattiaan ja
asetti jalkansa sen päälle.
"Oi, Louis Louis! Jumalan tähden puhu!"
Trudaine otti askeleen eteenpäin, kun kirja lensi maahan. Samassa hänen
sisarensa löi käsivartensa hänen vartalonsa ympäri. Hän seisattui,
tulipunaisesta muuttuen haahmonkalpeaksi.
"Ei! ei! Louis", sanoi Rosa, kovemmin kiinnipitäen häntä; "ei viiden
vuoden kärsivällisyyden perästä. Ei -- ei!"
Hiljaa otti hän irti käsivartensa.
"Sinulla on oikein, rakas sisareni. Älä pelkää, kaikki on jo ohitse
nyt".
Näin sanoen väisti hän sisarensa kauemmas luotaan ja otti äänetönnä
kirjan ylös lattialta.
"Eikö tämän pitäisi loukata teitä myös?" sanoi Danville ilkeällä
hymyllä. "Teillä on kummallinen luonne -- toinen mies olisi vaatinut
minua kaksintaisteluun!"
Trudaine katsoi häneen vakavasti; otti taskustaan nenäliinansa ja
pyyhkieli sillä kirjan ryvettyneitä kansia.
"Jos voisin pyyhkiä pois verenne tahrat minun omastatunnostani yhtä
helposti kuin voin pyyhkiä saappaanne tekemät tahrat tästä kirjasta",
sanoi hän tyynesti, "niin olisi tämä teidän viimeinen hetkenne. Älä
itke, Rosa", jatkoi hän, kääntyen taas sisareensa; "minä tahdon pitää
sinun kirjaasi varallesi, siksi kun voit sen itse ottaa".
"Ai'ot tehdä tämän! Ai'ot tehdä tuon!" huusi Danville, vihastuen yhä
pahemmasti ja antaen vihansa voittaa älykkäisyytensäkin. "Puhu
vähemmällä luottamuksella tulevaisuudesta -- et tiedä mitä se sinulle
tuo. Hallitse kieltäsi, kun minun läsnä ollessani puhut; se päivä on
tuleva, jolloin tarvitset minun apuani -- minun apuani, kuulitko?"
Trudaine käänsi kasvonsa sisarestaan pois, ikäänkuin hän olisi
peljännyt näyttää niitä hänelle sillä hetkellä kun nämä sanat
lausuttiin.
"Mies, joka minua seurasi tänään, oli vakoja -- Danvillen lähettämä
vakoja!" tämä ajatus juolahti hänen mieleensä, vaan hän ei sitä
lausunut. Hetken äänettömyys seurasi; silloin kuului illan
hiljaisuudessa kaukaista rattaiden jyrinää. Tämä ääni tuli lähemmäksi
ja lähemmäksi -- tuli aivan lähelle ja taukosi akkunan alla.
Danville kiiruhti akkunan luo ja katsoi ulos tutkivasti.
"En ole jouduttanut takaisin-tuloani turhaan. En olisi tahtonut jäädä
läsnä-olematta tässä vangitsemisessa mistään hinnasta", ajatteli hän,
tirkistellen ulos pimeyteen.
Tähtiä näkyi taivaalla, vaan kuutamoa ei ollut sinä iltana. Hän ei
voinut tuntea vaunuja eikä niitä henkilöitä, jotka nousivat niistä; ja
hän kääntyi taas huoneesen päin. Hänen vaimonsa oli vaipunut muutamaan
nojatuoliin -- vaimon veli oli asettamassa kaappiin kirjaa, jota oli
luvannut säilyttää sisarelleen. Tässä kuoleman hiljaisuudessa kuului
portailta nousevien askelten kopina tuskallisen selvään. Viimein ovi
aukeni hiljaa.
"Kansalainen Danville, terveyttä ja veljellisyyttä!" sanoi Lomaque,
seisten ovessa, poliisimiehet hänen takanaan. "Missä kansalainen Louis
Trudaine?" jatkoi hän, aloittaen tavallisen mallin mukaan.
Rosa töytäsi ylös tuolilta; vaan hänen veljensä käsi peitti hänen
huulensa ennenkuin hän ennätti puhua.
"Nimeni on Louis Trudaine", hän vastasi.
"Charles!" huusi hänen sisarensa, irroittaen itsensä hänestä ja vedoten
mieheensä, "keitä nämä ihmiset ovat? Mitä niillä on täällä tekemistä?"
Miehensä ei vastannut.
"Louis Trudaine", sanoi Lomaque, verkkaan vetäen käskykirjaa
taskustaan, "Tasavallan nimessä minä teidät vangitsen".
"Rosa, tule takaisin tänne", huusi Trudaine.
Se oli liian myöhäistä; hän oli jo irroittanut, ja kauhistuksen
ajattelemattomuudessa tarttui hän miehensä käsivarteen.
"Pelasta hänet!" huusi hän. "Pelasta hänet, kaiken tähden mitä
maailmassa kalliina pidät! Sinä olet tuon miehen päällysmies, Charles
-- käske hänet ulos huoneesta!"
Danville irroitti raakamaisesti hänen kätensä käsivarrestaan.
"Lomaque täyttää velvollisuutensa. Niin", lisäsi hän, voitonriemuisella
katseella Trudaineen, "niin, täyttää velvollisuutensa. Katso vaan
minuun niin paljon kuin vaan tahdot -- sinun katseesi ei minua voi
liikuttaa. Minä annoin sinut ilmi! Minä tunnustan sen -- minä kehuu
sitä! Olen pelastanut itseäni vihamiehestä ja valtiota huonosta
kansalaisesta. Muista salaista käyntiäsi talossa Papiston-kadun
varrella!"
Hänen vaimonsa päästi kauhistuksen huudon. Hän tarttui uudestaan
miehensä käsivarteen molemmilla käsillään -- noilla heikoilla,
vapisevilla käsillään, jotka näyttivät äkkiä saaneen miehen voimia ja
jäntevyyttä.
"Tule tänne -- tule tänne! minun täytyy ja minä tahdon puhua sinulle!"
Hän veti hänet suurella voimalla muutamaan tyhjänä olevaan huoneen
nurkkaan. Kuolonkalpeana ja kauhistuneella katsannolla nousi hän
varpailleen ja lähisti huuliansa miehensä korvaan. Tällä hetkellä
Trudaine huusi hänelle:
"Rosa, jos sinä puhut, olen minä hukassa".
Hän pysähtyi aikeessaan, kuullessaan veljensä äänen, päästi miehensä
käden, ja katsoi veljeensä väristen.
"Rosa", jatkoi Trudaine, "sinä olet luvannut ja sinun lupauksesi on
pyhä. Jos arvossa pidät kunniaa ja rakastat minua, tule tänne -- tule
tänne ja ole vaiti".
Hän ojensi kätensä. Rosa riensi hänen luoksensa; ja nojaten päätään
vasten hänen rintaansa, purskahti hän katkeraan itkuun.
Danville kääntyi levottomasti poliisimiehiin. "Viekää pois vankinne",
sanoi hän; "te olette jo täyttäneet velvollisuutenne täällä".
"Ainoastaan puoleksi", vastasi Lomaque, tuimasti tarkaten häntä. "Rosa
Danville --"
"Minun vaimoni!" huusi toinen. "Mitä minun vaimolleni?"
"Rosa Danville", jatkoi Lomaque säälimättömästi, "te olette saman
vangituksen alainen kuin Louis Trudaine".
Rosa nosti päänsä äkkiä veljensä rinnoilta. Trudainen voimallisuus oli
paennut -- hän vapisi. Rosa kuuli hänen sopottavan itsekseen: "Rosa
myöskin! Ei, Jumalani! Tuota en tiennyt odottaa". Hän kuuli nämä sanat
ja nyyhki pois kyyneleet silmistään, ja suuteli häntä sanoen:
"Minä olen siitä iloinen, Louis. Me yhdessä uskalsimme -- yhdessä
tulemme nyt kärsimään. Minä olen hyvilläni siitä!"
Danville katsoi epäileväisesti Lomaqueen, kun ensimmäinen hämmästyksen
puuska oli mennyt ohitse.
"Mahdotonta!" huusi hän. "En ole koskaan syyttänyt vaimoani. Tässä on
joku erehdys: te olette menneet valtuuskirjanne ylitse".
"Vaiti!" sanoi Lomaque tuimasti ja mahtavaisesti. "Vaiti, kansalainen,
ja antakaa arvoa Tasavallan päätökselle!"
"Sinä konna! näytä minulle vangitsemis-käskykirja!" sanoi Danville.
"Kuka on uskaltanut syyttää vaimoani?"
"Te olette!" sanoi Lomaque kääntyen häneen halveksivalla naurulla. "Te
-- ja konnan nimi takaisin teille itsellenne! Te, syyttämällä hänen
veljeänsä! Ahaa! Me olemme ankarat virantoimissamme; me emme menetä
aikaamme nimien huutamiseen -- me teemme havaintoja. Jos Trudaine on
syyllinen, on teidän vaimonne osallinen hänen rikokseensa. Me tiedämme
sen; ja me vangitsemme hänet".
"Minä panen tätä vangitsemista vastaan", huusi Danville. "Minä olen
tässä päällikkö. Kuka minua vastustaa?"
Taipumaton ylipoliisi ei vastannut. Joku uusi jyrinä kadulta kävi hänen
korviinsa. Hän riensi akkunan luokse ja katsoi ulos tutkivaisesti.
"Ken minua vastustaa?" huusi Danville uudestaan.
"Kuunnelkaa!" huusi Lomaque, kohottaen kättänsä. "Ääneti, ja
kuunnelkaa!"
Joukossa astuvien ihmisten jalkain töminä alkoi kuulua hänen
puhuessaan. Ihmisäänet, jotka hiljaa ja yksiäänisesti hyräilivät
marseillaise-laulua, yhdistyi juhlallisesti raskaitten, säännöllisten
askelten töminään. Tulisoittojen valo alkoi yhä selvemmin välkkyä
punaiselta, himeän tähtitaivaan alla.
"Kuuletteko tuon? Näettekö lähestyviä tulisoittoja?" huusi Lomaque,
riemullisesti osoittaen kadulle. "Kunniaa kansallislaululle ja
sille miehelle, jonka kädessä on koko Ranskanmaan onni! Hattu
päästä, kansalainen Danville! Robespierre kulkee ohitse. Hänen
henkivartijajoukkonsa, nuo Tuima-iskuiset, ovat häntä saattamassa
tulisoitoilla Jakobini-klubiin! -- Ken teitä vastustaisi, niinhän te
sanoitte? Teidän herranne ja minun; se mies, jonka nimikirjoitus on
tämän käskykirjan alla -- se mies, joka kynänpyörähdyksellä voi lähettää
meidän molempain päät yhdessä vierimään guillotinin pussiin! Huudanko
häntä hänen kulkeissaan talon ohitse? Kerronko hänelle että Päällysmies
Danville vastustaa minua vangitsemisen toimittamisessa? Teenkö niin?
Teenkö niin?" Ja ylenkatseensa suuruudessa, näytti Lomaque aivan
kasvavan ruumiinkoossaankin, työntäessään vangitsemiskäskyn Danvillen
silmäin eteen, ja osoittaen allekirjoitusta keppinsä kahvalla.
Rosa katsoi ylös kauhistuksella Lomaquen lausuessa viimeisiä
sanojaan -- katsoi, ja näki miehensä kavahtavan vangitsemiskäskyn
nimikirjoituksen edessä ikäänkuin olisi itse guillotini ilmestynyt
hänen eteensä. Hänen veljensä tunsi hänen horjahtavan käsissään ja
pelkäsi suuresti miten sisarensa voimat ja mielenmaltti voisi kestää,
jos vangitsemisen kauhu ja viivytys tulisi vielä kauemmin hänen
mieltään kuohuttamaan.
"Rohkeutta, Rosa; rohkeutta!" sanoi hän. "Sinä olet käyttäinnyt
jalosti: sinun ei pidä nyt horjuman. Ei, ei! Ei sanaakaan enää. Ei
sanaakaan ennenkuin minä taas kykenen selvään ajattelemaan ja
päättämään mikä on parahinta. Rohkeutta, rakas sisareni: henkemme
riippuu siitä. Kansalainen", jatkoi hän, kääntyen Lomaqueen,
"toimittakaa vaan tehtävänne, -- me olemme valmiina".
Raskaitten askelten töminä ulkona kävi yhä kovemmaksi; laulu kuului
joka hetki selvemmin; palavien tulisoittojen leimuaminen valaisi taas
pimeätä katua. Ottaen syyksi hatun tarjoamisen Trudainelle, astui
Lomaque aivan häntä lähelle, ja kääntyen selin Danvilleen, kuiskasi:
"en ole unhottanut hää-aattoiltaa enkä penkkiä joen-äyräällä".
Ennenkuin Trudaine ennätti vastata oli hän ottanut Rosan
päällysvaatteen ja päähineen erään apumiehensä kädestä ja auttoi häntä
niiden päällepanemisessa. Danville, vielä kalpeana ja vapisevana, astui
nähdessään näitä lähdön valmistuksia, vaimonsa luokse ja lausui hänelle
pari sanaa; vaan hän puhui hiljaa ja lähestyvä astunnan töminä sekä
laulun hyrinä estivät kuulemasta hänen sanojaan. Kirous pääsi hänen
suustaan ja hillitsemättömässä raivossa löi hän nyrkkinsä hänen
vieressä olevaan pöytään.
"Sinetit on pantu jokaiseen kapineesen tässä huoneessa ja
makuuhuoneessa", sanoi Magloire, lähestyen Lomaquea, joka nyykytti
päätään ja viittauksella käski hänen kutsua ovelle toiset
poliisimiehet.
"Valmiina", huusi Magloire, astuen heti esille miehineen ja kohotti
ääntään saadakseen sanojaan kuulumaan. "Minne?"
Robespierre ja hänen Tuima-iskuisensa kulkivat juuri huoneen ohitse.
Palavien tulisoittojen käry löyhähti akkunan kautta huoneesen; ohitse
kulkevien miesten askeleet kopisivat yhä kovemmin vasten maata;
Marseillais'en hiljainen hyrinä oli kasvanut selvästi kuuluvaksi
lauluksi; Lomaque katsoi hetken vangitsemiskäskyynsä ja vastasi sitten:
"St. Lazare'n vankihuoneesen!"