Hankiretkelle osaaottavien oli määrä jo kello neljä aamulla saapua
Virkavaaraan, josta lähdettäisiin joukolla.
Martti ei ollut nukkunut koko yönä. Levottomuus ja kuin suuri hätä
ahdisti häntä, ja hän vartoi aamuntuloa kuin uuden elämän koittoa. Jo
kolmen aikana hän oli täysissä tamineissa lähtövalmiina. Hän oli
valjastanut "Luppanansa" kelkan eteen, jossa mukaan otettavat komppeet
ja eväät kuljetettaisiin tunturin laelle.
Uuno-maisteri ja Helvi-rouva saapuivat täsmälleen. Helvi oli vaihtanut
pukunsa siroon kävelypukuun ja jättänyt pitkän, mustan palmikkonsa
riippumaan. Hän oli virkku ja verevä, ja hänen silmänsä loistivat kuin
tähdet. Hän näki Martin riemuisasta katseesta, että Martti ihastui.
Martilla oli yllään viheriällä veralla reunustettu metsästystakki,
pitkä lappalaistuppi puukkoineen leveässä vyössä kupeella riippumassa,
ja päässä naapukan asemesta keveä villainen lakki.
Helvi tunsi Marttia kätellessään tämän puristavan hänen kalvostaan
niin, että tuntui kuin olisi hänestä virrannut sähköä, joka pani kuin
urut soimaan hänen rinnassaan. Helvi loi Marttiin katseen, josta tämä
arvasi, että he ymmärsivät toisensa. He laskivat leikkiä, nauraen, ja
Uuno sanoa paukautti Helviin kääntyen:
"Olisitpa sinä vielä tyttönä taikka edes leskenä, niin..."
"Ole nyt!" sanoi Helvi.
Se sukkeluus ei naurattanut Helviä eikä Marttiakaan.
"Nyt on mainio hanki, mutta pitää joutua!" virkkoi Uuno sitten.
"Valmiit ollaan", vastasi Martti.
Aamukylmä oli niin kova, ettei tehnyt mieli seistä kauan yhdessä
kohden. Hanki oli kestävä ja kirskui jalan alla. Päivä ei ollut vielä
noussut, mutta kirkasta vinkkaa näkyi jo taivaanrannalla.
"On tavallista, että aina tämmöisille retkille pitää odottaa", pauhasi
Uuno. "Juuri auringon nousun aikana pitäisi olla laella."
"Voi, voi, nyt jää meiltä kaikkein kaunein näkemättä", pahoitteli
Helvi.
He kävivät kuitenkin sisälle, ja Helvi taittoi kukkivasta ruususta
kukan ja pani napinreikään.
"Tänne Virkavaaraanhan oli kaikkien määrä kokoontua", aloitti taas
Uuno. "Mutta jos he ovatkin menneet suoraan kirkolta talvitietä... ja
tietenkin ovatkin menneet... Me emme enää varro!"
Ja Uuno nousi päättävästi.
"Mutta onhan epäkohteliasta jättää toiset", arveli Martti.
"Osaavathan ne sinne... Me lähdemme! Minä en ainakaan varro. Ottakoot
oppaan", tuumi toinen jo ulos menossa.
He panivat kaikki komppeensa pulkkaan, ja Kivi-Ollin poika, Petteri,
lähti "Luppanalla" viillättämään suoraan Rattostunturia kohden. Hänen
oli määrä joutua sinne porolla ennen muita ja sytyttää nuotio
valmiiksi.
"Jos minä kuitenkin menisin tien kautta", katui nyt Uuno äskeistä
hoppuaan. "Saatanhan siellä sanoa, jos vastaan tulevat, ettei heidän
tarvitse kiertää Virkavaaran kautta. -- Kyllä me yhtehen yhdymme suolla
ennenkuin nousemme tunturille", hän lisäsi Helville ja Martille, jotka
jäivät kahden.
Uuno oikaisi suoraan metsään kirkolle päin ja katosi pian näkyvistä.
Helvi ja Martti jäivät kahden. Kummankin onni oli niin suuri, etteivät
he puhuneet alussa mitään. Kävelivät vain kovaa hankea pitkin harjulle,
josta Rattostunturin laki alkoi näkyä. Molemmista tuntui niin
kummalliselta eilisiltainen kohtaus, ettei kumpikaan tahtonut aloittaa
keskustelua. Kävely tuntui virvoittavan, ja tuoreen pihkan lemu lehahti
jo vastaan metsästä. Hangen pinta kantoi kuin parhain iljanko, ja
taivaan sinessä väreili jo auer, uuden päivän koittoa tietäen.
He sinuttelivat nyt toisiaan. Eilen vasta olivat alkaneet.
"Kaduttaako sinua se, mitä eilen kerroit?" kysyi Helvi, kun alkoivat
painua harjun toiselle puolelle.
"Kuinka sitä katuisin? Se oli elämäni totuutta, ja minä tiesin, että
sinä sen ymmärtäisit... Kukaan muu ei tiedä salaisuuttani... eikä
koskaan saa tietää", vastasi Martti, ja Helvi kuuli hänen äänensä
värähtävän.
Hetken perästä Martti kysyi:
"Mutta eikö sinua kaduta?"
Helvi kääntyi Marttiin.
"Ei", sanoi hän vakavalla äänellä, ja Martti oli huomaavinaan, että
Helvin sievien kasvojen yli vilahti kuin pilvi. "Minä puhuin myös
totuutta, ja minulla olisi vielä vähän lisättävääkin... Mutta sanon sen
kerran vielä ennenkuin eroamme..."
Helvi tarttui Martin käteen, pusersi sitä ja sanoi kuin tuskasta
väräjävin äänin:
"Uljas unelmani ja nuoruuteni ihanne!"
He saapuivat takajänkälle, jonka poikki kyläläisten talvitie vei. He
kulkivat sen yli matalampaa kukkulaa kohden, joka oli tällä puolen
Rattostunturin. Heidän takanaan, vaaran laidassa, näkyi Kivi-Ollin
pirtti kuin pääskysen pesä räystäällä, ja koko tuo pitkä, korkea harju
ikäänkuin jättiläisen selkäranka.
Ei näkynyt vielä kyläläisiä liikkeellä metsälle, eikä jänkän toisessa
laidassa näkynyt ketään liikkuvan.
"Tiedätkö, kuinka ihana ja ihmeellinen tämä retki on minulle, rakas
ystäväni!" puhui Martti. "Voitko nyt kuvitella yksinäisen miehen
tunteita, kun hän rakastetun kuva mielessään vuoria ja laaksoja kulkee
ja nousee kukkuloiden laelle, aina ikävöiden, aina kaihoten sitä
ystävää, jota ei koskaan ole nähnyt?... Jos sen ikävän voit ajatella,
niin voit kuvitella sen sydämen riemua, joka ei uskonut ihmemaailmansa
koskaan tulevan todelliseksi..."
Helvi kuuli tuon kookkaan miehen, joka hänen rinnallaan kulki, puhuvan.
Ja hän kasvoi siinä Helvin mielestä satujen sankariksi, ihanteeksi,
jonka sydän oli hellä ja sielu syvä ja suuri. Hän voi kärsiä ja
rakastaa... rakastaa niin, että sen rakkauden hohde lämmitti elämän
loppuun asti...
"Ystäväni, ystävä-poloinen", sanoi hän ja tarttui taas Martin käteen.
"Rakastatko minua näin tämmöisenä?" kysyi hän sitten.
"Minä rakastan, vaikka olisit kymmenen kertaa toisen oma... Sillä minä
tiedän, ettet kenellekään voi olla niin rakas kuin minulle... En tahdo
sinua omakseni, sillä silloin kuolisi rakkauteni... mutta minua ei
kukaan voi kieltää rakastamasta... ei tässä eikä tulevassa
maailmassa... Olen onnellinen nyt... olen saanut sanoa sen, mikä minua
on kalvanut yöt päivät..."
Martti oli puhuessaan kalvennut, ja hänen silmänsä paloivat kuin
kuumeessa...
-- Hyvä Jumala! -- huokasi Helvi. Tuommoisen miehen rakkaudenko hän oli
saanut?
Nyt hänkin käsitti, nyt hänkin ymmärsi pyhän rakkauden. Se ei vaatinut
muuta oikeutta kuin rakastaa...
"Hyvä Jumala, kuinka onnettomia me olemme!" hän puhkesi sanomaan,
seisahtui ja ratkesi itkuun. "Että meidän piti ollenkaan toisiamme
nähdä..."
Martti laski kätensä hänen olkapäälleen.
"Minä poloinen!... minä poloinen!" huokasi Helvi. "Mitä voin minä
sinulle antaa, nuoruuteni uljas sulho... minä joka olen iäksi
kytketty..."
"Rakastathan minua!"
Helvi tarttui häneen molemmin käsin.
"Rakastan, rakastan... Sinun omasi olen ollut elinaikani... En ole
koskaan muita rakastanut kuin sinua ja pientä poikaani... Mutta muuta
en voi... en mitään muuta voi..."
"Ja jos sinä muuta voisit, et sinä enää olisi sama kevään hengetär,
joka istuu yksinäisen miehen pöydän päässä, laulaen lohdutusta ja
rauhaa, kun itkevä ikävä sydäntä painaa... joka on yksinäisen ystävä ja
tämän elämän ilo... Jos olisin nähnyt kirkasta silmääsi himmentävän
pahan himon tai villin ajatuksen, olisi lumous minusta lähtenyt, etkä
sinä enää olisi unimaailmani morsian..."
Hän vei Helvin käden huulilleen ja kosketti sen valkoista hipiää.
Helvi loi häneen katseen ikäänkuin ei olisi oikein ymmärtänyt, mitä
Martti tarkoitti.
"Nyt lähtekäämme... Minun on nyt kovin hyvä olla", sanoi Martti.
He nousivat laajalle puuttomalle laelle, joka oli ikäänkuin jalustana
Rattostunturille. Siitä jo alkoivat näköalat laajeta, ja kaukana siinsi
kyläharju, jonka yli olivat tulleet.
"Minun on myöskin hyvä olla", virkkoi Helvikin nyt, ja hänen kasvonsa
loistivat.
"Olemme onnellisia?"
"Olemme... ja meidän rauhamme on ihana..."
Kaukana laajan jänkän toisessa laidassa he näkivät toisten retkeilijäin
vasta tulevan.
Ei ollut enää kuin lyhyt hetki auringon nousuun, tuskin ehtisivät
perille siksi.
Kun he lähtivät tunturin lakea kohden, tulivat he ensiksi sakeaan
männikköön, joka muuttui tunturin kupeella pimeäksi kuusikkokorveksi.
He kävelivät nopeaan ja ehtivät pian männikön läpi korpeen. Siitä
alkoikin tiukka nousu, joka jyrkkeni sitä mukaa, kuta korkeammalle
pääsivät. Jyrkimmissä nousuissa Martti tarttui Helvin käteen ja veti
häntä kuin perhosta...
-- Taivas, kuinka tuon miehen käsi on voimakas! -- ajatteli Helvi, ja
hänestä tuntui siltä kuin ei mikään maailman voima voisi heitä
eroittaa.
"Mehän nousemme kuin tulisilla vaunuilla", nauroi Martti.
"Sinä olet niin voimakas ja reipas... kukaan muu mies ei kykenisi..."
Kun he olivat kiertäneet kaksi rotkoa ja nousseet kulmikkaan
kallionkielekkeen laidalle, sanoi Martti seisahtuen:
"Katseleppa nyt ympärillesi! Tässä olen satoja kertoja sinua
muistanut... tässä olen kerran sinusta uneksinut koleana syysyönä..."
Helvin silmät harhailivat taivaanrannasta toiseen. Ääretön maailma,
asumaton erämaa lepäsi siinä silmänkantamattomiin hänen edessään.
Pieneltä, viheriäiseltä nauhalta näytti nyt koko kylän harju, joka oli
olevinaan korkea sekin. Kaukaa häämötti metsäjokia ja niittyjä, joiden
harmaat ladot kumottivat kuin pienet pisteet...
"Sinä suuren luonnon suuri poika", sanoi Helvi ja katsahti Martin
loistaviin kasvoihin. "Nyt nouskaamme laelle!"
Martti tarttui oikealla kädellään Helviä vyötäreen ympäri ja nousi
pitkän matkaa taakkoineen rinnettä ylös.
Juuri huipulle ehtiessään he näkivät auringon nousevan kirkkaana
kukkulaisen kiveliön takaa... Äkkiä levisi ihana välkkyvä valo kaikille
vaarojen huipuille, joiden valkoinen hankipeite sädehti kullalta...
Asuttua maailmaa ei näkynyt missään päin, ja kaukaa Lapista tuntui
henkivän aamukylmä tunturituuli. Sieltä välkkyi vielä korkeampia
tunturihuippuja kuin kiinnikasvaneina vaaleapilviseen taivaaseen,
siinsi korpia, suuria puuttomia uomia ja pienempäin vaarojen välissä
yksinäisiä metsäjärviä...
Asuttu seutu, kirkonkylä, kuulsi ja välkkyi, ja sen ohi juokseva vuolas
virta paistoi valkoisena nauhana, pienenä kosteikkona tämän äärettömän
erämaan keskellä...
Auringon säteet kietoivat heidät molemmat silkinhienoon verhoon, ja
Helvistä tuntui kuin hän olisi noussut surujen maasta kauas ja
korkealle, missä ei ollut tuskaa eikä syntiä, vaan riemua ja valkoista
puhtautta... Täällä täytyi oppia rakastamaan niin suuresti, niin
syvästi kuin Martti... täällä paisui sielu suureksi, ja pieni
aistillinen maailma hupeni tyhjyyteen... Ja sen vuoksi olikin hänen
rakkautensa noin kirkasta, noin puhdasta ja uhrautuvaa... Hän näki
Martin kuin ahmivan silmillään avaruutta, katseen liitelevän
taivaanrannasta toiseen ja pysähtyvän etäisille ilmoille. Hän näytti
unohtaneen kaiken muun... "Mitä mietit, ystäväni?" kysyi Helvi häneltä
ja astui lähemmäksi hänen vierelleen.
"Katsos tuota etelän taivasta... se on kuin hienon itkun seassa...
sieltä olen sinua vartonut, ja sieltä tulit... ja sinne palaat..."
Martin äänessä värähti hillitty suru.
"Olemmehan nyt onnellisia... eikö sinun ole hyvä olla?" sanoi Helvi.
"On, on. Minun on hyvä olla, ja me olemme onnellisia."
He näkivät toisten retkeilijäin vasta saapuvan tunturin juurelle ja
alkavan kohota ylöspäin. Kuulivat Uunon jotakin huutavan.
"Mikä ihmeellinen... ihmeellinen aamu... Tuntuu kuin näkisin unta",
virkkoi Helvi. Kun he lähtivät huipulta sinne päin, mistä näkivät
Kivi-Ollin Petterin sytyttämästä nuotiosta sauhun nousevan, lausui
Helvi:
"Nyt minä ymmärrän, miksi viihdyt täällä kaukana Lapin raukoilla
rajoilla... nyt tiedän sen voiman, joka sinut on lumoihinsa saanut...
Voi, sinä elät rikasta ja suurta elämää, jota ei kukaan vaihtaisi
pois... Täällä lientyy suurikin tuska, mustinkin murhe valkenee, ja
täällä voi rakastaa sielun pohjasta asti, ammentaa lemmen juomaa siitä
lähteestä, jonka Luoja asetti ihmissydämeen... Mutta se kuivuu muualla
niin, että kivet sen pohjalta paistavat..."
Martti loi Helviin lämpöisen katseen.
"Sinä sen ymmärrät... ei kukaan muu ole sitä ymmärtänyt..."
Ja hän tarttui Helviä käteen ja kuljetti hänet istumaan nuotion
viereen, johon Petteri jo oli työntänyt ison jalkaniekka-kahvipannun.
Hengästyksissään ja läähättäen saapuivat toiset, Uuno edellä. Muutamat
naisista valittivat matkaa pitkäksi ja vaivaloiseksi, toiset olivat
niin väsyneitä, ettei ollut muuta neuvona kuin asettua hangelle
pitkäkseen. Opettaja, joka oli hintelä keuhkotautinen mies, oli aivan
lopussa.
Kaikilla oli valittamista, ja tuntui kuin Uuno-maisteria olisivat
syyttäneet.
"Pitää jättää kulttuuri kujalle sen, joka tänne kiikkuu", arveli Uuno
vain ja teki pilkkaa toisten väsymyksestä.
Martti ja Helvi olivat iloisella tuulella.
"Martista ei ole lukua... vaikka kulkisi kymmenen kertaa tämän matkan
yhtenä aamuna; mutta ihme, että Helvi jaksoi, hän joka ei ole tottunut
kävelemään kuin ristinvälin kaupungilla", tuumaili Uuno.
"Oh, minä olisin kävellyt vielä toisen verran", vakuutti Helvi.
"Luuletko etten ennen ole kiikkunut vaarojen harjuille...
Kolillekin..."
Helvi istui onnellisena, lämpimänä, kauniina ja terveenä nuotion
vierelle. Ihana, lämmin laine läikkyi hänen rinnassaan ja suloinen
rauha sydämessään. Nouseva aurinko kultaili hänen vereviä kasvojaan ja
mustia hiuksiaan, jotka somina kiharoina pörröttivät valkoisen lakin
alta.
"Mutta jopa sinä olet kaunis tänä aamuna!" pisti Uuno hänelle.
"Mene nyt ja anna minun tässä rauhassa nauttia näköalasta."
Kun kahvit oli juotu ja hetkisen levähdetty, oli määrä lähteä alemmaksi
louhikkoon katselemaan luonnon muodostamia rotkoja ja kallionhalkeamia.
Niistä tiesi Martti paljon kertoa, niissä oli ollut karhun ja ahman
pesiä, ja erään rotkon laidassa oli karhu kerran miehen tappanut.
Aurinko oli noussut korkealle, ja päivä jo paistoi äsken vielä varjossa
olleille vaarojen kupeille. Koko laaja, rannaton kiveliö näytti kuin
suurelta valkoiselta mereltä, jossa siellä täällä kohosi puistoinen
saajo ja kuusikkokorpi.
"Eikö tämä ole ihanaa!" huusi Uuno. "Katsokaa, te eteläiset, tätä
meidän Pohjolamme suuruutta!"
Martti kulki edellä ja selitti. Hänelle oli koko tämä tunturi tuttua.
Eräässä paikassa oli syltä leveä onkalo, jonka toisesta päästä lähti
pimeä käytävä suoraan vuoren sisään. Mutta hangen pinnasta oli vaikea
päästä onkalon pohjalle, ja vielä hankalampi takaisin tulla.
"Tätä sanotaan Pirunkirnuksi", selitti Martti.
Naisten teki mieli nähdä käytävää, jonka pimeä suu ammotti onkalon
perältä.
Muutamat herroista yrittivät hypätä onkaloon, mutta eivät uskaltaneet.
"Millä hemmetillä pääsee takaisin!" epäili opettaja.
"Ooja... kyllä sieltä takaisin pääsee", virkkoi Martti ja hyppäsi
keveästi alas onkaloon. Hänen päänsä oli nyt toisten jalkain kohdalla.
Uuno seurasi perässä.
He neuvoivat naisia asettumaan istuvaan asentoon, jalat riippumaan
onkaloon päin. Siitä Martti ja Uuno auttoivat heidät alas pohjalle.
Helvi ja postineiti uskalsivat.
"Tule pois vain!" sanoi Martti Helville. Helvi vilkaisi Martin silmiin.
Rohkeasti hän astui onkalon laitaan, ja kun Martti kurotti kättään, sai
hän Helvin kädestä kiinni.
"Astu olkapäälleni", kehoitti Martti. "Minä nostan sinut sitten tänne
alas. Tällä tavoin on kaikkein mukavin."
Helvi astui Martin olkapäälle toisella jalalla ja antoi toisen
laskeutua Martin vasemman käden kyynärpään mutkaan...
Silloin Martti päästi Helvin käden irti, tarttui nopeasti molemmin
käsin Helviin, ja sekunnin ajan ehti Helvi olla Martin rintaa vasten.
Mutta hän tunsi Martin lujan käden puserruksen ja kuuli, kuinka toisen
sydän löi rajusti. Hän oli kuin pyörryksissä, kun Martti laski hänet
onkalon lattialle...
"Tulkaa pois vain!" kehoitti metsänhoitaja.
Mutta toiset eivät uskaltaneet. Uuno oli saanut postineidin vaivoin
onkaloon, mutta toiset naiset estelivät.
"Tässä luolassa oli kerran ahman pesä. Kivi-Ollin kanssa sen
hajoitimme. Emän ammuimme ja kolme pentua", muisteli Martti.
"Onko tätä käytävää pitkälti vuoreen?" kysyi Helvi.
"Ei tämä kovinkaan pitkä ole", ilmoitti Martti.
Martti ja Uuno kävivät pimeään käytävään, mutta naiset jäivät sen
suulle.
"Pirunkirnu... no se tämä onkin", arveli postineiti.
"Kauhean kaamean näköinen!" sanoi Helvi.
He kuulivat Martin ja Uunon äänen kuin syvältä maan alta.
"Tulkaa pois!" huusi hän.
Hetken perästä Martti ja Uuno palasivat.
"Miltä siellä näyttää?" kysyi postineiti.
"Olipa se!" virkkoi vastaukseksi Uuno.
Martti tiesi onkalon seinässä polvekkeen, josta hän alkoi kaivaa lunta
pois. Hän pääsi polvekkeeseen seisomaan ja käski Helvin ojentaa
kätensä. Silloin hän nosti Helvin kuin vauvan vierelleen, josta toiset,
onkalon laidalla seisoen, kiskoivat hänet pois. Polvekkeessa
seisoessaan Martti piti koko ajan kättään Helvin ympärillä, niin että
tämä oli hänen viereensä puserrettuna. Martti ehti Helvin korvaan
kuiskata: "Unimaailmani morsian!" Säteilevin silmin Helvi nousi
onkalosta. Postineiti oli kömpelömpi, mutta kun Martti sai kädestä
kerran kiinni, nousi neitikin Martin viereen polvekkeeseen ja siitä
toisten avulla ylös.
Martti seisoi nyt yksin polvekkeessa, ja kummallisella hypyllä hän oli
kenenkään auttamatta toisten vieressä. He kävivät taas nuotiolle ja
alkoivat syödä mukaan otettua aamiaista.
Aurinko oli jo kohonnut korkealle ennenkuin lähdettiin kotia päin.
Mutta vaikka päivä tuntui tulevan lämpimäksi, kesti hanki vallan hyvin.
Martin esityksestä mentiin takaisin pohjoispuolelta tunturia, niin että
ensikertalaiset näkivät toisenkin puolen vuoresta. He hajaantuivat eri
joukkoihin, jolloin Helvi ja Martti joutuivat kahden. Jyrkissä
rinteissä Martti sai auttaa Helviä, nostaen hänet pitkän matkan
kättensä varassa.
"Nyt minä vasta olen morsian... nyt vasta tunnen eläväni", kuiskasi
Helvi Martin korvaan.
Aivan tunturin juurella he kohtasivat Kivi-Ollin, joka pyssy hartioilla
hiihteli pohjoisesta päin.
"Hyvin käy", kertoili hän, kun kaikki retkeilijät olivat kokoontuneet
hänen ympärilleen. "Hyvin käy, kun huomenaamulla forstmestarin kanssa
lähdemme... Jo tulee viidestoista karhunkallo forstmestarin
ullakkoon..."
Ja hän iski silmää Martille.
Melkein kaikki naiset alkoivat pelätä, että kontio ehkä oli hyvinkin
likellä. Helvi ei pelännyt; Martin seurassa hän ei pelännyt mitään.
Ja täynnä aamuvirkkua tunnelmaa he lähtivät kaikin kotikylän harjua
kohden, Petteri "Luppanalla" ajaa hölkötellen edellä.