Hankien aika oli ohi.
Helvi näki lumien sulavan kuin taikavoimalla ja kevään katoavan, kesän
saapuvan. Kuinka kaikki kävi nopeaan täällä valoisassa Pohjolassa! Yöt
olivat kerrassaan loppuneet. Oli vain valoa, paisuvia, tulvillaan
pauhaavia virtoja, heinäviä saaria, lintujen laulua ja iloa ja riemua
koko Pohjola täynnä. Ihanat ja surumielisen tyynet olivat illat, aamut
kirkkaat ja kullalta kimaltelevat. Harmailta paistoivat suurten
vaarojen puuttomat laet, mutta niiden rinteitä peittivät vihannoivat
lehdot.
Laulua, iloa ja riemua oli Helvinkin mieli täynnä, paisuvana onnesta ja
lemmestä sykki hänen sydämensä, ja hän eli kuin satujen maailmassa. Kun
hän muisti ja mieleensä palautti ne hauskat hetket, joina hän,
unhoittaen kaiken entisen tuskansa oli ammentanut ilon ja riemun
tunteita väsyneeseen sydämeensä, tuntui hänestä, että hänen onnensa oli
ollut niin runsas ja niin suuri, ettei hän vielä osannut sitä oikein
ymmärtää. Nyt hän oli vasta elänyt nuoruutensa lemmen lumoissa, nyt
vasta oli rakastanut niinkuin sisin sielu oli ikävöinyt. Kuinka köyhää
olisikaan ollut hänen elämänsä, jollei hän olisi arvannut tulla tänne
Pohjolaan... Mutta tänne tuli kuin kutsu, pois ikävästä kaupungista
ilon ja lemmen valoisille laitumille...
Hän oli nyt niin iloinen ja onnellinen, niin voimistunut ja terve, että
hän jaksaisi taas kärsiä, kun tiesi että täällä oli se, jota hän
rakasti ja jonka rakkaus oli hänelle nyt niin suuri, etteivät mitkään
kärsimykset sitä voineet himmentää.
Sillä siitä, että hän rakasti Marttia ja halveksi omaa miestään, ei
häntä tunto soimannut. Hän ei ollut koskaan Selimiä rakastanut, eikä
tämä ollut milloinkaan yrittänytkään voittaa hänen rakkauttaan.
Velvollisuutensa hän täytti, mutta rakastaa hän ei voinut...
Heidän rakkautensa, hänen ja Martin, oli kuin päivänpaisteinen
sunnuntai, täynnä riemua, valoa ja puhtautta... ei käden lyöntiä... ei
ainoatakaan katsetta rikollista...
Eikö semmoista miestä saisi rakastaa, vaikka verisiteet toiseen
sitoisivat?
Rattostunturi-retken jälkeen he olivat usein tavanneet toisensa. Olivat
vetten auettua soudelleet joella, ja Martti oli ehdottanut
kalastusmatkaa kauas sydänmaan järven rannalle. Kahden kesken ollen oli
heidän onnensa suurin. Kummankin entisyys unohtui, ja he elivät vain
omasta lemmestään. Hiljainen, kirkastettu rauha oli painunut Martin
sydämeen, ja hänen surumielisiin silmiinsä oli ilmaantunut kuin ilo,
joka näytti tulevan kaukaa ja päilyvän puhdistetun surun läpi.
Joinakuina hetkinä Helvi joutui miettimään tulevia päiviään siellä
ikävän ikävässä kaupungissa vielä ikävämmän miehen kanssa. Silloin
hänen sydämensä vavahti ja hän tunsi orjan ikeen hartioillaan...
Ja hän tapasi itsensä jolloinkin miettimästä kamalaa rikosta, jonka
kautta tie kulki vapauteen ja... Martin luo.
Mutta silloin hän ei enää olisikaan Martin keväinen hengetär, ei hänen
unimaailmansa morsian... Martti ei hänestä tahtoisi tietää... Sillä
Martti rakasti hänessä kuolleen Esterin kuvaa.
Eräänä aamuna ruustinna tapasi Helvin itkemässä.
Vuoden valoisin aika oli käsissä, juhannus jo ovella. Ihmeellinen,
pehmeä valo välkkyi virran vesillä ja nuorilla nurmikoilla.
Luonnossa oli suuret häät.
Ruustinna istuutui Helvin viereen. Hän oli kyllä huomannut Helvin
muutoksen ja aavisti tämän ajatukset.
"Minä olisin jäänyt tänne iäkseni", nyyhki Helvi. "Olisin tahtonut
tänne kuollakin. Minua ei enää mikään pidätä elämään, kun lapseni
nukkuu nurmen alla..."
"Velvollisuus miestäsi kohtaan vaatii sinua elämään."
Ruustinnan ääni oli lempeä. Hän ymmärsi Helviä. Helvi itki yhä
katkerammin.
"Onko mieheltäsi tullut mitään ikäviä tietoja?" kysyi ruustinna.
"Hän on sairaana ja kutsuu minua!... ja minun täytyy lähteä... nyt
heti..."
Ruustinna otti hänen molemmat kätensä omiinsa.
"Olisi kai unelmasi kerran kuitenkin loppunut... ethän voi olla kahden
miehen oma... Hyvä Helvi! Tuntosi on vapaa, et ole mitään rikkonut...
Jumala antaa anteeksi rakkautesi..."
Helvi hypähti seisomaan, hänen silmänsä säihkyivät ja poskensa
punottivat.
"Mutta minä rakastan Marttia aina ja iäti... olen vieras miehelleni..."
Ruustinna ei puhunut mitään, vaan poistui hiljaa huoneesta, Helvin
itkiessä.
Tyynenä, loistavana iltana Helvi riensi kiivaasti kävellen Virkavaaraan
nousevaa polkua pitkin. Hänen silmänsä olivat itkettyneet ja kasvonsa
kalpeat. Hän oli jo matkalla miehensä luo. Valoisa Pohjola täytyi
jättää juuri silloin, kun se oli houkuttavimmillaan.
Läpi mäntyisen metsän, suurimpia kiviä kierrellen, johti polku
Virkavaaraan, jonka vaaleansininen rakennus hauskasti vilahteli
männynrunkojen välitse. Jo näkyi puutarhan valkoinen pystyaita ja
nuoressa lehdessä olevat koivut sen sisäpuolella.
Saatuaan miehensä kirjeen, jossa tämä kertoi olevansa sairas ja
tahtovansa saada Helvin luokseen, oli hän herännyt unelmastaan. Siinä
oli ollut kirjeessä kohtia, jotka herättivät Helvin todellisuuteen ja
ikäänkuin pasuunalla puhalsivat hänen tuntonsa kielet soimaan. Mies
kertoi ikävästään ja siitä, ettei hän ollut kyllin hyvä puoliso
Helville. Paljon olisi hänellä sanomista ja anteeksi anomista. Ja
kuitenkin hän oli aina Helviä rakastanut, vaikka tiesikin, ettei Helvin
sydän ollut hänen... Kärsinyt oli hänkin...
Helvi kiirehti kulkuaan, hänen täytyi joutua, sillä hevonen odotti jo
tiellä Virkavaaran kohdalla.
Martti puuhaili puutarhassaan, ja kun Helvi nousi viimeiselle kummulle,
josta maa oli tasaista pihaan asti, huomasi hän Helvin tulon ja riensi
vastaan.
Hän oli ikäänkuin laihtunut sitten keväthankien ja silmät kuin
syvemmälle vajonneet.
Helvi kertoi katkonaisin sanoin miehensä kirjeestä ja ainoastaan
vaivoin pidätti itkuansa. Martti seisoi hänen vieressään kalvakkaana ja
kuunteli.
Sitten hän oikaisi vartalonsa suoraksi, puna kohosi poskille ja silmät
loistivat.
"Rakas ystäväni", sanoi hän, tarttui Helvin käteen ja talutti hänet
sisälle. "Mene, miehesi tarvitsee sinua..."
Helvi astui ääneti hänen vierellään, ja he kävivät Martin huoneeseen.
"Minulla on yksi muisto sinulle annettavana. Lue sitä joskus, kun minua
muistat... Silloin sinä näet, että se mies, joka sinua rakastaa,
rakastaa niin, että hän uhraa sekä sinut että itsensä... vain sen
vuoksi etteivät nuoruuden unelmat himmenisi..."
Ja Martti ojensi Helville pienen muistikirjansa.
Helvi kätki sen povelleen.
"Ne ovat tämänkeväisiä muistojani", virkahti Martti sitten, melkein
vavisten.
Kummankin mieli oli niin täysi, etteivät kyenneet puhumaan.
Silloin valtasi Helvin pistävä tuska. Hän tarttui Marttiin molemmin
käsin, painoi lujasti päänsä Martin rintaa vasten ja puhui:
"Ystäväni, lapsuuteni ja unelmieni sulho... sanoit minua kerran toisen
omaksi... Kuule! minä sanon, etten ole kenenkään muiden oma kuin sinun,
sinun, unelmieni sankarin, sinun, hyvän ja hellän, yksin sinun omasi,
aina ja iäti... Jos kerran pääsen vapauteeni, tulen luoksesi ja olen
sinun... Ja vaikket voikaan sulkea syliisi ruumistani, on sieluni
sinun, ja vaikken minä voi silitellä hiuksiasi, olen sinun... aina ja
iäti..."
Martin tapasi villi riemu vielä kerran, ja hän taivutti Helvin päätä
taaksepäin ja painoi suudelman hänen valkoiselle otsalleen.
Martti seisoi pihansa kujalla ja näki Helvin poistuvan. Kun kärryt
olivat kadonneet tien mutkan taakse ja viimeinen vilahdus Helvistä
lakannut näkymästä, tunsi hän kylmää, jäistä viimaa rinnassaan ja
heräsi kuin pitkästä unesta...
Hän ymmärsi nyt aivan selvään, että Helvi sittenkin oli toisen oma...
toisen oma, johon hänellä ei ollut mitään oikeutta... hän ymmärsi, että
hänen kevätunelmansa oli loppunut -- ainiaaksi.